Suomalainen myrkkytankkeri yritettiin pysäyttää jopa pommiuhkauksella – Sitten sadat arsenikkitynnyrit katosivat vuosikymmeniksi
Tankkeri Enskeri suuntasi keväällä 1975 maailman merille dumppaamaan satoja tynnyreitä arsenikkia. Kun tieto suomalaisesta myrkkylastista vuosi, syntyi kansainvälinen skandaali, joka oli tuhota Suomen maineen. Mutta minne 690 myrkkytynnyriä lopulta päätyivät? Tämä on Suomen hullu historia -sarjan osa 5/5.
Alkukevään ilta hämärtyi Sköldvikin satamassa Porvoossa perjantaina 14. maaliskuuta vuonna 1975. Sitten jo hiljentyneen sataman toiminta käynnistyi yllättäen uudelleen.
Kaksi kuorma-autoa toi salaperäisiä tynnyreitä, joita alettiin lastata Nesteen jättitankkeri Enskeriin. Se oli lähdössä kohti Persianlahtea seuraavana aamuna.
Lastaus vaikutti niin salailevalta, että Sköldvikin sataman työntekijä vuosi asian tiedotusvälineille. Oliko tekeillä ympäristörikos?
Helsingin Sanomien toimittaja riensi Porvooseen, mutta hänet heitettiin nopeasti ulos satama-alueelta.
Illan ja yön aikana lehdistö sai kuitenkin selville, että Enskerin kannelle lastatut 690 tynnyriä, kukin noin 200 litraa tilavuudeltaan, sisälsivät paremmin arsenikkina tunnettua arsenikkitrioksidia sekä kaliumoksidia. Arsenikki on hyvin myrkyllistä, kaliumoksidi taas erittäin syövyttävää.
Enskerin oli tarkoitus upottaa tynnyrit Atlantin valtamereen matkallaan Afrikan ympäri Persianlahdelle.
”Neste upottaa myrkkyä mereen”, otsikoi Helsingin Sanomat.
Kaikki tämä rävähti lukijoiden silmille heti lauantaiaamun lehdissä 15. maaliskuuta 1975. ”Neste upottaa myrkkyä mereen”, otsikoi Helsingin Sanomat.
Tässä vaiheessa Enskeri oli jo lähtenyt Porvoosta kohti määränpäätään.
Myrkkytynnyrit tulivat yllätyksenä myös viranomaisille. Upotuksesta olisi pitänyt pyytää lausunto ainakin neljältä viranomaiselta, lausui sisäasiainministeriö. Selvästi Neste yritti toimia salaa.
Sunnuntaina Nesteen hallitus kokoontui pohtimaan, pitäisikö laiva kutsua takaisin.
Sen päätettiin kuitenkin antaa jatkaa matkaansa.
Hämmästyttävää kyllä, Enskerin myrkkytynnyriskandaali paisui melkein nykyistä internet- ajan vauhtia. Osasyynä saattoi olla se, että Enskeri ja sen sisaralus Tiiskeri olivat julkkiksia. Saksassa rakennettujen laivojen ensivierailuja Suomessa oli seurattu tarkkaan viisi vuotta aiemmin.
Eikä vain Suomessa: Valtavien öljytankkereiden onnettomuusriski oli herättänyt pelkoa Ruotsissa ja Tanskassa. Mitä tapahtuisi, jos Enskeri tai Tiiskeri ajaisi karille kapeissa Tanskan salmissa?
Supertankkerit olivat päässeet jopa Pentti Saaritsan sanoittamaan ympäristökatastrofiaiheiseen kappaleeseen Enskeri ja Tiiskeri, jonka Pepe & Paradise -yhtye levytti 1972.
Nyt Enskerin myrkkymatkaa ei voisi enää pysäyttää kuin presidentti Urho Kekkonen, kuten Helsingin yliopiston ympäristönsuojelun professori Pekka Nuorteva vetosi.
Enskerin myrkkytynnyreistä tuli heti myös kansainvälinen skandaali. Ensin älähdettiin Ruotsissa. Sitten räjähti Tanskassa. Tai ei räjähtänyt, mutta Kööpenhaminan poliisille soitettiin pommiuhkaus.
”Ellei Enskeri keskeytä matkaansa, lentää Suomen suurlähetystö ilmaan”, uhkaaja lateli.
Suurlähetystö tyhjennettiin ja tutkittiin, mutta pommia ei löytynyt.
Suomen hallitus kokoontui pohtimaan, pitäisikö Enskeri pysäyttää. Se päätti lopulta, että Nesteen tulisi hakea virallista lupaa myrkkyjen upottamiseen.
Enskeri oli muuttunut merta kyntäväksi mainehaitaksi. Laivan reittiä pystyi seuraamaan sen matkan varrella herättämistä kohuotsikoista ja poliitikkojen tuomitsevista lausunnoista.
Norja antoi Suomelle nootin Enskeristä. Englannin kanaalin liikennettä varoitettiin myrkkytankkerista. ”Supertankkeri myrkkylastissa rannikollamme”, otsikoitiin Hollannissa.
Matkan edetessä protestit levisivät yhä kauemmas, aina Etelä-Afrikkaan asti.
Paniikki alkoi nousta Suomessa. Neste oli ja on valtionyritys, joten sen teot miellettiin maailmalla Suomen teoiksi. Tämä oli erityisen noloa, sillä Suomi oli pyrkinyt olemaan merien suojelun suurvalta.
Periaatteessa Nesteen myrkkyjen upotusoperaatio oli laillinen. Vuonna 1965 säädetty laki meren pilaamisesta oli niin epämääräinen, että se ei estänyt jätteiden upottamista. Suomi oli toisaalta allekirjoittanut, vaan ei vielä ratifioinut, sopimuksia, joilla myrkkyjen upottaminen mereen kiellettiin.
Tosin nimenomaan arsenikkia sai upottaa mereen vuoden 1971 Oslon sopimuksen mukaan, kunhan upotus tapahtui syvänteisiin kaukana rannikoista.
Kyse oli kuitenkin periaatteesta. Oliko kenelläkään oikeutta dumpata jätteitä mereen?
Enskeri oli muuttunut merta kyntäväksi mainehaitaksi.
Skandaalien hallinta ei vielä vuonna 1975 kuulunut päättäjien työkalupakkiin. Valtioneuvoston valitsema hidastelutaktiikka – Nesteen piti anoa lupaa upotukselle – takasi, että härdelli jatkui, kuten Enskerin matkakin.
Seuraavaksi diplomaattinen kriisi siirtyi eteläiselle pallonpuoliskolle. Brasiliassa hermostuttiin Enskerin matkasta kunnolla.
”Brasilia ei ole maailman kaatopaikka”, lausuivat maan viranomaiset.
Brasilia alkoi koota naapurimaista Argentiinasta ja Uruguaysta Enskerin vastaista liittoumaa.
Suomen pahaksi onneksi Enskerin matkan aikaan Sveitsin Genevessä aloitti kokoontumisensa YK:n merioikeuskonferenssi. Brasilia aikoi nostaa siellä Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maat Suomea vastaan.
Myös YK:n pääsihteeri Kurt Waldheimia informoitiin myrkkyjen upottamisesta ja pyydettiin puuttumaan asiaan. YK:sta oltiinkin yhteydessä Suomeen.
Vaikka Enskeri-protestit kulkivat vielä varsin matalalla diplomaattisella tasolla, Suomessa huolestuttiin toden teolla. Näytti siltä, että koko YK:n kehitysmaaryhmä saattaisi kääntyä Suomea vastaan.
Geneven merioikeuskonferenssissa Suomi oli nolossa asemassa. Edellisessä merioikeuskonferenssissa vuonna 1974 oli suitsutettu Suomen aloitteesta syntynyttä Itämeren suojelusopimusta. Nyt oli toinen ääni kellossa.
Brasilia, Argentiina ja Uruguay suunnittelivat Enskerin tapauksen tuomista merioikeuskonferenssin käsiteltäväksi maanantaina 24. maaliskuuta. Niitä olisivat hyvin varmasti tukeneet Afrikan maat. Tapaus Enskeriä olisi pohdittu konferenssin erillisessä täysistunnossa.
Tämä olisi ollut täydellinen katastrofi Suomen maineelle ympäristönsuojelun edelläkävijänä ja kehitysmaiden ystävänä.
Suomen maine pelastui viime hetkellä, vain hieman kolhiutuneena.
Sunnuntaina 23. maaliskuuta Suomen hallitus hylkäsi Nesteen anomuksen myrkkytynnyreiden upottamisesta. Näin Suomen maine pelastui viime hetkellä, vain hiukan kolhiintuneena.
Myrkkytynnyreille piti silti tehdä jotain. Ne oli pakko saada pois Enskerin kannelta ennen kuin matka voisi jatkua, mutta täydessä öljylastissa Enskeri ei voinut kuljettaa niitä takaisin Suomeen.
Laiva oli odotellut hallituksen päätöstä Kanarian saarten vesillä. Ensin Enskeristä yritettiin varovasti kysellä, voisiko myrkkytynnyrit jättää Las Palmasiin.
Vastaus oli ehdoton ei. Lisäksi Enskeri komennettiin poistumaan Espanjan vesiltä. Tankkeri suuntasi takaisin kohti pohjoista. Samaan aikaan Neste etsi kiivaasti satamaa, johon arsenikkitynnyrit voisi jättää.
Sellaista ei tuntunut löytyvän. Enskerin kapteenia ylimääräinen seilaaminen ei tuntunut häiritsevän.
”Juhannukseen asti voidaan sahata täällä edestakaisin, sitten loppuu ruoka”, kapteeni Alvar Backman kommentoi hyväntuulisesti.
Nesteelle Enskerin seilaaminen maksoi sata markkaa, nykyrahassa yli 90 euroa, minuutilta.
Myrkkytynnyreistä kuultiin seuraavan kerran vasta vuonna 2009.
Huhtikuun alkupäivinä Enskeri havaittiin yllättäen Lissabonissa Portugalissa, jonne se oli huomaamatta saapunut pääsiäisen pyhinä. Neste oli löytänyt mielestään näppärän ratkaisun. Arsenikki siirrettiin tanskalaiseen rannikkorahtialus Jens Randiin, ja Enskeri saattoi jatkaa matkaansa. Kun portugalilaiset huomasivat mitä oli tapahtunut, he komensivat molemmat laivat pois maan aluevesiltä.
Tässä vaiheessa Nesteessä kenties vielä haaveiltiin, että tynnyrit saataisiin huomaamatta jätettyä jonnekin Eurooppaan. Mutta ei: lopulta ne piti tuoda takaisin Suomeen. Ei sentään lähtösatamaan Porvooseen, vaan Naantaliin.
Siellä myrkkytynnyrit lojuivatkin sitten pitkään. Niistä kuultiin seuraavan kerran vasta vuonna 2009, kun ne siirrettiin Ekokemin Mäntyluodon laitokselle käsiteltäviksi. Enskeri oli romutettu Kalkutassa jo vuonna 1992.
Enskerin myrkkytynnyriskandaali osui murrosaikaan, jolloin huoli ympäristöstä oli juuri herännyt. Vielä vuonna 1970 Neste oli upottanut vastaavanlaisen myrkkylastin Atlanttiin ilman, että ketään kauheasti kiinnosti.
Enskerin upotusretki olisi myös ollut viimeinen laatuaan, sillä Neste oli päättänyt luopua arsenikkijätettä synnyttäneestä prosessista vedyn tuotannossaan.
Noihin aikoihin, 1970-luvun puolivälissä, ympäristön pilaantumisesta keskusteltiin mediassa yllättävänkin paljon. Usein ympäristötuhoja tosin pidettiin vain kehityksen surullisena hintana.
1970-luvun ihmiset muistivat ajan, jolloin kehitystä ei vielä ollut, minkä vuoksi tätä hintaa ei välttämättä pidetty liian kovana.
Lehtien yleisönosastoilla ja kolumneissa monet kirjoittajat – jostain syystä aina miespuoliset – vähättelivät Enskerin upotusreissun haitallisuutta.
Perustelut kuulostivat tutuilta: Suomen arsenikkitynnyrit olisivat vain hyttysen pieru verrattuna muiden maiden meriin laskemiin saasteisiin.
Lähteenä on käytetty sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita 1970-luvulta 2000-luvulle sekä Holger Rotkirchin artikkelia Tapaus Enskeri teoksessa Kansainvälistyvä oikeus. Professori Kari Hakapään juhlakirja.
