Suomalainen huippu-urheilu ajautui kriisiin: Nyt apuun rientävät selvitykset ja mittarit – kaikki muu muuttuu paitsi tulokset

Olipa kerran maa, joka oli aikoinaan urheilun suurvalta. Nyt se tuskaili paitsi mitaliköyhyytensä, myös hallintohimmelin, mittareiden ja kankean byrokratian keskellä. Tämä on satu mittareista, jotka vaihtuvat, mutta tulokset pysyvät samoina – ja hallintohimmelistä, joka pyörii kuin ikuinen tuolileikki.

Olympiamenestys Pariisin kesäolympialaisissa jäi kaikkien aikojen huonoimmaksi. Sitä ennen maan huippu-urheilua johtava Olympiakomitea oli tahrannut maineensa kaikenlaisissa sotkuisissa touhuissa, joita sen varsin puuhakkaaksi ja ärhäkkääksikin luonnehdittu puheenjohtaja oli ympärilleen saanut aikaan. Suhteet kirstunvartijaankin oli saatu monelle mutkalle.

Toivo saapui valkoisilla ratsuilla. Sisu-uudisraivaajat ehdottivat suoraan pääkallopaikalle karauttamalla miten toiminta voitaisiin pelastaa, maine korjata ja kaikki järjestää, ihan uudella tavalla. Ilmassa oli toivoa ja uskoa siihen, että vielä kaikki muuttuisi!

Tuli syksy ja sen seitsemän mallin selvitystyö. Jo tämän kirjallisesti esitetyn ”Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitystyöraportin” johdannossa yllettiin itse aiheeseen. Ei päästy edes vauhtiin tai inspiroivaan uusien keinojen tai mallien esittelyihin, kun tekstissä jo ajauduttiin puolustuskannalle ja johtamaan ajatusta siihen, mitä tulevan pitää ja mikä malli valitaan. Lakoninen virke ”Pohdittaessa huippu-urheilun johtamisen selkiyttämisen keinoja on tärkeää huomioida suomalaisen yhteiskunnan käytännöt ja huippu-urheilujärjestelmä kokonaisuudessaan” ei dynaamisuutta hehku.

Kulisseissakin kuiskittiin ja saneltiin ehtoja. Voittajana tunnettu ministeri ripitti urheiluministeriä ja kuiskasi: ”Jos et nyt tee kuten hyväveliverkosto käskee, saat lopun elämäsi kuoria perunoita oppositiossa.” Ja niin hän taipui.

Se ei tietenkään ollut mitenkään kovin yllättävää, sillä suuri yleisö oli jo aikaisemmin huomannut, miten tämä pienpuolue oli kyykännyt arvojensa edessä hallituspaikkojensa säilyttämiseksi isoimmissakin asioissa kuin vain urheilussa.

Sitten kulisseista takaisin päänäyttämölle. Siellä olivat olleet kuultavina monet eri ryhmät. Niihin kuuluivat esimerkiksi valkoisten ratsujen Sisu-ryhmä, Suomen Olympiakomitea, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus Kihu, Pääkaupunkiseudun Urheiluakatemia Urhea, lajiliitot ja vielä erikseen isot palloilulajiliitot, Suomen Urheilijat ry:tä ja Urheiluopistoyhdistystä ja yksittäisiä nimeltä mainitsemattomia henkilöitä.

Alkoi resurssipeli ja varsinainen ristiinpölytys, kun ryhmien näkemykset erosivat toisistaan. Ja voi miten paljon viisaita ajatuksia ja ideoita! Sisu-ryhmä halusi kokonaan uuden organisaation, joka olisi täysin irti Olympiakomiteasta. Olympiakomitea taas halusi itselleen lisää autonomiaa, huippuvaiheen terävöittämistä, yhteistyön vahvistamista ja tukijärjestelmien keventämistä sekä valmennusosaamisen lisäämistä.

Tutkijat halusivat yllätyksettömästi vahvistaa tutkimuksen ja valtion roolia, urheilijat ja oppilaitosten urhealaiset toivoivat selkeämpää johtamista ja lajiliitoille lisää valtaa huippu-urheilusta.

Lajiliitot pelkäsivät muutoksia ja yrittivät suojella omia reviireitään, mutta mikä on se reviiri, jota suojella, kun usko omaan osaamiseen on olematon? Eivätkä ne löytäneet keskenään yhteistä linjaakaan. Isot palloiluliitot halusivat lisää respektiä (kunnioitusta) omaa toimintaansa kohtaa kaikilta muilta ja rahaa jakavien tukijärjestelmien säilyttämistä vaikka juuri niillä on eniten rahaa. Urheiluopistoyhdistyksen sanomisissa kaikui vahva vanhan Olympiakomitean henki.

Ja kuten saduissa aina, tämäkin satu saattaa loppua onnellisesti tai sitten se oli vain sen pituinen se. Jatkoon uudeksi huippu-urheilun malliksi saattaa olla matkalla Olympiakomitean uudistettu strategia-, organisaatio- ja toimintatapamalli, raportissa mallinumero 7.5. Tässä mallissa Olympiakomitea olisi edelleen koordinaatiovastuussa, mutta tuloksellisuudelle luotaisiin uudet konkreettiset, kansainvälisen vaatimustason mukaiset tavoitteet ja mittarit.

Resurssit eivät edelleenkään valuisi suoraan tai nopeammin urheilijoille tai valmentajille vaan ilmeisesti pyörisivät ikuisessa tuolileikissä, jossa tittelit vaihtuvat, mutta ihmiset ja pallit pysyisivät samoina.

Mikään ei sadussa tai toiminnassa muutu vain mittareita vaihtamalla. Mittaaminen on vain toteamista, se ei varmista, että toiminta muuttuu. Kun urheilijat kaipaavat parempaa valmennusta ja suoraa tukea, järjestelmä tarjoaa heille paikan urheilijanpolun keskiössä ja uuden strategisen organisaatiomallin sekä PowerPoint-esityksen.

Tässä kohtaa Satutäti pysähtyi ihmetyksestä eikä ymmärtänyt korkeasti koulutettuna valmentajanakaan sitä, että jos mittarit vaihdetaan Polareista Suuntoihin, urheilijat eivät urheile sen paremmin – mutta ehkä strategia näyttäisi Excelissä paremmalta.

Ja kuten saduissa aina, usko onnelliseen loppuun on vankka – ainakin niiden mielestä, jotka istuvat edelleen samoilla paikoilla, samoilla titteleillä. Heille mittarit eivät ole suunta vaan syy kirjoittaa seuraava raportti.