Suomesta sukupuuttoon kuollut komea eläin saatiin palautettua maamme lajistoon – Uhka ei silti ole vielä ohi

On kesäisen lämmin keskipäivä, ja patikoin pitkospuilla metsäsaarekkeiden välissä olevalla suolla Salamajärven kansallispuistossa. Erämaan hiljaisuus on sykähdyttävää, ja sen rikkoo vain hyttysten ininä korvissani. Hikeä pukkaa, kun verenimijät pörräävät ympärilläni.

Kesähelteillä monet isot nisäkkäät, etenkin porot ja peurat, hakeutuvat avoimille paikoille. Auringon paahtamalta aukiolta lämpö nousee korkeuksiin, ja sen mukana katoaa uloshengityksessä vapautuva hiilidioksidi. Siksi verta imevät hyönteiset eivät niin helposti osaa suunnistaa eläinten luo.

Retki muuttuu mielenkiintoiseksi, kun näen männikön kätköissä liikettä.

– Se on metsäpeura, kuiskaan hiljaa isälleni.

Armeijan tyyliin osoitamme toisillemme käsimerkeillä, mihin suuntaan aiomme liikkua.

Harpon metsästä suolle pitkä teleobjektiivi kamerani nokassa. Nyt peuraa ei näykään missään.

Mihin se ehti hävitä? Kuvittelinko koko otuksen?

Joskus luontoretkellä käy niin, että kun mieli on oikein virittynyt johonkin eläimeen, joka alueella pitäisi olla, niitä luulee näkevänsä vähän kaikkialla.

Jatkamme patikointia aistit entistäkin valppaampina. Ihme kyllä, muita retkeilijöitä ei ole tullut vastaan koko päivänä – ehkä se johtuu siitä, että ei ole kesälomakausi ja että olemme liikkeellä keskellä viikkoa. Silloin on hyvät mahdollisuudet nähdä peuroja polun varrella, koska kukaan ei ole niitä ehtinyt pelottaa tiehensä.

Seuraavan kumpareen takana pysähdymme jälleen, ja nyt edessämme on todellakin ihka elävä metsäpeura. Se loikoilee suopainanteessa heinien seassa ja valpastuu havaitessaan meidät. Saan muutamia kuvia ennen kuin eläin nousee jaloilleen ja katoaa metsän kätköihin.

Olen innoissani: jo tämä kohtaaminen teki retkestä vaivan arvoisen, olemmehan matkustaneet tänne satoja kilometrejä nimenomaan nähdäksemme Salamajärven erikoisuuden eli metsäpeuran. Olen aikaisempina vuosina käynyt täällä usein, mutten ole onnistunut löytämään peuroja.

Seuraavalla suoaukiolla näen kuuden metsäpeuran lauman. Eläimet laiduntavat avoimella paikalla heinikossa. Suot ovat metsäpeurojen tärkeintä kesäympäristöä, sillä kasvuvaiheessa olevat suokasvit sisältävät runsaasti valkuaista ja muita ravintoaineita. Lisäksi avoimella paikalla ne saavat olla edes hieman paremmin rauhassa verta imeviltä hyönteisiltä kuin pusikossa.

Otan maastovaihteen päälle ja lähden tarpomaan kohti peuroja puita näkösuojanani käyttäen. Vaelluskenkäni kastuvat läpimäriksi, kun kostea maapohja pettää altani, mutta en välitä siitä: nyt on mahdollisuus saada peurakuvia, jollaisista olen haaveillut pitkään.

Tuulen alapuolella pääsen suon reunaan tarpeeksi lähelle. Aikuisten peurojen mukana kulkee pieni vasa, ilmeisesti tänä vuonna syntynyt.

Kohtaamisessa on jotakin väkevää ja alkuvoimaista – jotakin samanlaista ovat varmasti tunteneet ne metsästäjät, jotka 1500-luvulta alkaen levittäytyivät näille karuille mutta riistaisille metsä- ja järvimaille.

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) oli muinaisten suomalaisten tärkein riistaeläin. Sen ansiosta asutus saattoi levitä syrjäisille erämaille. Peuroja pyydettiin peurakuopilla ja -aidoilla, joiden aukoissa oli ansoja. Pyyntiaita tunnettiin nimellä hangas.

Vuosisatoja peuroja metsästettiin niin paljon, että ne vähenivät sukupuuton partaalle. Suomen viimeiset metsäpeurat surmattiin 1800-luvun lopulla.

Neuvostoliiton puolelta vaelsi 1950-luvulla metsäpeuroja Kuhmon seudulle muodostamaan jonkinmoista kantaa. Paluu Suomen lajistoon vauhdittui 1980-luvulla, kun metsäpeuroja siirrettiin Suomenselän alueelle. Siellä sijaitsee Salamajärven kansallispuisto ja sen vieressä vielä tiukemmin suojeltu Salamaperän luonnonpuisto.

Siirtoistutukset onnistuivat hyvin, ja nykyisin Suomenselällä elää yli tuhat metsäpeuraa.

Metsäpeura on pohjoisempana elävän poron alalaji. Poro ja metsäpeura risteytyvät, jos ne pääsevät kohtaamaan. Sekin voi uhata harvinaisen alalajin tulevaisuutta.

Onneksi Suomessa peurat ja porot elävät eri paikoissa: metsäpeurat keskittyvät poronhoitoalueen eteläpuolelle.

Metsäpeura on muuten poron näköinen, mutta rotevampi ja pitkäjalkaisempi. Se on sopeutunut kahlaamaan runsaslumisissa metsissä. Norjassa yhä elävä tunturipeura ja siitä kesytetty poro taas ovat avomaiden asukkeja.

Pohjois-Amerikassa peuraa nimitetään karibuksi, mutta se on saman Rangifer tarandus -lajin alalaji.

Peuroilla, poroilla ja karibuilla on sekin yhteinen piirre, että ne ovat ainoita hirvieläimiä, joiden yksilöistä sekä naaraille ja uroksille kasvaa sarvet. Naaraiden ja nuorten eläinten sarvet ovat vaatimattomammat kuin täysikasvuisten urosten melkoinen kruunu. Sarvilla on käyttöä syksyisenä kiima- eli rykimäaikana, kun urokset ottavat toisistaan mittaa.

Urospeura eli hirvas pudottaa sarvensa aikaisemmin kuin naaras eli vaadin. Siksi vaadin pystyy puolustamaan kaivamaansa jäkäläkuoppaa hirvailta ja turvaamaan vasansa ravinnonsaannin.

Vaadin vasoo toukokuun loppupuoliskolla. Vasa kävelee jo muutaman tunnin kuluttua syntymästä.