Apu

Sukeltajien taukotupa pinnan alla

Sukeltajien taukotupa pinnan alla

Pohja- ja valumavesillä täyttynyt Haverin entinen kultakaivos sai sukelluskellon, joka lisää harrastajien turvallisuutta ja mukavuutta kuuden metrin syvyydessä.
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Lauri Marjamäki, Ari Ijäs
Mainos

Vallitsevat värit ovat täysmusta sekä oranssi. Sukelluspuvuissaan muhkeat säiliöt selässä ja räpylät jaloissa koikkelehtivat neljä sammakkomiestä ja yksi sammakkonainen näyttävät kuivalla maalla oudoilta olijoilta.

Mutta kun he laskeutuvat laituriltaan veteen, elementti muuttuu oikeaksi. Koleuskaan ei kauhistuta. Vesi on samat kahdeksan astetta plussalla kuin ilma miinuksella.

Kaivosaltaan kalliolouheiden päällä häämöttää vuonna 1960 käytöstä poistettu, jo ränsistynyt torni. Naakkaparvi kärhämöi huurtuneessa koivikossa. Joutsenjoukkue pärähtää sinitaivaalla, jossa aamuaurinko jo nostattelee ensi säteitään idästä.

Vedenalaisuus kiehtoo. Harrastajasukeltajat ovat lajinsa vetovoimasta yksimielisiä.

Yksimielinen oli myös sukeltajaporukan tahto saada Ylöjärven kaupunkiin kuuluvan Viljakkalan Haverin entiseen, pohja- ja valumavesillä täyttyneeseen kaivokseen Suomessa tuiki harvinainen sukelluskello.

Itse asiassa maassamme on vain toinen vastaava, Lohjan Ojamon niin ikään vedellä täyttyneessä kalkkikivikaivoksessa.

HAVERIN PROJEKTI huipentuu H-hetkeen.

Itsekin sukeltava Erika Vainikka on töissä kellon muotoilleella Muovityö Hiltusella. Työt Haverissa sujuivat jouheasti, koska talkooporukalla aikataulut ja materiaalihankinnat oli tuttujen kesken helppo sopia.

Näkyvimpänä puuhamiehenä toiminut kangasalalainen lukkoseppä Lauri Marjamäki, 32, kertoo sadoista talkootyötunneista.

– Budjetti nousi silti 6 500 euroon. Onneksi tukena ovat yhteistyökumppanit.

Kun sukelluskelloa lokakuisena lauantaina ryhdytään nostamaan veteen ja asentamaan uppeluksiin, paikalle on ajettu muheva nosturi.

– Betonilaattoineen kokonaismassa on maan pinnalla yli kuusi tonnia, Marjamäki sanoo.

Kellon tilavuus on kymmenen kuutiota. Se kiinnitetään kuuden metrin syvyyteen, ja vaijerikiinnitys ulottuu 30 metrin syvyyteen sopivalle kielekkeelle. Sukelluskello pysyy nosteella paikallaan.

Ja vaikka sinne on mahdollisuus sukeltaa alhaalta avoimesta aukosta, se ei täyty vedellä. Ilmiö on sama, kuin jos painat vaikkapa ämpäriä tasaisesti veden pinnan alle. Ämpärin sisään jää ilmatyhjiö.

Lauri Marjamäen mukaan sukelluskello tuo ennen kaikkea turvallisuutta, mutta lisää myös mukavuutta.

– Noustessa sukelluksesta viimeinen stoppi ennen pintaan tuloa on kuudessa metrissä. Sukelluksen kestosta ja syvyydestä riippuen kuuden metrin etapissa pitää odotella jopa tuntien ajan, Marjamäki selvittää.

Esimerkiksi kahden tunnin sukelluksella laskeutuminen 70 metrin syvyyteen vie kymmenen minuuttia. Sitten on reilu puoli tuntia aikaa katsella syvää kauneutta.

Suora nousu pintaan koituisi kohtalokkaaksi. Sukellettaessa paineilmalla hengitetystä ilmasta imeytyy kudoksiin typpeä. Ylöspäin noustaessa veden ympäröivä paine heikkenee ja typen tilavuus sukeltajan verenkierrossa kasvaa. Typpi alkaa muodostaa kuplia, jotka laajetessaan voivat tukkia verisuonia ja jopa rikkoa niitä.

Siispä ylös noustaan hitaasti. Loput ajasta, joka ennen kulutettiin vedessä paikallaan odotellen, sujuu nyt rattoisasti sukelluskellossa.

– Siellä on mahdollista hengittää hetken aikaa vapaasti, juoda kupillinen kaakaota tai nauttia termospullossa tuotu nakki.

Tarinatupa tai pulinapoksi kello ei sentään ole, sillä puhe lasikuitumassaisessa rakenteessa vedenpaineen alaisena kuullostaa Aku Ankan vaakunnalta.

– Tärkeintä on, että sukelluskello lisää turvallisuutta. Jos esimerkiksi puku on vuotanut tai laitteisto vaurioitunut, kelloon pääsy on elintärkeää. Pintaan avun tarve viestitään punaisella vilkkuvalolla.

Lauri Marjamäki sanoo, että sukeltaminen ei ole adrenaliinilaji.

– Tässä ei koetella omia rajoja. On eri asia mennä veteen pinnan alle kuin hypätä base-hyppy kallionkielekkeeltä.

Harrastajasukeltajat kuvaavat tämänvuotista kahden suomalaissukeltajan kuolemaan johtanutta Norjan sukellusturmaa äärimmäisen ikäväksi. Sukellus sinänsä oli myös äärimmäisen haastava. Menehtyneet yrittivät sellaista, mitä kovinkaan moni ei maailmassa pysty tekemään.

Haverissa on menehtynyt neljä sukeltajaa, viimeisin yli 20 vuotta sitten 1993.

Kaivos oli tuolloin jonkin aikaa sukelluskiellossa. Nyt talkoolaisten luoma pelastussuunnitelma on selkeä, ja sukeltajien pukukopin seinässä julkisesti luettavissa.

Jyrkkäreunaisen, osin portaittain syvenevän avolouhoksen käytävissä riittää sukellettavaa 80 metrin syvyyteen. Pohjalla ja reunoilla saattaa esiintyä helposti pöllyävää silttiä, joka äkisti vie näkyvyyden. Parhaimmillaan näkyvyys voi olla kymmenen metriä.

HAVERIA SUKELTAJAT ovat suosineet yli 40 vuotta. Urheilusukeltajien toiminta oli varsin aktiivista 1970-luvun loppupuolella samaan aikaan kun Haveriin haviteltiin kaivosmuseota, vesipuistoa, kultakylää. Suurta yleisöä ei kuitenkaan ole Viljakkalaan onnistuttu houkuttelemaan.

Nyt se on tekniikkasukeltajien paratiisi.

– Haemme painottomuuden tunnetta. Kirkkaassa vedessä ja valossa on hienoa nähdä maailmaa, jota vain harvat pääsevät henkilökohtaisesti näkemään, Lauri Marjamäki kehuu.

Suomen 40 000 sukellusharrastajasta noin 15 000 on naisia, mutta Haverissa paikalla on vain yksi nainen, Erika Vainikka.

– Kokeilin sukellusta kolmisen vuotta sitten puolisoni kanssa Kreikassa, ja laji vei.

Kuudetta vuottaan harrastava Jouko Peltonen, 37, hämmästyi ensimmäisessä sukelluksessaan, kuinka veden alla voi varsin kätevästi hengittää.

– Olotila on tyyni, rauhallinen. Kun koulutuksissa nyt tulee käytyä myös epämukavuusalueella, on hienoa huomata, että harrastuksessa voi sitäkin kautta edetä.

Konsultti, sukellusalan kauppias Riku Kumpu, 41, kokeili sukellusta yli 30 vuotta sitten isänsä varusteilla. Paikkana oli pieni järvi, jossa näki tuskin mitään. Elementti innosti silti jatkamaan.

– Viisi prosenttia lajista on varsinaista sukellusta, muu rattoisaa kaveriaikaa, Kumpu sanoo.

Sähköautomaatioinsinööri Jyrki Kujansivu, 34, harrastaa kuudetta vuottaan.

– Alkeiskurssin kävin Turkin Alanyassa, jossa sukelsin neljään metriin meressä.

Nyt mieluisia ovat sekä koralliriutat etelässä että järviseudut Suomessa.

– Haveri on haastava. Pelkällä rutiinilla ei pärjää, eikä tämä ole sunnuntaisukeltajien mesta, Kujansivu sanoo.

SUKELTAJAT PITÄVÄT lokikirjaa. Joskus sinne kirjautuu vain, missä ja kenen kanssa sukelletaan.  Toisinaan tarinaa syntyy sivukaupalla.

Hausjärveläinen sukelluskouluttaja Jani Santala, 43, aloitti jo vuonna 1988 Kotkan merenkulkuoppilaitoksella altaassa ja eteni sieltä mereen.

Hän katseli lapsena ihastuneena Jacques Cousteaun merentutkimusaluksen seikkailuita ja luki  Merten salaisuudet -kirjasarjaa.

Sittemmin Santala on ehtinyt myös Lohjan Ojamon sukelluskellon puuhamieheksi.

– Ikävää on, että sukelluksesta uutisoidaan usein vain onnettomuudet. Maastoratsastus on vaarallisin yksilölaji, muttei sitä siinä mielessä koskaan esitellä.

Santalan mukaan sukellus sopii kaikille.

– Vanhimmat kurssitetut ovat 74-vuotiaita, ja lapset pääsevät jo kymmenvuotiaana kokeilemaan laitesukellusta, hän sanoo. ●

teksti Hannu Koskela, kuvat Lauri Marjamäki ja Ari Ijäs

Julkaistu Avussa 44/2014.

Kuuden tonnin painoinen sukelluskello laskettiin veden alle kuuden metrin syvyyteen.
Julkaistu: 28.11.2014