Miksi en muista juhlista mitään? Koska suomalaiset juhlat ovat tylsiä
Suomalainen luulee, että hyvät juhlat syntyvät kahvikupeista ja servieteistä. Ei! Jonkun on kerrottava mielettömiä juttuja tai puhjettava tanssiin yllättävällä hetkellä, kirjoittaa Katja Ståhl.
Eräs tuttuni kertoi osuneensa festivaaleille vahingossa. Vahingossa niin, että hän oli ajamassa pyörällään läpi Helsingin Keskuspuiston, ja yhtäkkiä erään sillan alla oli tapahtuma nimeltä Syyhypunk.
Hiekkatien laidalla soittavan yhtyeen ympärille oli kerääntynyt sattumoisin ohi kulkeneita ihmisiä. Punk- yhtyeiden tehtävänä oli herättää kansalaiset antamaan tilaa alakulttuurille ja erilaiselle keskustelulle.
Mikä riemastuttava ele! Harmittelin kovasti, etten ollut osunut kohdalle. Olisin arvostanut.
”Juhlille on mukava järjestää kunnon puitteet. On varmistettava, että iloisille ylilyönneille on aikaa ja tilaa.”
Vaikka en ollut paikalla Syyhypunk-tapahtumassa, se sai minut ajattelemaan juhlia. Olen elämäni aikana ollut lukuisissa juhlissa, joista vain muutamat ovat jääneet mieleen. Miksi vain muutamat? Koska suomalaiset juhlat ovat sanoinkuvaamattoman tylsiä.
Jostain syystä suomalainen luulee, että hyvät juhlat syntyvät keskenään samanlaisista kahvikupeista ja huolella mietityistä servieteistä. Sehän ei pidä paikkaansa. Kahvikuppi ja servietti edellä järjestetyistä juhlistakin voi tulla hyvät, mutta jonkun siellä täytyy olla ainakin vähän hullu tai edes värikäs.
Jonkun on kerrottava mielettömiä juttuja tai puhjettava tanssiin yllättävällä hetkellä. Sanalla sanoen: ihmiset tekevät juhlat.
Toki juhlille on mukava järjestää kunnon puitteet. On varmistettava, että iloisille ylilyönneille on aikaa ja tilaa. Koskaan ei voi tietää, millainen ohjelmanumero niin sanotusti räjäyttää liiteristä katon.
Viikonloppuna olin erinomaisen hienosti järjestetyillä festivaaleilla (töissä), ja väitän, että tapahtuman kovinta antia oli eläkkeellä oleva paikallinen kanttori, joka soitti muun muassa Liikennelaulua pianolla niin, että kansa hoilasi suu vaahdossa mukana. Onhan siinä jotain erityisen komeaa. Ja merkillistä!
Kanttori oli kuulemma aktiiviaikanaan panostanut ihan tosissaan kirkonmenoissa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuulopuheiden mukaan papin luetellessa ketkä ovat jättäneet seurakunnan ja siirtyneet ajasta iäisyyteen, kanttori soitteli taustalla hiljaa Queenin Who Wants to Live Forever -kappaletta. Moinen ele saisi minutkin käymään kirkossa. Olisinpa tiennyt.
”Tassilta ei ryystetä, eikä kenenkään tissivakoa tuijoteta. Kukaan ei laula liian kovaa, eivätkä puheet sisällä huumoria.”
Ymmärrän, että joidenkin juhlien tarkoitus on henkiä arvokkuutta. Se onnistuu suomalaisilta hyvin. Sovitaan porukalla, että pukeudutaan etiketin mukaisesti, eikä kukaan ota taskumattia mukaan. Tassilta ei ryystetä, eikä kenenkään tissivakoa tuijoteta. Kukaan ei laula liian kovaa, eivätkä puheet sisällä huumoria. Tyhjännauraminen kitketään jo kutsuvaiheessa minimiin. Asujen värisävyt liikkuvat akselilla harmaa-ruskea- musta-tummansininen.
Mitä moisista juhlista sitten jää käteen?
Kenties päivänsankarille kupukello ja kasa nopeasti lakastuvia kukkia. Keittiöön varmasti iso kasa tiskiä, joista kupit ja asetit eivät kestä tiskikonetta. Pöytäliinalle on läikkynyt kahvia ja kermavaahtoa.
Olikohan Marjatalla vähän räikeää huulipunaa? Mikähän siihenkin on iskenyt.
