Image

Sulkeutuminen Suomenlinnaan, elokuvaprojektin hylkääminen ja vuosien työ. Riikka Pelo kertoo, miten hänen uusi romaaninsa syntyi


Riikka Pelo on aina halunnut selvittää, missä menevät mahdollisen rajat. Niin myös tehdessään uutta romaaniaan Kaikki elävä.
Kuvat Mikko Rikala

FINLANDIA-VOITTAJA Riikka Pelon uusi romaani Kaikki elävä kertoo ihmisistä, joilla ei ole oikeuksia nyky-yhteiskunnassa: paperittomasta turvapaikanhakijasta, koulukodista karanneesta teinitytöstä ja vanhemmuutensa menettävästä äidistä. Taustalla on mittava teoreettinen työ mutta myös teini-ihastus Nick Caveen. Pelo haluaa tutkia, miten ulossulkeminen mahdollistaa yhteisöjen toiminnan. Romaanin kirjoittaminen vaati sulkeutumisen Suomenlinnaan, elokuvaprojektin hylkäämisen ja vuosikausien työn. Pelo ajattelee kirjoittaneensa riskillä, mutta metodissa ei ole mitään uutta: hän on aina halunnut lähteä selvittämään, missä menevät mahdollisen rajat. Syksyn kuvioihin kuuluu muun muassa professuuri Teatterikorkeakoulun kirjoittamisen maisteriohjelmassa.

Millä tavalla päädyit näiden teemojen ja hahmojen äärelle?

Minua inspiroi valtavasti homo sacer -käsite, joka on alkujaan roomalaisen lainsäädännön pieni sivumomentti. Se tarkoitti ihmistä, joka oli yhteiskunnassa kaikkien oikeuksien ulkopuolella, jonka sai jopa tappaa ilman rangaistusta. Italialainen nykyfilosofi Giorgio Agamben on puhunut siitä, että paperittomat ovat nykyään meillä länsimaissa samassa asemassa.

Eikö jokaisella yhteiskunnalla ole ollut omat ryhmänsä, jotka jollain lailla suljetaan ulkopuolelle?

Kyllä, ja tämä ulossulkeminen mahdollistaa yhteisön toiminnan. Ajattelen, että tavallaan olen käsitellyt tätä teemaa kaikissa teoksissani. Tätä romaania tehdessä se kuitenkin tarkentui teoreettisesti ja antoi samalla minulle välineen tulla nykyaikaan. Samaan aikaan yritän kuitenkin viedä uuden teoksen kerrontaa myös myyttiseen ja pakanalliseen suuntaan, sinne, missä homo sacer -käsitteen juuret ovat.

Minun täytyi pysäyttää elokuvaprojekti ja anastaa tämä maailma itselleni. Se ei tietysti ohjaajan mielestä ollut kauhean kiva juttu.
Riikka Pelo

Kirjan lähtökohta on siis vahvasti teoreettinen. Millainen oli kirjoitusprosessi?

Alkujaan tästä piti tulla elokuva. Projektissa oli mukana muitakin ihmisiä, muun muassa ohjaaja Maria Ruotsala. Mutta sitten huomasin, että minulle keskeiset kysymykset menivät syvästi kielen alueelle. Minun oli saatava työskennellä näiden henkilöiden ja teemojen kanssa proosan keinoin. Yritin noin vuoden ajan tehdä rinnakkain ja vaihdellen sekä proosaa että elokuvakäsikirjoitusta, mutta lopulta huomasin, että ne estivät toistensa etenemisen. Minun täytyi pysäyttää elokuvaprojekti ja anastaa tämä maailma itselleni. Se ei tietysti ohjaajan mielestä ollut kauhean kiva juttu.

Alkoiko työ sitten sujua?

Ei voi sanoa ihan niinkään. Romaanin kirjoittaminen kesti vielä tämänkin jälkeen kaksi vuotta. Luulin, että olisin voinut kahden kirjan jälkeen luottaa omaan tapaani tehdä töitä, mutta huomasin, että pääni sisäiset äänet olivat paljon voimakkaampia kuin olin ajatellut. Niiden kanssa pitää neuvotella koko ajan. Minulla on hirveän tiukka yliminä, joka tulkitsee maailman äänet ja vaatimukset ankarampina kuin ne ovatkaan. Liian varhaisessa vaiheessa edes se, että ajattelee tekstiä toisen katseen kautta, voi olla lamauttavaa. Minulle oli myös tärkeää löytää sellainen yksityinen tila, jossa pystyn menemään henkilöhahmojeni maailmaan ja heidän kieleensä tarpeeksi syvälle. Sitä varten jouduin sysimään erilaisia muita maailman asioita etäämmälle.

Millaisia asioita?

Elokuvaprojektin hylkäämisen lisäksi iso juttu oli muun muassa se, että sain etäisyyttä niin muihin töihin kuin perheeseeni, kun muutin vuoden ajaksi Suomenlinnaan. Siellä elämäni hahmottui hyvällä tavalla vain romaanin hahmojen ympärille.

Edellinen romaanisi voitti Finlandia-palkinnon. Aiheuttaako tällainen menestys kirjoituspaineita?

Yritän aina mahdotonta ja menen vaikeimman kautta, mutta kyllä palkinto varmaan nosti jotain rimaa entisestään. Toisaalta en ole halunnut menettää sellaista hulluuden ja kokeilun aluetta... Tuntuu, että olen ottanut paljon riskejä, että romaani voi osoittautua lopulta täydelliseksi fiaskoksi. Mutta toisaalta tarkoitus ei ollut tehdä täydellistä romaania, vaan kokeilu siitä, mitä romaani voisi olla. Se on tehty henkilöhahmojen ja heidän kielellisen kokemuksensa tutkimisen ehdoilla.

Toimit oman kirjailijantyösi ohella proosan professorina Taideyliopiston uudessa kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Mitä aiot opettaa opiskelijoille?

Lähdemme yhdessä tutkimaan, millaisten kysymysten äärelle proosa on eri aikoina rakentunut ja millaisina sen mahdollisuudet näyttäytyvät nyt. Tärkeä kysymys nyt alussa on ollut myös se, onko proosan kirjoittamisen aina pakko olla yksityistä vai voisiko se olla yhteisöllistä. Meillä on ihan luksustilanne: ohjelmassa on kuusi opiskelijaa ja viisi pääopettajaa, vaikka olemmekin osa-aikaisissa työsuhteissa. Tällaisessa ohjelmassa olisin itsekin aikanaan halunnut opiskella.

Sen sijaan opiskelit kolmella eri laitoksella eri aineita.

Monitaiteisuus on aina ruokkinut omaa tekemistäni parhaiten. Aloitin opintoni yleisestä kirjallisuustieteestä. Kesken gradun tekemistä intouduin uuden median kerronnan kysymyksistä ja siirryin Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratorioon. Jossain vaiheessa uuden median maailma alkoi kuitenkin tuntua liian teknologiapainotteiselta ja kaupalliselta, joten otin sivuaineeksi elokuvakäsikirjoittamisen. Elokuvan puolella aloin sitten tehdä myös väitöskirjaani. Koko ajan kirjoitin myös proosaa.

Yksi tärkeistä vaikuttajista elämässäsi on tullut musiikin, ei kirjallisuuden puolelta. Olet ollut jopa puoli yhdeksän uutisissa kertomassa suhteestasi Nick Caveen. Mikä hänessä vetoaa?

Kuulin Cavesta ensimmäisen kerran Rockradiosta, kun olin 13-vuotias. Siellä kerrottiin, että australialainen muusikko oli pidätetty New Yorkissa, koska hän näytti niin epäilyttävältä. Näin jälkikäteen ajatellen huumeet varmaan liittyivät asiaan, mutta tuolloin minussa heräsi suunnaton puolustamisen vimma, teini-ikäisen oikeudentunto. Että eihän ihmistä tuosta syystä voi pidättää! Ehkä tämä liittyy jotenkin siihen, miksi edelleen kirjoitan oikeudettomista ihmisistä. Caven hahmoon liittyy sellainen lainsuojaton asema, yhteisön säädyllisyyksien ulkopuolelle asettuminen.

Nick Cave esiintyi äskettäin Helsingissä konsertissa, jossa yleisö sai keskustella hänen kanssaan. Sinäkin käytit puheenvuoron. Mitä sanoit idolillesi?

Kiitin häntä siitä, että hän on vieraillut unissani kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana. Äitini kuoli viime vuoden lopulla. Yhdessä vaiheessa Cave ilmestyi uneeni tsemppaamaan minua ja kehotti palaamaan työn pariin. Että kyllä se tästä, nyt vaan kirjoitat sen romaanin loppuun.

Kysyit Cavelta, miten hänen poikansa traumaattinen kuolema vaikutti hänen tapaansa ajatella kertomuksia ja kirjoittamista. Mitä Cave vastasi?

Vapaasti suomennettuna suunnilleen niin, että ihmisellä on kaksi elämää. Ensimmäisen hän käyttää rakentamiseen. Sitten tapahtuu jotain, joka rikkoo kaiken. Silloin täytyy poimia palaset ja rakentaa niistä toinen elämä.

Julkaistu: 3.10.2019