Apu

Sota-ajan kuplettitaiturit

Sota-ajan kuplettitaiturit

Palle, papin poika, oli tärkeilevä ja itsetietoinen herra. Hän haukkui perinpohjaisesti kaikki uudet laulut ja tekijät, varsinkin niiden tekstitykset. Roskaa, oli hänen lyhyt kommenttinsa Junnu Vainiosta ja Irwinistä.
Teksti Vexi Salmi
Mainos

Tapasin Reino Hirvisepän alias Pallen eli oikealta nimeltään majuri Reino Palmrothin ensimmäisen kerran 1960-luvun puolivälissä. Esiinnyimme samassa iskelmäsanoituksia käsittelevässä radio-ohjelmassa.

Palle, papin poika, oli tärkeilevä ja itsetietoinen herra. Hän haukkui perinpohjaisesti kaikki uudet laulut ja tekijät, varsinkin niiden tekstitykset. Roskaa, oli hänen lyhyt kommenttinsa Junnu Vainiosta ja Irwinistä.

Tunsin jo silloin jonkin verran Pallen tuotantoa ja olin kuullut Toivo Kärjeltä hänen edesottamuksistaan.

Romanssi-kappale elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi soi edelleen Leif Wagerin laulamana Yleisradion lauantain toivotuissa, mutta suurin osa Pallen kupleteista oli jo unohtunut, ja propagandalaulut, kuten Silmien välliin ryssää, olivat joutuneet sodan jälkeen esityskieltoon.

Kirjahyllyssäni oli Pallen toimittama teos Alfred Tannerin kupleteista. Olin tutkinut teosta tarkkaan ja lukenut ansiokkaan esi­puheen taiteilijasta.

Kesti viisitoista vuotta ennen kuin tapasimme uudelleen. Hirviseppä otti yhteyttä ja saapui luokseni mukanaan salkullinen kuplettejaan. Hän olisi halunnut meidän julkaisevan kokoelman parhaista lauluistaan.

Samaan aikaan Palle teki Yleisradiolle kuplettilaulajista ohjelmaa, joka päättyi kuplettisävellyskilpailuun. Kuuluin kilpailun tuomaristoon, jota Palle johti diktaattorin ottein. Emme julkaisseet koskaan Pallen kuplettilevyä, ja myös kilpailukappaleet jäivät vaille suosiota.

Tuomaroiminen jäi viimeiseksi tapaamiskerraksemme, vaikka Hirviseppä eli sen jälkeen vielä kymmenen vuotta. Olimme liian erilaisia ihmisiä, eivätkä maailmankatsomuksemme kohdanneet.

Meillä ei ollut mitään puhuttavaa.

1970-luvulla tutustuin näyttelijä Einari Ketolaan, korpraali Möttöseen. Möttösen nimen keksi juuri Reino Hirviseppä. Hän oli yksi elokuvan Niin se on, poijaat! käsikirjoittajista. Vuonna 1942 ilmestynyt elokuva oli suurmenestys. Ketola oli sen jälkeen viihdytyskiertueiden ja rintamamiesiltojen suosikkiesiintyjä. Finnlevy äänitti lp-levyllisen vanhoja kupletteja Ketolan laulamana, mutta levy jäi vähälle huomiolle.

Ajat olivat muuttuneet. Suomi oli kansainvälistynyt, eivätkä vanhat kupletit enää naurattaneet Taito Vainion an-

siokkaista sovituksista huolimatta. Ketola oli täysin erilainen ihminen kuin Palle.

Hän oli iloinen velikulta, jota sodan seuraukset eivät olleet katkeroittaneet, vaikka harmiton Möttönen oli joutunut teattereiden mustalle listalle ja radiossa esityskieltoon.

Ainoa näyttämö, joka antoi hänelle työtä, oli Ossi Elstelän omistama revyyteatteri Punainen mylly. Sen ajauduttua vararikkoon työt loppuivat kokonaan. Vasta kun Kekkonen sai 1970-luvulla vihiä Ketolan tilanteesta, myönnettiin näyttelijälle juuri perustettu taiteilijaeläke, jota hänelle maksettiin taantuvasti eläkeiän alusta lähtien.

Hirviseppä ja Ketola olivat sota-ajan ja sitä edeltäneiden vuosien viihdetaiteilijoita. Kumpaakin rasittivat sotavuosien tekemiset.

Hirviseppä kaivoi edelleen omaa taisteluhautaansa, mutta Ketola tahtoi unohtaa ikävät ajat. Hirviseppä oli agitaattori ja Ketola agitaation uhri.

Hirviseppä suhtautui sodan jälkeiseen aikaan negatiivisesti ja Ketola positiivisesti, vaikkei tyhmempi sitä heti huomannutkaan. Kumpikin taiteilija avarsi näkemyksiäni ajasta, josta Suomessa visusti vaiettiin. Olihan Hirviseppä AKS:n, Akateemisen Karjalaseuran, marssin sanoittaja. Se oli laulu, jossa piirrettiin miekalla raja Vienanlahdesta Laatokkaan. "Niin se on, poijaat!

Julkaistu: 17.1.2013