Suomalaisen yleisurheilun kirkkaissa valoissa loistaa Ilona Mononen – ”Pelkkä osallistuminen ei riitä, haluan menestyä ja voittaa mitaleita”

Vuosi 2021, Tallinna, alle 20-vuotiaiden EM-kisat. Lähtöviivalle asteli suurelle yleisölle tuntematon Ilona Mononen. Ennen kisaa häntä jännitti todella paljon, uni ei tullut eikä ruoka maistunut.

18-vuotias juoksija oli ensimmäistä kertaa mukana arvokisoissa, tavoitteenaan vain tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää.

Se riitti kultamitaliin. Maaliviivan ylittäminen ensimmäisenä oli Monoselle yllätys, vaikka hän olikin ollut yksi 3 000 metrin juoksun ennakkosuosikeista. Samalla hän ymmärsi jotain: huippu-urheilijan ura on aito mahdollisuus.

– Olin todella ihmeissäni. Ja todella ylpeä itsestäni, Mononen muistelee.

Neljä vuotta myöhemmin, alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa, nähtiin täysin eri Ilona Mononen. Itseluottamusta uhkuva urheilija, joka oli varma voitostaan jo kauan ennen starttipistoolin laukausta.

Lopputulos oli sama kuin ensimmäisissä arvokisoissa: kultamitali. Laji vain oli vaihtunut, nykyään 21-vuotias Mononen dominoi 3 000 metrin estejuoksussa.

– Jännitän yhä kisoja, mutta se ei ole samalla tavalla lamauttavaa ja saan sen käännettyä voimavaraksi. Ennen starttia olen aina käynyt kaikki skenaariot läpi päässäni. Jokaisessa tulen maaliin ensimmäisenä.

Kisojen voittamisesta on tullut Lahden ahkeraa edustavalle Monoselle tuttua. Hänellä on hallussaan myös muun muassa Suomen ennätys 3 000 metrin esteistä ajalla 9.22,77.

Selvää on, että janakkalasta kotoisin oleva urheilija on juossut itsensä maailmankartalle. Hänen uransa on poikkeuksellinen, sillä hän löysi vahvimman lajinsa, estejuoksun, vasta suhteellisen myöhään.

Palo urheiluun on kuitenkin ollut aina läsnä.

Alakoulun alkupuolella Mononen sai ensikosketuksen yleisurheiluun. Kotikunnan Janakkalan Jana järjesti yleisurheilukoulua, jossa Mononen pääsi kokeilemaan monia lajeja. Nuoren urheilijan suosikkeja olivat 60 metrin juoksu ja aidat, pituushyppy sekä kuulantyöntö. Yleisurheilun ohessa hän myös pelasi jalkapalloa ja tanssi.

– Nykyään näkyy se, että en ole kulutanut itseäni loppuun pelkällä kestävyysharjoittelulla. Tärkeintä siinä iässä oli se, että nautti treenaamisesta.

Mononen pitää monipuolista treenaamista tärkeänä kehityksen kannalta. Lapsuuden yleisurheiluharjoituksia hän muistelee suurella lämmöllä.

– Ei me otettu kavereiden kanssa sitä ollenkaan vakavasti. Sinne mentiin viettämään aikaa ystävien kanssa ja vähän hyppäämään hiekkakasaan, hän naurahtaa.

Vasta yläkouluikäisenä Mononen löysi kestävyysjuoksun. Taustalla oli joka perjantai järjestettävä juoksuryhmä. Pikkuhiljaa juuri perjantai alkoi muodostua Monosen suosikkitreenipäiväksi, ja kestävyysjuoksu hänen lajikseen.

– Hiljalleen aloin treenata useammin kuin kerran viikossa pidemmille matkoille, ja huomasin haluavani käydä myös itsekseni lenkillä.

Mononen ei tähdännyt huippu-urheilijaksi vielä kovin nuorena, mutta liikunta oli lähellä hänen sydäntään jo ihan pienestä lapsesta asti. Kotona katsottiin telkkarista urheilua ja lapsia kannustettiin liikkumaan. Kun Mononen alkoi kisaamaan tavoitteellisesti, vanhemmat kuskasivat häntä ympäri Suomea kisasta toiseen ja tukivat taloudellisesti.

Enää vanhempien rahalliselle tuelle ei ole tarvetta, mutta Mononen ei kuitenkaan ole unohtanut perheen tarjoamaa panosta. He ovat olleet tukena niin onnistumisten kuin epäonnistumistenkin hetkillä.

– Hienoa oli, kun pääsin ensimmäistä kertaa aikuisten arvokisoihin, ja katsomoon vilkaistessa siellä oli molemmat vanhemmat kannustamassa.

Julkisuudessa esillä oleva henkilö tulee väistämättä kohtaamaan kritiikkiä, mutta Monosta se ei hetkauta. Hän ei paljoa lue, mitä somessa ja mediassa kirjoitellaan.

– Aina on joku, joka kommentoi, että “ei tästä urheilijasta tule yhtään mitään”. Mutta tiedän, että oikeasti tärkeät ihmiset ovat minusta ylpeitä, ihan sama miten kisat menee.

Juoksemista Mononen kuvailee “ilmaiseksi terapiaksi”. Jos jokin asia vaivaa tai on huono fiilis, hän lähtee lenkille. Itsensä haastaminen fyysisesti auttaa purkamaan pahaa oloa. Erityisesti lahtelainen nauttii, kun pääsee juoksemaan sateessa, ilman kuulokkeita, luonnon ääniä kuunnellen.

– Juokseminen on minulle tapa käsitellä tunteita. Siinä aina nollaantuu ja maadoittuu. Juoksisin myös ilman mitään mitaleita tai kilpailua.

Itsensä voittaminen on aina ollut Monoselle tärkeää. Hän rakastaa haastaa itseään ja ponnistella äärirajoille.

– Yhtä koukuttavaa on se, kuinka nopeasti pääsen lenkillä mäen ylös kuin se, pääsenkö loppusuoralla kilpakumppanista ohi.

Monosesta huokuu nöyryys, mutta samalla myös palo suorittamiseen ja itsensä kehittämiseen. Sekä tietysti voittamiseen. Ilman sitä huipulla ei pärjäisi.

Vaikka Mononen mainitsee itsensä kehittämisen suurimmaksi motivaation lähteeksi, hän ei täysin Mononen allekirjoita sitä, että oman ennätyksensä peittoaminen tuntuisi kultamitalin voittamista paremmalta.

– Riippuu mistä kisoista sen mitalin saa, hän naurahtaa.

Kerran Mononen on jo päässyt edustamaan Suomea kaikista suurimmalla estradilla, viime kesänä Pariisin olympialaisissa.

– Olin kyllä ihmeissäni, kun sain sen puhelun joukkueeseen pääsystä. Viime kauden tavoite ei ollut olla olympialaisissa, se oli enemmänkin unelma tai haave.

Estejuoksu oli kuitenkin alkanut sujumaan aivan uskomattoman hyvin, ja yhtäkkiä Mononen löysi itsensä olympiakylästä. Täydelle Pariisin olympiastadionille käveleminen oli nuorelle urheilijalle unohtumaton hetki.

Hän sijoittui alkuerässä kuudenneksi, mikä ei tuonut paikkaa loppukilpailuun. Juoksu oli kuitenkin varsin hyvä, sillä se riitti Suomen ennätykseen.

Mononen jää jokaisen kilpailun jälkeen nälkäiseksi, hän haluaa vielä parantaa entisestään. Sama tapahtui myös olympialaisissa. Juoksija valmistautuu tällä hetkellä syksyllä järjestettäviin Tokin MM-kisoihin, mutta suurimmat unelmat hänellä pyörivät olympialaisten ympärillä.

– Ennen ajattelin, että olisi tosi siistiä päästä mukaan olympialaisiin. Nyt pelkkä osallistuminen ei riitä, haluan menestyä ja voittaa mitaleita.

Mononen on tehnyt paljon työtä tavoitteidensa eteen. Varsinkin treenikaudella hänen päivänsä seuraavat tarkkaa kaavaa. Kello kahdeksan herätystä seuraa aamupala ja aamutreenit. Luonaan jälkeen hän ottaa yleensä päiväunet, treenaa lisää, syö päivällisen ja lyhyen vapaa-ajan jälkeen menee kymmeneltä nukkumaan.

Raskaalta kuulostava aikataulu ei ole sitä Monoselle. Hän on vuosien varrella tottunut siihen ja kertoo rakastavansa rutiinejaan.

Mononen kertoo näkevänsä kavereita silloin kun treenien seassa ehtii ja viettävänsä aikaa muiden urheilijoiden kanssa harjoitusleireillä. Hän myös nauttii urheilijaystävien kanssa lenkillä käymisestä.

Ei vaadi kuitenkaan kovin suurta laskutoimitusta todeta, että huippu-urheilijan rytmillä elävä nuori joutuu karsimaan elämästään asioita, jotka yleisesti mielletään normaaliin nuoruuteen.

– Huippu-urheilu vaatii tosi paljon uhrauksia. Sellainen villi nuoruus on jäänyt kokonaan elämättä. Koko nuoruuteni olen valinnut aikaisen nukkumaan menon yötä myöten rellestämisen sijaan.

Mononen kuitenkin kokee saaneensa urheilusta paljon enemmän, kuin “tavallisesta nuoruudesta”.

– Kaikki ne kokemukset, opit, reissut ja ystävät mitä olen urheilun kautta saanut, valitsisin ne myös uudelleen.

Herkästi ajattelisi, että Monosella on urheilun myötä jo riittävän monta rautaa tulessa. Mutta ei, viime syksynä hän aloitti soveltavan psykologian opinnot Helsingin yliopistossa.

– Tylsistyn aika helposti ja olen ihmisenä sellainen, että en saa täyttymystä elämään pelkästä urheilusta.

Psykologia kiinnosti Monosta jo lukiossa, ja vaikka urheilu vei jo silloin suuren osan nuorukaisen ajasta, hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla ja pääsi opiskelemaan suoraan todistusvalinnalla.

Kliinisenä psykologina Mononen ei itseään näe, joten soveltava psykologia tuntui hyvältä vaihtoehdolta.

– Minulla on ihan riittävästi omia huolia kannettavana, että ottaisi siihen vielä muiden murheet päälle, Mononen pohtii.

Opiskelu on onnistunut hyvin etänä, johon on auttanut oma aktiivinen yhteydenpito opettajiin ja opinto-ohjaajaan. Urheilua tärkeämpää opiskelusta ei Monoselle ole kuitenkaan tulossa.

– Täysin urheilun ehdoilla tätä teen. Ja jos opiskelu joskus alkaisi viemään liikaa aikaa tai haittaamaan urheilua, jättäisin sen heti pois.

Vaikka urheilu vie lähes kaiken Monosen ajan, hän ei koe sitä elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Eniten hän elämässään arvostaa perheen ja ystävien kanssa vietettyä aikaa. Yksi hänen suurimmista unelmistaan on oma perhe, joskus tulevaisuudessa.

Urheilijan elämää hän kuvailee itsekkäästi. Uraa priorisoidessa arki pyörii todella paljon urheilijan itsensä ympärillä. Se ei ole Monoselle luontaista.

– Uran jälkeen toivon voivani antaa jotenkin takaisin. Ehkä käyttää siihen tuota soveltavan psykologian tutkintoa.

Urheiluakaan hän ei tee kokonaan itseään varten.

– Jos saan omalla tekemiselläni inspiroitua jonkun pikkutytön kokeilemaan estejuoksua tai ihan vain liikkumaan, se merkitsee minulle todella paljon, Mononen pohtii.