Sulautumisia

"Tuntuuko susta, että olisit muuttunut jotenkin tässä viimeisten vuosien aikana”, vaimo kysyi yllättäen lauantai-iltana helmikuun alussa. En tiennyt, tarkoittiko hän paria viime vuotta ja oman vakavan sairastumisensa ja siitä toipumisen aikaa, vai koko pikkulapsiaikaa, joka oli kestänyt sen kymmenen vuotta. Molemmat, osin päällekkäisetkin ajanjaksot, olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Niin kuin sekin, että olin jo peruuttamattomasti keski-ikäinen.

Vastasin myöntävästi, perustelinkin vähän, mutta kysymys jäi vaivaamaan. Ehkä vaimo tarkoittikin kysyä, olenko aikuistunut ja mitä se mielestäni tarkoittaa. Aloin miettiä äskettäin lukemiani kirjoja tai lehtijuttuja. Olisiko jossain niistä kiteytetty se, millaista muutosta tarkoitin.

Ensin muistin tammikuun lopulla Hesarissa olleen haastattelun psykologista, joka tähdensi terveen itsekkyyden merkitystä hyvinvoinnille. Hän oli työssään nähnyt monia hoitoalan ammattilaisia, jotka olivat uupuneet muita auttaessaan. Osa oli ajatellut, että heidän nyt vain kuuluu jaksaa, osaa taas kuormitti arvoristiriita: kiireisissä töissä potilaille ei ollut tarpeeksi aikaa.

Tapausten todenperäisyyttä tuskin tarvitsee epäillä, onhan vastaavaa kuultu hoitotyön arjesta ennenkin. Ajatus terveestä itsekkyydestäkään ei ole uusi, päinvastoin. Yksityiselämän puolelta siitä käytettiin jutussa tuttua esimerkkiä: Jos oman ajan ottaminen tekee pikkulapsen vanhemmasta mukavamman puolison ja pitkäpinnaisemman vanhemman, koko perhe voi hyötyä toisen vanhemman viikonloppumatkasta.

Varmasti voi. Ehkä ennen muuta siksi, että tilanne, jossa kaikki perheen ulkopuoliset asiat olisivat kiellettyjä, olisi vielä huonompi. Silti tuo ajatus hiertää. Se johtuu oletuksesta sen taustalla: akut on ladattava kodin ulkopuolella, sillä perhe on se, joka imee akut tyhjiin.

Ymmärsin, että haluttomuuteni ostaa ajatusta liittyy käsitykseeni aikuistumisesta keskellä perhettä. Pidän sitä jonkinlaisena sulautumisena. Ensin on nuoren aikuisen vapaus, jota perheen perustaminen väistämättä käy rajoittamaan. Nuo saranavuodet ovat vaikeimpia, kun lapset vaativat paljon ja on vielä tuoreessa muistissa, mitä kaikkea muuta sitä voisi lauantai-iltaisin tehdä. Mutta sitten kun jää viikko, kuukausi ja vuosi toisensa perään kotiin, se pyyhkii entiset tavat viettää aikaansa tieltään ja tulee uudeksi normaaliksi. Tässä sitä ollaan, näiden ihmisten kanssa ja tämähän on aika mukavaa, kun noilta nuorimmiltakin saa jo jotain takaisin. 

On myös toisenlaista sulautumista. Se tuli mieleeni, kun muistin kirjailija Monika Fagerholmin haastattelun viime lehdestämme. Artikkelissa 17 vuotta sitten raitistunut Fagerholm kertoi, että juominen loppui, kun hän antoi pois halun juoda. Kyse oli hänen mukaansa jonkinlaisesta antautumisesta ja kontrollin luovuttamisesta.

Juuri kohta halun antamisesta pois jäi mieleeni. Tunnistin halun yhtäkkisen mutta täydellisen haihtumisen, vaikkakin tyystin toisesta asiayhteydestä. Muistan, että vuosi sitten ymmärsin, että ei ole työasioita ja kotiasioita tai omia tärkeitä asioita ja kotiasioita. On vain asioita. Osa niistä pitää hoitaa työpaikalla ja osa ruokakaupassa ja toisista saa palkkion nopeammin ja varmemmin kuin toisista, mutta jos niille päättää ikuisen tärkeysjärjestyksen, omasta ja monien muiden elämästä tulee sietämätöntä.

Halu jättää jonkinlainen jälki maailmaan – kirja, näytelmä, tv-sarja, lehti, mikä hyvänsä – loppui tuohon oivallukseen tai sitten halun loppuminen jo aiemmin teki siitä mahdollisen. Ehkä tämä oli tarkoittamani muutos. Ymmärrys siitä, että aika työntää väistämättä itseä takariviin ja nuorempia eturiviin ja niin on myös oltava. 

Tämän kaltaisista asioista kirjoittaa tässä numerossa myös toimittaja ja kirjailija Juha Kauppinen artikkelissaan Olipa kerran perhe (s.42). Se sai alkunsa Kauppisen pojan koulutehtävästä: seiskaluokkalaisen oli laadittava kirjaesitelmä muumikirjasta Taikatalvi. Pojan koulutyö sai myös Kauppisen tarttumaan pitkästä aikaa muumikirjoihin ja peilaamaan kirjojen teemoja nykyhetkeen  ja omaan elämäänsä, jossa se, mikä kaikille perheille lopulta käy, lähenee koko ajan.