Suomalaisen jääkiekon itsepetos – Meidän pelin kriisi on kömpelysvalmentajien päässä

Ensimmäisen kerran suomalaisen jääkiekkoilun voittavan paradigman Meidän pelin luultiin joutuneen singulariteetin piiriin maailmancupissa syksyllä 2016.

Nyt vuodenvaihteessa 2024-2025 käsillä on toinen kerta, kun Meidän pelin luullaan romahtaneen singulariteettiin.

Aiempi kerta, 2016, oli sillä tavalla armeliaampi, että muu jääkiekkoileva maailma oli ja jatkoi tuolloin omaa pimeää havumetsien taivaltaan joukkuepallopeliperheen käenpoikana tai peräti äpärälapsena. Suomen hetkellinen hairahdus ei tullut maksuun.

Suomalaisen jääkiekkoilun lyhyt harharetki 2017–2019 saatiin korjattua yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

Tosin uhka oli 2016 syvempi kuin luultiinkaan, eihän näköpiirissä tuolloin ollut Jukka Jalosen paluuta Leijonien päävalmentajaksi ja sitä mukaan Bratislavan kevään 2019 maailmanmestaruutta. MM-kulta 2019 peruutti Meidän pelin singulariteetin kuin seinään.

Noiden aikojen sekasortoisuudesta antaa hyvän kuvan se, että SM-liigan kautta ja kevättä 2019 varjosti harhaluulo Meidän pelin singulariteetista. Kärkijoukkueiden pelitavat olivat sekaisin, ensin Jukka Rautakorven paperilla vahva Tappara päästi Antti Pennasen HPK:n välierästä finaalisarjaan ja lopuksi Mikko Mannerin nimivahva hallitseva mestarijoukkue Kärpät lähes lahjoitti mestaruuden Pennasen HPK:lle.

Myös sesonki 2017-2018 oli menty SM-liigassa Meidän pelin singulariteetin merkeissä, se oli oikea pelillinen rospuuttokausi, jonka päätteeksi Rautakorven super-Tappara todella lahjoitti mestaruuden Mannerin Kärpille.

Kaksi vahvinta, Tappara ja Kärpät aloittivat sesongin Meidän pelin singulariteetin kahleissa, uudistivat pelitapansa eräänlaiseksi laitoja pitkien kiipeämiseksi, kunnes Kärpät tuli järkiinsä, muutti pelitapansa Ässät-puolivälieräsarjan keskellä Meidän pelin riisutuksi versioksi – ja löi lopulta enää viidellä terveellä puolustajalla pelaten Tapparan finaalisarjassa.

Silloin, sesonkina 2017-2018 muun muassa Tero Lehterän SaiPa ja Sami Kapasen KalPa onnistuivat hyödyntämään Meidän pelin singulariteettia SM-liigassa menestymällä varsin hyvin. Sentään Petri Matikaisen ja Pasi Nurmisen Pelicansin Haaskalintulätkällä ei tullut menestystä tuolloin.

Juuri nyt suomalaisten lätkäjätkien erehdys – ja siis jälleen: luulo Meidän pelin singulariteetista – saattaa olla huomattavasti kohtalokkaampi, sillä muu jääkiekkoileva maailma on vihdoin alkanut toteuttaa edes auttavasti kaikkia joukkuepallopelejä koskevia ja määrittäviä universaaleja joukkuepallopeliperiaatteita: tilan voittamista, tilan tekemistä, tilan poisottamista ja tilan sulkemista.

Meillä Suomessa taas näytetään erittäin epäloogisesti uskottavan siihen, että vaihtamalla osin takaisin pelitapojen historian väärällä puolelle voidaan jatkossa pärjätä paremmin.

Olen jääkiekkoanalyytikkona pölkyllä päähän lyöty. Kuinka peliin liittyvä ymmärrys ja äly onkaan äkillisesti alkanut talvehtia meillä täällä Suomessa, jossa ehdimme olla viitisentoista vuotta muita maita, niiden maa- ja seurajoukkueita pitkällä karkumatkalla omissa sfääreissämme.

Mikä himputin singulariteetti ja vieläpä Meidän pelin singulariteetti? hoksasi jo valveutunut lukija kysellä mielessään.

Käytän tarkoituksella tässä yhteydessä käsitettä singulariteetti. Miksi? Siksi, että kävisi visusti ilmi, millaisen ilmiön kanssa suomalaisessa jääkiekkoilussa nyt painitaan.

Singulariteetista: tässä kontekstissa singulariteetti voi viitata tilanteeseen, jossa vallitseva paradigma tai ajattelutapa kohtaa rajoituksensa ja menettää selitysvoimansa; ja kun nyt puhe on jääkiekkoilusta, viime kädessä puntariin joutuvat voittaminen ja häviäminen.

Ja yleisemmin sanoen singulariteetti merkitsee hetkeä, jolloin nykyiset teoriat, mallit tai järjestelmät eivät enää päde, tarvitaan uusia lähestymistapoja tai käsitteitä tilanteen ymmärtämiseksi ja hallitsemiseksi.

On myös mahdollista, että uusi, kehittyvä paradigma alkaa ottaa entisen valtaa pitäneen paradigman paikan. Tällöin vanha paradigma ei enää kykene selittämään (tässä tapauksessa pelin) uusia havaintoja ja ilmiöitä.

Koko globaalissa huippujääkiekkoilun maailmassa Meidän peli oli aikoinaan, joskus 2010-luvun taitteesta alkaen ja 2020-luvun taitteessa voimistuen uusi paradigma, joka löi laudalta vanhat paradigmat. Tosin silloin ei (vielä) tapahtunut äkillistä laajempaa globaalia pelillistä vallankumousta, koska Meidän peli ei päässyt näyttämään voimaansa sellaisessa turnauksessa, jossa olisivat olleet läsnä maailman parhaat NHL-pelaajat.

Kun Lauri Marjamäki vei Leijonansa 2016 syksyllä maailmancupiin, Suomi ei vieläpä tohtinut edes noudattaa turnauksen otteluissaan Meidän pelin periaatteita. Marjamäeltä petti valmennusrohkeus.

Jukka Jalosen Leijonien valtakausi 2019–2022 MM- ja olympiatasolla (ilman NHL-pelaajia) sen sijaan alkoi avata laji-ihmisten silmiä NHL:ssä, SHL:ssä, NL:ssä, maajoukkueissa ja niin edelleen. Sanoisin, että 2022–2024 suomalainen jääkiekkoilu on menettänyt yksinoikeutensa Meidän peliin.

Lätkä on meidänpelimäistynyt kaikkialla maailmassa. Lajista on vihdoin ja viimein tullut joukkuepallopeliperheen liki täysimääräinen jäsen, mitä tulee taktiikan pelaamiseen. Joukkuepallopeliperheen äpärälapsen asema alkaa olla ohitse.

Menemättä muihin syihin ja yksityiskohtiin jo Jalonen alkoi saada Leijoniensa kanssa tuta sesonkeina 2022-2023 ja 2023-2024 vastustajiensa järkevämmän ja tehokkaamman pelaamisen. Vastustajat imitoivat piirteitä Meidän pelistä. Se oli myrkkyä Leijonille.

Ja miten tuohon on reagoinut suomalaisen jääkiekkoilun pelin valmentamisen intelligentsija?

Huonosti.

Kuvailen hieman kärjistäen yleistunnelmaa niin, että ilmapiirissä on vaikutelmia siitä, että Meidän peli olisi romahtanut tai romahtamassa singulariteettiin.

Typerimmät tahot ovat selittäneet jopa laatujunioripelaajatuotannon heikentymistä Meidän pelistä johtuvilla seikoilla sen sijaan, että olisi syytetty suljettua SM-liigaa ja siitä kertautuvaa kilpailun totaalista heikkenemistä aina jonnekin U12-ikäluokkiin asti.

Pienehkö valmentajiemme ja teoreetikkojemme eliitti sentään ajattelee niin, että suomalaisessa jääkiekkoilussa on jatkossa tehtävä muutoksia edelleen toimivan Meidän pelin paradigman sisällä. Tosin tämä porukkakin on tekemässä liikkuja väärään suuntaan, palaan heihin tuonnempana.

Enemmistö huippuvalmentajistamme esimerkiksi SM-liigassa on sen sijaan hapuilemassa minne sattuu suhteessa Meidän peliin ja sen tulevaisuuteen.

Heistä on tulossa kovaa kyytiä uusia Tero Lehteröitä, Petri Matikaisia, Sami Kapasia, Mikko Mannereita ja Jukka Rautakorpia. Muistetaan, mitä heistä sanoin tuolla aiemmin koskien noin vuosia 2017-2019.

Täsmennän, Lehterä muurahaisteorioineen, Matikainen Haaskalintulätkineen, Kapanen pystysuunnan jääkiekkoineen, Manner Kärpät-Kanada-lätkineen ja Rautakorpi pelipaikattomine laitoja pitkin kiipeilevine jääkiekkoineen. Myös Pennasella oli tuolloinen hapuileva (mutta menestyksekäs) vaihe puolinopean kolmiopelaamisensa kanssa.

Kunnes Jukka Jalonen tuli, näki ja voitti. Kuin taikaiskusta muiden muassa edellä mainittu kuusikko palasi ojennettuna ruotuun seisomaan Meidän pelin kovennettua oman maalinsa taakse. Tosin yksikään kuusikosta ei ole sen koommin päässyt takaisin huippuvalmentamisen raiteelle. Jopa Pennanen epäonnistui todella pahoin huippupestissään Ilveksessä.

Nyt tuolla kurjan kuusikon tuhon tiellä ovat SM-liigassa ainakin Raimo Helminen, Ville Peltonen, Jyrki Aho, Petri Karjalainen, Tommi Miettinen, etenkin Jouko Myrrä ja Manner. Meidän pelin valmentaminen ei suju heiltä. Toki he saavat valmentaa niin kuin tahtovat. Tosin hyvältä ei näytä pelitapojen osalta. Peli-identiteetit häilyvät tai niitä ei ole entisessä merkityksessä.

Lukossa Tomi Lämsä tuntuu sentään saavan Pekka Virta -vaikutusta apuvalmentajiensa ja urheilujohtaja Kalle Sahlstedtin kautta.

Tapparassa Rikard Grönborg harjoittelee pelin valmentamista. Hänellä on kierre päällä, toinen kausi ja jo toinen pelikirja. Grönborgin pelitapa ikään kuin lipuu kohti Meidän peliä. Jussi Tapolan Tappara oli hetken aikaa Meidän pelillä Euroopan paras seurajoukkue, Grönborgin Tappara ei mahdu edes kymmenen sakkiin.

JYP on tuuliajolla ruotsalaisen Johan Pennerbornin johdolla ja Marko Tuomainen rukka ryhtyi käsillä olevaan kauteen Jukureissa Olli Jokisen pelikirjalla, joka on nyt viskattu pääosin roskakoriin. Jokisen pelikirja ja pelaajamateriaali lähes lukitsivat nyky-Jukureiden kohtaloksi joutumisen playout-sarjaan ja siitä mahdollisesti karsimaan Liiga-paikasta Jokereiden kanssa.

SM-liigassa on menossa kausien 2017-2019 tapainen rospuuttokausi, mitä tulee pelitapoihin. Sarjan alennustila tosin on syvempi, koska seurojen taloudet ovat niin pahoin jäljessä hyvää eurooppalaista tasoa. Sekin on tehtävä selväksi perättäisin sanoin, että nyky-SM-liigan valmentajin Meidän peli ei edisty.

Juuri nyt tilanne on se, että SM-liigassa ollaan keskimäärin peruuttamassa puolivillaisen Meidän pelin peluuttamiseen. Vastaavasti maailmalla vastustajat ovat ryhtyneet puolivillaisen Heidän pelinsä (versio Meidän pelistä) peluuttamiseen. Tuo tarkoittaa sitä, että Suomen pelitapaetu on sulanut suhteessa muihin. Ja jatkossahan käy väistämättä niin, että muualla vain kehitetään intohimoisesti Heidän peliään.

Yhtälö haiskahtaa karmealta suomalaisen lätkän vinkkelistä: suomalaisten keskikertainen pelaajamateriaali ja puolivillainen Meidän peli vs. muunmaalaisten loistava pelaajamateriaali ja kehittyvä Heidän pelinsä.

Lupasin palata Meidän pelin intelligentsijaan, tuohon eliittiin, joka tekee kuumeisesti siirtoja Meidän pelin paradigman sisällä.

Ketähän älymystöön sijoittaisin? No ainakin Jukka Jalosen, Pennasen, Tapolan, Tommi Niemelän, Olli Salon, Kari Jalosen, varauksin Marjamäen, ja ehkä muutaman muun, joiden nimiä jään miettimään.

Miltä näyttää pelin valmentamisen intelligentsijassa? Näyttää… vain keskinkertaiselta Niemelää ja J. Jalosta lukuun ottamatta.

Meillä olisi tälle kaikelle oikea johtotähti, aivot, joka osaisi viedä Meidän peliä plus ultra, pidemmälle, ja hän jo veikin sitä muita paljon pidemmälle, mutta hän on pahus vieköön telakalla: Pekka Virta. Palaan Virtaan tuonnempana.

Tietäjät tietävät, mitä on Meidän peli. Niille, jotka eivät sitä tiedä, kertaan lyhyesti. Meidän pelissä on neljä hyökkäyspelaamisen, ja neljä puolustuspelaamisen prioriteettia.

Hyökätessä pyritään 1) tekemään maali, 2) voittamaan tilaa eli etenemään (nopeasti ylöspäin), 3) tekemään tilaa eli pelaamaan (hitaammin) sivulle tai alaspäin tai pysähtymään sekä 4) pitämään yllä laadukasta puolustusvalmiutta.

Puolustettaessa pyritään 1) estämään maalin tekeminen, 2) riistämään (nopeasti) peliväline itselle, 3) sulkemaan (ennakoiden) kaukalon keskusta sekä 4) pitämään yllä laadukasta hyökkäysvalmiutta.

Meidän peli mielletään ihan ammattilaistenkin keskuudessa myös pelin eri rytmien viljelemisenä. Rytmejä ovat kansankielisesti nopea ja hidas, jotka liittyvät hyökätessä ja puolustettaessa tuossa edellä mainittuihin prinsiippeihin numerot kaksi ja kolme.

Meidän peliä voi sekä 'pakottaa' että pelata 'luonnollisesti'.

Esimerkiksi Marjamäki pakotti peliä eli noita mainittuja rytmejä Leijonien päävalmentajana erilaisin pelisuunnitelmin. Marjamäki esikuntineen kertoi pelaajilleen etukäteen vaikkapa sen, että tänään pyritään lähes koko ajan pelaamaan hyökkäämisen nopeaa rytmiä.

Vuorostaan Jukka Jalonen peluutti pääsääntöisesti Meidän pelin luonnollista versiota, josta Jalonen itse lausui osuvin sanoin: Pelataan, mitä peli pyytää.

Jaloslaisuudessa pelaajat valitsevat pelitilanne pelitilanteelta pelattavan rytmin valmentajan antamien perusperiaatteiden puitteissa.

Perusperiaatteita on useita, jos sanon muutaman, niitä ovat vaikkapa pyrkimystä välttää alivoimaista hyökkäämistä ja väsyneenä vaihdon loppupuolella hyökkäämistä sekä vaihdon suorittamista siten, että peliväline pysyy omassa hallussa.

Leijonien uusi päävalmentaja Antti Pennanen esikuntineen on tähän asti ollut kahdessa EHT-turnauksessa enemmän marjamäkinen kuin jaloslainen Meidän pelin tulkinnassaan.

Suomalaisten huippuvalmentajien – siis niiden, jotka valmentavat SM-liigassa, Mestiksessä, U20-, U18- ja U16-SM-sarjoissa, Leijonissa, juniorimaajoukkueissa ja eurooppalaisissa ammattilaissarjoissa – lähes poikkeukseton tulkinta näyttää olevan se, että Meidän pelin ”pelataan mitä peli pyytää” -jaloslainen paradigma on romahtanut singulariteettiin.

Tulkinta on hurja. Siinä on vieläpä jonkinlaista kollektiivisen joukkopaon tuntua. Harvat valmentajamme kykenevät tällä hetkellä kunnolliseen itsenäiseen ja yksilölliseen ajatteluun.

Oma tulkintani siitä, mihin päin maailmalla muissa maissa ja eri sarjoissa ollaan menossa pelaamisen suhteen, on se, että askel askeleelta pelataan enemmän ja enemmän – ”mitä peli pyytää”. Toki vasta vauvanaskelin, mutta kuitenkin.

Ruotsin SHL:stä voi tavata joka kierrokselta jo pelejä, joissa pelataan suorastaan täysimääräistä jaloslaista ”mitä peli pyytää pelaamaan” -lätkää. NHL:ssä on joukkueita, jotka jo lähes erinomaisesti tähtäävät siihen, että jos suinkin, vaihto suoritetaan mieluummin pelivälinettä pitäen kuin siitä luopuen. Heidän pelinsä vallankumous etenee.

Pidän kolossaalisena ammattivirheenä suomalaisten valmentajien eliitiltä kahta asiaa. Joko Meidän peli on osan käsissä jäämässä melkeinpä heitteille (jopa SM-liigassa) tai sitten pannaan pelaajia pakottamaan peliä.

Meidän pelin intelligentsija – en enää tässä vaiheessa tohdikaan nimetä, ketkä siihen oikeasti ja aidosti kuuluvat – on jossain määrin ymmärtänyt sen, tästä on olemassa merkittävää konsensusta, että Meidän peliä tulisi kyetä pelaamaan aiempaa arvaamattomammin ja yllätyksellisemmin. Hyvä niin.

Että vastustaja ei aina tietäisikään, että nyt sieltä tulee viivelähtö, nyt ne lähtevät nopeasti, nyt ne prässäävät, nyt ne pelaavat keskialueen trapin, nyt ne tulevat lyhyin syötöin, nyt niillä on kenttätasapainoa, ja niin edelleen.

Olen samaa mieltä siitä, että Meidän peliä tulisi kyetä jatkossa kultivoimaan siihen suuntaan, että vastustajien olisi vaikeampi lukea koko ajan ennalta, mitä sieltä tulee.

Mutta siitä olen jyrkästi eri mieltä kaikkien niiden valmentajien kanssa, jotka ajattelevat, että erilaisin pelisuunnitelmin – joissa painotetaan vaikkapa jatkuvaa pelin nopeaa pystyyn kääntämistä – voitaisiin saada aikaan yllätyksellisyyttä tai ylipäätään mitään kehitystä Meidän peliin.

Väitän, että Pennasen Leijonat on jo nyt paljastanut kaikki korttinsa Ruotsin, Tshekin ja Sveitsin maajoukkueiden päävalmentajille esikuntineen.

Vielä Karjala-turnauksessa koko Leijonien pennaslainen ensi-ilta oli uutta ja ihmeellistä vastustajille. Semminkin kun Pennasen Leijonat teki kaiken sitoutuneesti, yhdessä, yhtäaikaisesti – eli pelasi paremmin sen vanhan lätkä, jota vastustajat olivat pelanneet menneinä vuosina. Mutta jo Sveitsin EHT-turnauksessa oli merkkejä siitä, että Pennasen Leijonat tiedetään ja tunnetaan.

Tosin juuri nyt näyttää siltä, etteivät Pennanen, Tapola ja Manner Leijonissa tähtääkään siihen, että Suomen pelaaminen olisi yllätyksellistä pelitilanne pelitilanteelta.

Uskon, että Pennanen, Tapola ja Manner ovat harkinneet Leijonille pelitilanne pelitilanteelta -yllätyksellistä Meidän pelin versiota. Mutta ehkä he ovat varsin viisaasti todenneet sen, että pelitilanne pelitilanteelta -yllätyksellinen pelaaminen on jopa suomalaisille taktisesti maailman valveutuneimmille pelaajille – kiitos Meidän pelin historian – liian vaikea homma toteutettavaksi lyhyessä EHT- saati MM-turnauksessa.

Sitä pidän kuitenkin Pennaselta suurena kömpelyytenä, että hän on valinnut Leijonille ottelusta otteluun etenemisen erilaisin pelisuunnitelmin.

Huomautan, että sitten taas se, miten Pennanen lähestyy ensi helmikuun 4Nations Face-Off -NHL-turnausta Leijonien pelitavan osalta, on eri asia. Se on osin mutta toki vain osin irti tästä, mitä nyt tässä kirjoitan Meidän pelistä. Kunhan vain Pennanen ei valmenna kuten Marjamäki 2016 maailmancupissa lähes kokonaan ei-Meidän peliä.

Jos jaloslainen Meidän peli, jota Jukka Jalonen itse kutsuu Total Hockeyksi, koettiin Leijonissa monin kohdin vastustajien puolelta ennalta-arvattavaksi pelaamiseksi, Pennanen on toistaiseksi tehnyt Leijonistaan vielä huomattavasti ennalta-arvattavamman.

Pennanen ottaa joissakin otteluissa joitakin vastustajia vastaan lähes kokonaan toisen hyökkäämisen rytmin pois. Se sellainen ei ole enää Meidän peliä ensinkään.

Lähden itse siitä, että Meidän pelistä olisi tehtävä ennalta-arvattavampaa. Se olisi se askel, jonka myötä suomalaisen jääkiekkoilun etulyönti pelitaparintamilla säilyisi suhteessa vastustajiin.

Viime kaudella Tommi Niemelän Pelicans onnistui paikoitellen viljelemään SM-liigassa Meidän pelin ennalta-arvaamattomuutta.

Useimmiten se kävi niin, että Pelicans lähettikin pitkän syötön vastustajan siniviivan tuntumaan, kun peruspelissä syöttö oli ollut aina lyhyt. Tai sitten Pelicans hyökkäsikin vaikkapa keskialueelta takaisin hyökkäysalueelle yhden tai kahden väsyneen pelaajan voimin pelivälineen alaspäin palauttamisen sijaan.

Tuo tuollaisen yllätyksellisyyden isänä voidaan pitää Antti Pennasta ja hänen Kerhoaan 2018-2019. Pennanen sai käytännössä toimimaan yllättävät alivoimaiset hyökkäykset ja siirtymisen niiden turvin hyökkäysalueelle. Tosin nämä konstit eivät purreet Pennaselta enää Ilveksessä etenkään pudotuspelimaailmassa. Yltyleensä Pennanen ei saanut Ilveksessä edistettyä Meidän peliä uusiin suuntiin. Ilves pelasi täysin ennalta-arvattavaa lätkää.

Ja sitten, tähän kohtaan, se Pekka Virta. Virta väitti joskus minulle, ettei hänen lätkänsä ollut Meidän peliä, kunnes sain perustelluksi hänelle, että se oli juurikin Meidän peliä, parhaimmin. Virta myönsi, että olin oikeassa.

Sekä Virran KalPa että etenkin myöhemmin Lukko pelasivat todella ennalta-arvaamatonta Meidän peliä.

Sen sijaan, että olisimme hölmöläisiä ja kokisimme, että Meidän peli on romahtanut singulariteettiin, on (tai olisi, jos kykyä olisi olemassa) vietävä Meidän peliä edemmäksi.

Yleisellä tasolla voi sanoa, että singulariteetin kohtaaminen tai oikeammin sen kokeminen totena, oli se totta tai ei, on merkki siitä, että suomalaisen jääkiekon on aika innovoida ja kehittää uusia tapoja pelata Meidän pelin raamissa.

Vai tarvitaanko jotain uutta? En ole ihan varma siitä. Katsotaanpa asiaa lähemmin.

Suomen Jääkiekkoliiton valmennuksen ja huippu-urheilun johtajan Olli Salon tulisi kutsua koolle Vierumäelle Suuri peliseminaari. Salo voisi toimia seminaarin vetäjänä ja pääluennoitsijaksi tulisi kutsua Pekka Virta. Virran tehtävä olisi valmistaa muutamien tuntien alkuluento videonäytteineen hänen KalPastaan ja Lukostaan.

Tähdentelen, ettei kyse ole siitä, että suomalaisessa jääkiekkoilussa tulisi alkaa pelata kuten Virran KalPa ja Lukko pelasivat. Ei, ei!

Sen sijaan suomalaisten huippuvalmentajien ja sellaisiksi pyrkivien pitäisi päästä tutustumaan siihen pelaamisen mekanismiin, joka tuottaa Meidän peliin: ennalta-arvaamattomuutta.

Parhaimmillaan sekä KalPassa että Lukossa Virran konsti oli: ennalta-arvaamattomuudessa.

Että miten voidaan hyökättäessä toteuttaa se, että vastustaja ei tiennyt, lähteekö Virran joukkue nopeasti vai hitaasti, ja että jos lähtikin nopeasti, jopa se voitiin vielä peruttaa hitaaksi tai jos lähtikin hitaasti, jopa se voitiin vielä kerran pyörtää nopeaksi.

Alleviivaan vielä, etten tarkoita, että kaikkien pitäisi alkaa pelata nosta-pudota- tai syötä-pudota- tai luistele peliä vastaan- tai viivyttele-ryntääkin- ja niin edelleen -lätkää. Ei, ei.

Tarpeen olisi tutustua Virran metodiin ja uuttaa siitä sitten edes jotain yksittäisen pelaajan tai parityöskentelyn tai pelaa kolmannelle -periaatteen tyylisiä mikrotekoja Virran pelitapaa yksinkertaisempina juttuina niin, että Meidän pelistä saataisiin vähemmän ennalta-arvattavaa.

Tai mitä ikinä sitten muiden valmentajien tulkinnat olisivatkaan Virran totaalisesta kiekkokontrollisapluunasta.

Virralla olisi, mistä toisten ottaa mallia ja varastaa – ynnä tehdä omia tulkintoja.

Olen aivan varma, että joku Tommi Niemelä, joka on ollut jo oikeiden asioiden perässä uudistettavan Meidän pelin osalta, saisi suorastaan kultahippuja ja ratkaisevia ideoita Virralta omien ajatustensa päälle.

Siitä en ole ollenkaan varma, että järjestetäänkö tuollaista Suurta peliseminaaria. Tuskin järjestetään. En niin naiivi ole, että oikeasti uskoisin tällaisen suomalaista jääkiekkoilua kehittävän seminaarin toteutumiseen. Jätkät ovat liian omahyväisiä ja omanarvon tunteviaan, että moinen yhteistyö olisi mahdollista.

Melkeinpä vain piruuttani otin Virran tässä esiin, ravistellakseni. Osoittaakseni, että reitti ja ideat viedä Meidän peliä eteenpäin olisivat olemassa. Ja ennen muuta se kaukaloissa eletty todellisuus on olemassa, jossa Meidän peliä pelattiin Kuopiossa ja Raumalla ennalta-arvaamattomasti. Se ei ole haihattelua, se on totisinta totta.

Joka tapauksessa olisi tehtävä jotain. On epä-älyllistä kokea missään määrin, että Meidän peliä olisi kohdannut singulariteetti. Lisäksi on täysin riittämätöntä, että tuosta väärin kuvitellusta singulariteetista suhteessa vastustajiin noustaisiin linjauksilla, joissa peliä pakotetaan ja toimitaan pelisuunnitelmin.

Korotan vielä lopuksi panostani. Käsken Olli Salon kutsua kasaan Suuren peliseminaarin, jonka vetäjä on Salo, pääalustaja Pekka Virta, ja ajatuksia kokoava opponentti Jukka Jalonen.

Niin ei saa käydä, että lammaslaumana nyt ryntäilevät huippuvalmentajamme – tai: ”huippuvalmentajamme” – ohittavat sen tarjolla olevan hiljaisen tiedon, joka liittyy Virtaan, KalPaan ja Lukkoon.

Eikä tuossa kaikki, sitä nimittäin ei saa tapahtua missään tapauksessa, Jukka Jalosen perintö suomalaiselle jääkiekkoilulle tärvellään mennen tullen Jalosta heikommin jääkiekkoaivoin.

Suomalainen jääkiekkoilu ei kaipaa nyt vaiheilleen radikaaleja siirtoja a la Pennanen ja Grönborg. Sen sijaan tarvitaan älykästä hienosäätöä, jossa rakennetaan vanhan voittavan kulttuurin päälle.

Tarkkasilmäisille suomen kielen taitajille todettakoon ja myönnettäköön, että Meidän peli tulisi kirjoittaa: Meidän pelimme. Kyseinen kirjoitusvirhe juontaa jonnekin aina vuoteen 2008 asti, jolloin kyseisen pelifilosofisen ajattelun arkkitehdit ja ylös kirjoittajat Jukka Rautakorpi, Erkka Westerlund, Jussi Tapola, Lauri Marjamäki ja muutama muu antoivat nimen lapselle.