Vierastaistelijaksi Ukrainaan matkustanut 20-vuotias Leo Åland kaatui dronehyökkäyksessä huhtikuussa.

Perille päästyään Leo olisi halunnut palata kotiin, mutta palvelussopimus esti poistumisen Ukrainasta.

Leon vanhempien mielestä suomalainen yhteiskunta ihailee liikaa sotaa ja rohkaisee lähtemään hengenvaaralliselle matkalle.

Loppiaisen jälkeisenä päivänä 7. tammikuuta 20-vuotias Leo Åland teki lähtöä vanhempiensa luona Turussa. Armeijasta vuodenvaihteessa kotiutunut nuorukainen oli päättänyt lähteä Ukrainaan vierastaistelijaksi, koska halusi auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata. Leo itse oli iloisella mielellä, mutta äiti Hanna Åland itki makuuhuoneessa. Heti pojan kerrottua suunnitelmistaan äidin oli lävistänyt vahva tunne siitä, ettei reissu tule päättymään hyvin.

– Siitä päivästä alkoi meidän suruaika, hän huokaa nyt kotinsa keittiössä.

Perhe oli yrittänyt kaikkensa suostutellakseen Leon jäämään, mutta päätös piti. Leon isä Jyrki Åland yritti kuvailla pojalleen todellisuutta Ukrainan itärintaman pahimpien paikkojen ”lihamyllyssä”, jossa sotilaalla on ohuet mahdollisuudet selvitä hengissä. Hän uskoo pojan ainakin jollakin tasolla ymmärtäneen, mitä Ukrainassa voi käydä. Armeijassa Leo oli käynyt puhumassa sotilaspastorin kanssa suunnitelmistaan ja siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua.

– Leo oli hyväsydäminen poika, joka halusi auttaa ja toteutti samalla lapsen haavettaan, isä kuvailee.

Leo adoptoitiin Suomeen 5-vuotiaana Thaimaasta. Jo poikaa haettaessa thaimaalaisen lastenkodin johtaja kertoi vanhemmille pojan olevan todella kiinnostunut univormuista. Aikuiseksi varttuessaan ADHD-taustainen Leo oli impulsiivinen ja saattoi tehdä isojakin päätöksiä hetken mielijohteesta. 18-vuotiaana Leo oli muuttanut nettirakkautensa perässä Israeliin, jonne kaikki hänen tavaransa jäivät suhteen päätyttyä.

Varusmiespalvelukseen Leo hakeutui Dragsvikiin, vaikka perhe ei ole ruotsinkielinen. Alokasajan jälkeen hän jatkoi sieltä suojelujoukkoihin Upinniemeen. Lomilla Leo intoili isälleen haluavansa lähteä rauhanturvaajaksi. Isä piti ideaa hyvänä.

Armeija-aikana Leo oli kuitenkin kuullut helpommasta vaihtoehdosta päästä kokemaan seikkailua ja saada merkityksellisyyttä elämään tuova ulkomaankomennus. Vanhemmat eivät tarkalleen tiedä, kuka Leon houkutteli lähtemään Ukrainaan – tuliko idea kenties armeijakavereilta vai verkkotuttavilta.

Lopullinen päätös oli tietenkin Leon itsensä. Tästä huolimatta Jyrki ja Hanna Åland ovat sitä mieltä, että koko suomalainen yhteiskunta olisi voinut tehdä enemmän vaikuttaakseen pojan lähtöhaluihin.

Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä Ukrainaan helmikuussa 2022 suomalaiset tyrmistyivät ja järkyttyivät. Tunne on sittemmin kanavoitunut tuhansilla suomalaisilla monenlaiseksi auttamiseksi: sotapakolaisten majoittamiseksi, lahjoituksiksi, tarvikkeiden keräämiseksi ja kuljettamiseksi sota-alueelle, vapaaehtoistyöksi.

Etenkin nuorista miehistä osa on valinnut auttamisen tavakseen sotimisen ukrainalaisten rinnalla. Ulkoministeriön arvion mukaan Suomesta on matkustanut Ukrainaan toistasataa henkilöä vierastaistelijoiksi. Noin kymmenen heistä on kuollut.

Suomalaiset saavat jo varusmiespalveluksessa hyvät valmiudet sotilaiksi, ja suomalaisia arvostetaan Ukrainan asevoimissa suuresti. Ulkoministeriön mukaan suomalaisten tiedetään päätyneen Ukrainassa hyvin monenlaisiin tehtäviin. Osittain tämän ratkaisee lähtijän oma tausta ja osaaminen, osittain myös sattuma.

Ukrainan arvioidaan menettäneen sodan aikana jopa puoli miljoonaa sotilasta. Pula miehistä on ollut maan asevoimissa jo pitkään huutava. Vierastaistelijaksi pestautuminen on siksi tehty erittäin helpoksi. Helsingistä Ukrainaan pääsi tammikuussa bussilla, Kampin terminaalista yhdellä vaihdolla.

Jyrki Ålandin ääni murtuu hänen muistellessaan, kuinka näki poikansa viimeisen kerran viedessään tämän Kupittaan juna-asemalle.

– Viimeisenä sanoin hänelle, etten halua hänen lähtevän, mutta että ymmärrän ja kunnioitan hänen päätöstään. Ja muistutin, että aina voi soittaa, ja teen kaiken mitä pystyn auttaakseni.

Perheen tietojen mukaan Leo päätyi ensin koulutukseen Lvivin lähelle Länsi-Ukrainaan. 26. tammikuuta, lähes kolme viikkoa lähdön jälkeen, vanhemmat saivat pojasta ensimmäisen elonmerkin. Leo kirjoitti Whatsapp-viestissä haluavansa takaisin kotiin.

Ollaa elossa ja oli kyl aikamoine herätys kun tulin tänne on rankkaa. En kyl aio olla tääl kauaa. Oli vähä virhe tulla tänne.

Leo oli allekirjoittanut palvelussopimuksen, joka velvoittaa hänet pysymään Ukrainan asevoimissa vähintään puoli vuotta. Jyrki Ålandin mukaan Leo koki, että häntä oli painostettu allekirjoittamaan sopimus. Päätös piti tehdä nopeasti – ilman mahdollisuutta käydä tekstiä huolellisesti läpi tai kysyä neuvoa kotoa. Isän mukaan pojan passi ja puhelin oli otettu pois pian perille saapumisen jälkeen.

Jooo väh painostettiin kirjoittaa kun saavuin ns karsintaan nii 2pv myöhemmi laitettii kirjoittaa paperit, Leon Whatsapp-viestissä lukee.

Ukrainalaiset olivat aloittamassa isoa vastahyökkäystä, jota varten kerättiin joukkoja. Leo kertoi, että perusleiri kestäisi kolme viikkoa. Hän valitteli neuvostoaikaisia varusteitaan ja sitä, ettei ukrainalaisten puheisiin voinut luottaa.

Leolle oli myös alkanut valjeta, kuinka vaarallista droneihin perustuva sodankäynti on. Lähitaistelun sijaan sotilaille opetettiin lähinnä dronejen pudottamilta pommeilta suojautumista.

Suomen pitäis käyttää paljon enemmän droneja ja muuttaa taktiikkoja. Koska nää dronet näkee kauas ja niissä on lämpökamerat ja kaikki, Leo viestitti 1. helmikuuta.

Karkuruudesta ja palvelussopimuksen rikkomisesta vapaaehtoisia uhattiin seitsemän vuoden vankilatuomiolla. Leoa kadutti, että hän oli mennyt allekirjoittamaan sopimuksen.

Tiedän ettei ollu järkevää, mut siin hetkes ei ollu oikee aikaa miettiä, hän kirjoitti vanhemmilleen.

Uhkauksista huolimatta Leo sopi isänsä kanssa, että he alkavat järjestellä kotiinpaluuta yhdessä ulkoministeriön konsulipalvelujen kanssa. Suunnitelmana oli kuljettaa hänet viikonlopun palvelusvapaan aikana rajan yli Puolaan toisen EU-maan konsulaatin avustuksella.

Kaikki oli valmista, mutta kriittisellä hetkellä Leosta ei kuulunut enää mitään. Myöhemmin hän kertoi, että viikonloppuvapaat oli yllättäen peruttu koko yksiköltä. Leo oli aiemmin epäillyt, että hänen puhelimensa viestejä seurataan.

Helmikuun loppupuolella viestien sävy alkoi muuttua positiivisemmaksi.

Kuulemma täältä pääsee pois jos mä oikeesti haluan. Tääl tää suomalaiset auttaa pois ja sopimuksen rikkomisessa, Leo viestitti.

Hän oli päättänyt sittenkin jäädä Ukrainaan. Maaliskuun alussa Leo kirjoitti huolettomaan sävyyn lähtevänsä pian kohti itää. Isä oli kauhuissaan, sillä samaan aikaan uutiset kertoivat venäläisten suuren keväthyökkäyksen alkamisesta.

Entiiä sitte mitä tehdää, mut ennusko mitää iha eturintamalle laitetaa, Leo rauhoitteli.

Rankan alokasajan jälkeen rintamalinjan takana palvelustoverien kanssa vietetty aika valoi nuoreen mieheen uskoa. 3. huhtikuuta Jyrki Åland sai puhelimeensa videon, jossa hymyilevä ja hyväntuulinen Leo harjoittelee ampumista kranaattikiväärillä.

Tämä oli viimeinen Leolta tullut viesti.

13. huhtikuuta harjoitusleirin aikainen kaveri lähetti isälle viestin, jota vanhemmat olivat pelänneet joka päivä tammikuusta alkaen. Leo oli kaatunut dronehyökkäyksessä itäisessä Ukrainassa.

Tapahtumien tarkempi kulku selvisi perheelle myöhemmin Keskusrikospoliisin kuolinsyyntutkijan kirjallisesta raportista. Leon joukkue oli määrätty etulinjan eteen kaivamaan juoksuhautoja ja vahvistamaan asemia, kun he kohtasivat parven drooneja. Useampi taistelija sai surmansa hyökkäyksessä. Jyrki Åland sanoo kuulleensa useammasta lähteestä, että Leon joukkue oli varsin kokematon ja suoritti tehtäväänsä ilman kunnollista suojaa.

Ruumiin on kerrottu olevan rintamalinjojen välisellä ei-kenenkään-maalla, josta sen noutaminen on vaikeaa. Leon kuolemaa ei ole toistaiseksi voitu vahvistaa, vaan hänet on luokiteltu taistelussa kadonneeksi.

Venäjän hyökkäyssodalle luonteenomainen piirre on, että taistelukentällä kadonneiden osuus on suuri, sanoo ulkoministeriön konsulipäällikkö Jussi Tanner. Droneuhkan vuoksi vainajien saaminen pois taistelukentiltä on erittäin vaativaa ja vaarallista.

– Valitettavasti myös suomalaisia taistelukentällä kadonneita on useita.

Vaikka tieto kaatumisesta kulkee nykyisin taistelukentältä varsin nopeasti, voivat viranomaiset toimia ainoastaan virallisen tiedon perusteella. Omaisista saattaa esimerkiksi tuntua kohtuuttomalta, että hautajaisia ei voida järjestää, koska kaatuneen kuolemaa ei voida vahvistaa.

Osa Ukrainaan haluavista on kysynyt neuvoa ulkoministeriöltä, joka ohjeistaa heitä verkosta löytyvällä tietopaketilla. Sen pääviesti on, että Ukrainaan ei kannata lähteä.

Tannerin mukaan tiedossa on, että joissain tapauksissa Ukrainaan lähteneet suomalaiset ovat tulleet katumapäälle ja halunneet palata kotiin. Myös vaikeudet palvelussopimuksen kanssa ovat tuttuja.

– Ainakin joissakin tapauksissa siitä näyttää olevan vaikeaa päästä irti.

Yleisellä tasolla aihetta kommentoiva Tanner sanoo, että vapaaehtoisen mahdollisesti kokemaa painostusta sopimuksen tekoon on vaikea arvioida. Rikkomisesta mahdollisesti seuraavista rangaistuksista ei hänen mukaansa ole vielä kertynyt oikeuskäytäntöä.

Selvää kuitenkin on, että Ukrainaan lähtevälle todellisuus paikan päällä ei läheskään aina vastaa mielikuvaa. Ja että takaisin kotiin voi olla todella vaikeaa päästä.

Puolitoista kuukautta suruviestin jälkeen Jyrki Åland kaivaa kotonaan puhelimestaan Facebook-viestin, jossa ilkutaan natsiksi haukutun Blade-nimisen sotilaan kuolemalle.

Blade oli Leon taistelijanimi. Viestin mukana on video, jossa kuulemma näytetään, kuinka Leo kuolee.

Viestin lähettäjä vaikuttaa venäjämieliseltä aktivistilta. Videota on jaettu myös Kremlin propagandakanavilla. Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajana toimiva Jyrki Åland uskoo, että omaisten kiusaamisella on poliittisia motiiveja.

– Onneksi en tunne vielä vihaa, koska olen edelleen shokissa, hän toteaa.

Isä ei ole kyennyt katsomaan videota, vaikka haluaisi saada varmuuden poikansa kohtalosta.

Surun keskellä Hanna ja Jyrki Åland ovat pohtineet, mikä sai Leon ja kymmenet muut suomalaiset lähtemään hengenvaaralliselle matkalle. Mikä teki taistelukentästä, kaikkien hirvittävimmästä paikasta, niin houkuttelevan nuoren miehen silmissä?

Heidän mielestään suomalaisessa yhteiskunnassa olisi syytä pohtia, esitetäänkö sota ja Ukrainan puolustaminen liian positiivisessa valossa.

– Tiedetään, että meillä armeijassakin Ukrainaa käytetään koulutuksessa esimerkkinä ja se viesti on, että Ukrainan asia on myös meidän asiamme, Hanna Åland sanoo.

Myös media nostaa Jyrki Ålandin mukaan sodan yhä useammin esiin positiivisena asiana ja Ukrainan aseellisen puolustamisen äärimmäisenä urheuden osoituksena.

– Kun jotain asiaa toistaa riittävän kauan, niin se ruokkii itse itseään. Voi olla, että he tekevät sen tietämättä, kuinka altis nuori mies voi olla, hän pohtii.

Kaikesta huolimatta Hanna ja Jyrki Åland korostavat, että yhteiskuntaa ei voi syyttää ihmisen omista ratkaisuista. Oman poikansa tarinan he haluavat tuoda julkisuuteen siksi, että sen avulla joku toinen lähtöä suunnitteleva saattaisi harkita uudelleen.

– Sotaa ihannoivien pitäisi ymmärtää, että siellä ihan oikeasti kuollaan.