Image

Sopeutumisesta


Luonnossa on käynnissä katoamisten kierre, kun paikallisia populaatioita kuolee. Juha Kauppisen kirja Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisesta on lähikuva siitä Suomessa. Tämä essee on muokattu katkelma kirjan toisesta luvusta.

Halusin käydä paikalla, josta Suomi sai alkunsa. Kirjoitin sähköpostia Geologian tutkimuskeskukseen (GTK) alkuvuodesta 2018 ja kysyin, mistä tuo paikka löytyisi. Missä tarkalleen ottaen ensimmäiseksi tuli näkyville pala maata vetäytyvän mannerjäätikön alta? Pohdintaan osallistui parikin geologia. Vastaus ei ole helppo.

Mannerjäätikkö, joka peitti laajimmillaan koko pohjoisen Euroopan, Skandinavian, Suomen, Baltian ja suuren osan Isoa-Britanniaa ja Saksaa, oli laajimmillaan parisenkymmentätuhatta vuotta sitten. Jääkauden taittuessa ilmasto alkoi lämmetä ja jäänreuna vetäytyä. Se tapahtui hyvin hitaasti, keskimäärin parinsadan metrin vuosivauhtia. Mutta lopulta, tuhansien vuosien kuluttua, jäänreuna oli ehtinyt tänne, Euraasian mantereen länsilaidalle, paikkaan, jota nyt sanotaan Suomeksi.

Välillä viileämmät jaksot keskeyttivät jäätikön kutistumisen jopa sadoiksi vuosiksi. Näin tapahtui esimerkiksi 12 300 vuotta sitten nykyisen Kaakkois-Suomen kohdalla. Hyiset virrat kuljettivat seisahtuneen jäätikön sisältä kalliosta jauhautunutta maata, ja moreeni kasautui jäänreunaan suureksi muodostumaksi. Kasauman nimi on nykyään ensimmäinen Salpausselkä, ja sen hahmottaa etsimällä kartasta valtatien numero kuusi Kouvolasta Lappeenrantaan ja edelleen Imatralle. Tie kulkee Salpausselkä-ykköstä pitkin. Parin myöhemmän viilenemisvaiheen aikana syntyivät toinen ja kolmas Salpausselkä.

Mutta Suomi alkoi syntyä jo ennen Salpausselkiä, ulompana ja idempänä, jo kauemmin kuin 12 300 vuotta sitten. Suomi paljastui suoraan jään alta, kun jää suli kuivalle maalle. Ei tarkasti tiedetä, missä tämä tapahtui, mutta ensimmäiseksi jään alta saattoi paljastua esimerkiksi Ilomantsin 160 metriin kohoava Möhkönvaara tai Rautjärven 120-metrinen Niinimäki. Näitä seutuja tutkailin kartasta ja suunnittelin retkeä Itä-Suomeen. Mutta sitten GTK:n geologi Tapani Tervo lähetti vielä yhden sähköpostin. Tervokin oli tutkiskellut karttoja.

”Ohessa uusi erittäin hyvä ehdokas Suomen ensimmäiseksi jään ja veden alta vapautuneeksi maa-alueeksi”, hän kirjoitti.

Tervo oli paikallistanut Kiteeltä, Ilomantsin ja Rautjärven välistä, drumliinin, joka kohoaa 155 metrin korkeuteen. Drumliini on vetäytyvän jäätikön sisällä syntynyt, venyneen pisaran mallinen maamuodostelma. Tervo mainitsi tämän paikan, Hatunvaaran, olevan lintuharrastajien suosiossa. Sen päältä on laskettu muuttoaikoina enimmillään satoja tuhansia hanhia.

Päätin lähteä keväällä käymään Kiteellä.

Havahduin Kiteen Potoskavaaran jälkeen. Oli toukokuun päivä, ja olin ajanut ajatuksissani monta kilometriä harhaan. Erään vaarapellon laidassa katsoin karttaa ja käänsin auton. Palattuani takaisin löysin oikean risteyksen ja käännyin soratielle, joka alkoi pian nousta. Olin kipuamassa kohti Hatunvaaran lakea.

Hatunvaaran päällä on kaksi tilaa, joiden nimet näkyvät kartassa. Peltoja, hiukan metsää. Yhdessä vaaranliepeen viileässä kuusimetsässä pysähdyin jaloittelemaan. Nuoret pihlajat availivat lehtiään. Pian ne harottaisivat auki kuin kämmenet.

Onpa suomalaisen oloinen metsä, ajattelin. Tällaisia on ollut täällä tuhansia vuosia. Nousin autosta. Peippo ja pajulintu lauloivat, tietysti, Suomen runsaimmat lintulajit. Pari vihervarpusta ylitti tien korkealla kuusten latvuksissa maiskuttaen kiireisesti, niin kuin ne tekevät keväällä. Sitten kuului hanhien ääniä. Pian näkyville tuli metsähanhien aura, joka lensi kuin sinisen suklaarasian kyljessä. Seasta erottui korkeata, falsettiin kohoavaa kuikutusta, tundrahanhien ääniä.

Seisoin Hatunvaaran rinteen laen lähellä ja koetin arvioida ilmansuuntia. Päätin pitää auringon oikealla kädelläni katsellen itäkaakkoon. Maisemaa näkyi kilometrien päähän. Metsänharjanne, pelto, toinen harjanne, hakkuuaukea. Vielä kolmas samanlainen kuusikon sameanvihreä krokotiilinselkä. Sitten ei mitään. Taivasta.

Tässä maisemassa Suomen, sellaisena kuin sen tunnemme, rakentuminen alkoi puhtaalta pöydältä. Mannerjäätikkö oli sitä ennen pyyhkinyt lähes kaiken eloperäisen mukanaan kuin valtava jäästä tehty höylä. Se oli niin painava, että jäätikön väistyessä Suomen kamara oli satoja metrejä nykyistä alempana. Painon väistyttyä maankuori alkoi nopeasti nousta. Nouseminen jatkuu yhä Suomen rannikkoalueilla maankohoamiseksi kutsuttuna ilmiönä.

Elämä saapui Hatunvaaralle vähitellen. Kukaan ei tietenkään ollut sitä katsomassa vähän yli 12 300 vuotta sitten, mutta jäättömien alueiden kasvillisuuden luonne tunnetaan. Tiedetään, millaisia ovat pioneerikasvit, jotka voivat elää jopa pelkän kivestä jauhautuneen kivennäismaan päällä, ilman elollista maa-aineista. Pioneerikasveja ilmaantuu nykyäänkin nopeasti hiekka- ja sorakentille, joilta eloperäinen kasvualusta puuttuu, ja ne ilmaantuivat Hatunvaarallekin.

Kalliopinnalle on melko pian lentänyt jostain tuulen mukana jäkälänmurunen. Jäkälä on yksi eliö, jossa levä ja sienirihmasto elävät symbioosissa keskenään toisiaan hyödyttäen. Hatunvaaralle lentänyt jäkälänmurunen on kiinnittynyt kiven pintaan sienirihmaston avulla, ja rihmasto on ottanut ilmasta kosteutta ja ehkä erittänyt orgaanisia happoja kiveen vapauttaen sieltä mineraaleja jäkälän käyttöön. Jäkälän levä on alkanut yhteyttää ja tuottaa happea jäkälän kiinnityttyä Hatunvaaran kiveen. Lisäksi vesirajan kivissä on ollut varmasti leviä, jotka ovat myös yhteyttäneet.

Ehkä vuosien kuluttua ovat saapuneet ensimmäiset levää ja jäkälää suuremmat kasvit, kuten heinät ja sarat. Kuivan hiekkamaan pioneerikasveja ovat esimerkiksi hietikkosara ja kalliosara. Heinistä viileiden paikkojen pioneereja ovat pahtanurmikka ja tunturinurmikka sekä pohjanrölli. Kaikenlaisilla hiekka- ja sorakentillä maahan iskeytyvät nykyäänkin pajut, koivut, hierakat ja savikat, ja jotkin näistä ovat löytäneet nopeasti Hatunvaarallekin. Koivun siitepölyä on maankairaustutkimuksissa löydetty kaikkialta Fennoskandiasta jääkauden jälkeisistä maakerroksista.

Pioneerikasvien on täytynyt sietää kylmyyttä. Ensimmäisten kasvien joukossa ovat jäästä vapaata maata vallanneet esimerkiksi kylmien olojen lapinvuokot. Hatunvaaran kasvillisuus on ehkä muistuttanut kivikkosaaria, joita nyt on Grönlannin jäätikön edustalla. Siellä kasvaa heinien ja pajujen ohella kylmään sopeutuneita kasveja, kuten tunturikohokkeja ja pohjantähtimöitä. Näiden lisäksi Hatunvaaralle on voinut löytää tiensä myös jääleinikki, maailman pohjoisin kukkiva kasvi, joka elää sulavan lumen ja jään tuottaman kosteuden varassa. Jääleinikkejä kasvaa Grönlannin ja Huippuvuorten jäätiköiden edustan sorakentillä ja myös Suomen Lapissa. Sillä on kevyet siemenet, joita tuuli kuljettaa kauas.

Hatunvaaran pioneerien on täytynyt ratkaista typensaannin ongelma. Moreenimaassa ei ole typpeä. Siksi paikalle on tullut nopeasti kasveja, joilla on juurissaan typpeä ilmasta sitovia bakteereja. Tällainen on esimerkiksi Suomen rannikoilla keltaoransseja marjoja tekevä tyrni. Sen marjoja ja siemeniä on voinut päätyä Hatunvaaralle vaikkapa jonkin uusia elinalueita etsivän linnun ulosteiden mukana. Tyrniä esiintyi Euroopassa laajalti jääkauden aikana.

Pioneerikasvien aikaa on Hatunvaaralla kestänyt kenties kauankin. Peitteisen kasvillisuuden synty on voinut kestää satoja vuosia, sillä lämpötilan ajoittainen jäähtyminen on hidastanut sitä. Olot olivat arktiset. Lisäksi muiden kuin pioneerikasvien kasvaminen vaatii maannosta, eloperäistä ainesta sisältävää maata. Sitä on syntynyt vähitellen kuolleista ja hajoavista pioneerikasveista ja ehkä etanoista, hyönteisistä ja muista pikkueliöistä, joita Hatunvaaralle on saapunut vesitse ja ilmateitse.

Lopulta Hatunvaaralle on kasvanut ensimmäinen oikea metsä. Metsän synty kestää satoja vuosia jo yksin maaperän hitaan kerrostumisen vuoksi. Ensimmäisiä koivikoita tuuli heilutti Suomessa 11 000 vuotta sitten ja männiköitä 10 000 vuotta sitten.

Katselen Hatunvaaran maatilan suuntaan, mistä kuuluu katon korjaamisen ääniä. Huomaan, että osapuilleen vaaran korkeimmalla kohdalla kasvaa viisi kuusi korkeaa kuusta. Muualta vaaranrinteestä metsät on kaadettu peltojen tieltä, mutta kuuset on jätetty sijoilleen. On hauska sattuma, että Suomen mahdollisesti vanhimman maa-alueen päällä kasvaa juuri kuusia. Kuusimetsät ovat suomalaista sielunmaisemaa, vaikka ne tulivatkin meille varsin myöhään. Ensimmäiset kuuset ovat kasvaneet Suomessa kyllä jo 10 000 vuotta sitten, mutta välissä ne ovat ehkä kokonaan hävinneet. Kuusen varsinainen Suomen-valloitus alkoi idästä kuutisentuhatta vuotta sitten, kun jääkautta seurannut atlanttinen lämpökausi saavutti lakipisteensä ja ilmasto alkoi viilentyä ja muuttua kosteammaksi. Tämä sopi hyvin kuuselle, joka levisi lähes kaikkialle Suomeen. Kylläkin hitaasti, mutta se on kuusen tapa. Se ilmaantuu paikalle, aloittaa vähästä, muutamista taimista metsän pohjalta ja valloittaa tilan itselleen. Kun metsien syntyä on tutkittu, on huomattu, että kuusta joutuivat väistämään Itä-Suomessa kaikki muut puulajit. Jos olot olivat suotuisat, paikalle kasvoi 100–500 vuodessa kuusikko.

Kuuset saavuttivat Länsi-Suomen vasta vähintään satoja vuosia myöhemmin. Lännemmäksi, Ruotsiin ja Norjaan, kuusi ehti vielä satoja vuosia myöhemmin. Samaan aikaan kuusten kanssa Suomessa runsastuivat suot, kun ilmasto muuttui kosteammaksi ja viileämmäksi 3 000–5 000 vuotta sitten.

Suo tarkoittaa paikkaa, jossa lähinnä märkyyden vuoksi eivät voi kasvaa muut kuin kostean paikan kasvit. Näitä ovat esimerkiksi rahkasammalet ja tietyt saralajit. Suot ovat ilmaston, geologian, evoluution ja ekologian vastaus kysymykseen: millainen suuri, elinvoimainen ekosysteemi voisi elää tässä maailmankolkassa niissä kohdissa, joihin metsä ei kasva. Vastaus on suo, jota oli Suomen pinta-alasta enimmillään kolmannes. Avoimet, laajat suot ovat siis Suomelle ominainen elinympäristö. Soita syntyi monilla tavoilla, esimerkiksi niin, että mannerjään sulavesiä jäi painanteisiin. Jyrkempikuvioisessa maassa vesi olisi lorissut pois, meriin, mutta Suomessa syntyi soita. Soisuuteen vaikuttaa sekin, että Suomessa keskimäärin sataa enemmän vettä kuin haihtuu.

Jääkauden työ on Suomessa vielä kesken. Esimerkiksi yhden tulevan järven, Perämeren, kuroutuminen on vielä käynnissä. Perämeri tulee mahdollisesti kuroutumaan Itämerestä parin tuhannen vuoden kuluessa, kun maanpinta kohoaa ja yhteys Itämereen katkeaa Merenkurkun kohdalta, joskin ilmaston lämpeneminen ja merenpinnan kohoaminen voivat vaikuttaa tähän asiaan.

Monet Suomen järvet ovat syntyneet Perämeren järven tavoin. Maa on noussut merestä ja siepannut vettä mukaansa. Tästä on syntynyt järviallas tai suoallas. Suomen vanhimmat järvet ovat idässä, josta Suomen maan paljastuminenkin alkoi. Itäisin suurista järvistä, Ilomantsin Koitere, ei kuroutunut vaan paljastui suoraan jäätikön alta. Koitere syntyi 11 500 vuotta sitten. Seuraavaksi vanhin järvistä on Pielinen Pohjois-Karjalassa, Lieksan, Juuan ja Nurmeksen keskellä. Pielisen kuroutuminen ja paljastuminen vetäytyvän jäätikön alta alkoi 11 300 vuotta sitten. Kokonaan järvi oli valmis 11 000 vuotta sitten. Saimaa kuroutui vähän yli 10 000 vuotta sitten. Vanajan ikä on 9 400 vuotta, Päijänteen 9 000 vuotta. Lännen järvet ovat syntyneet myöhemmin. Säkylän Pyhäjärvi kuroutui merestä 6 500 vuotta sitten.

Suomalaisen luonnon olemus on pääpiirteittäin ollut valmis muutamia tuhansia vuosia. Vanhimmat metsäjänisten, hirvien, saukkojen ja majavien luulöydöt ovat 8 000–10 000 vuotta vanhoja. Naali liikkui Suomessa fossiililöydön perusteella jo 12 000 vuotta sitten, peurat ja peuranmetsästäjät 10 000 vuotta sitten. Jääjärven laineilla uivat jo kuikka ja laulujoutsen. Ihmisiä oli nopeasti jääkauden jälkeen Suomessa jo tuhansia metsästämässä, kalastamassa ja marjoja sekä sieniä keräämässä.

Suuressa mittakaavassa olemme menossa kohti uutta jääkautta. Tässä välissä tosin eletään ensin yksi lämpenemisen aikaansaama mullistus, jonka vaikutukset voivat uusien tutkimusten mukaan olla hyvin dramaattisia maapallolla kokonaisille ekosysteemeille. Tutkijoiden ylivoimaisen enemmistön mukaan lämpenemistä edesauttavat ihmisen synnyttämät päästöt. Tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, voiko ihminen vaikuttaa maapallon tapahtumiin niin paljon, että uuden jääkauden tulo lykkääntyisi.

On ehkä melko yleistä, että biodiversiteetin, luonnon monimuotoisuuden, mainitseminen saa ajatukset kääntymään tropiikkiin, missä lajeja ja niiden muotoja on eniten. Tässä näkökulmassa unohtuu, että luonto on kaikkialla olemassa eliöyhteisöinä ja ekosysteemeinä, toimivina järjestelminä, joissa aineet ja energia virtaavat tasolta toiselle. Se, että pohjoisen ekosysteemeissä on vähemmän lajeja kuin etelässä, ei oikeastaan tarkoita mitään. Niin vain on. Pohjoisessa elo on niukempaa. Oleellista on, että ekosysteemit toimivat. Maapallon pohjoisosissa luonto on sellaista kuin se on meillä. Sademetsää ei voi tuoda tänne. Se ei pärjäisi täällä Hatunvaarasta kasvaneella niemellämme.

Suomalaisen metsän puulajien alkukoti on nykytiedon mukaan jossain Venäjän ja Kiinan rajaseudulla. Siellä ovat kehittyneet pakkasta kestävät piirteet, ja sieltä puut ovat levinneet tänne hatarasti tunnettujen sattumusten kautta. Pohjoinen havumetsä on ollut jonkinlaisessa muodossa olemassa ehkä 10–20 miljoonaa vuotta. Toistuvat jääkaudet ovat vankistaneet lajiston kylmään sopeutumisen piirteitä.

Elämän historia on piirteiden historiaa. Evoluutio on paitsi lajien myös piirteiden evoluutiota. Suomen luonto on siis kertomus siitä, mitä kaikkea maailmalla, sen monimuotoisuudella, oli tarjolla, kun Suomen luontoa koottiin 10 000 vuotta sitten. Monet eliöt ovat tänne koettaneet asettua, jotkin ovat pystyneet sen tekemään. Luonnonvalinnan kautta on syntynyt uusia piirteitä, lisää luonnon monimuotoisuutta, joka on juuri sellaisena olemassa vain Suomessa.

Elämän monimuotoisuus, sen koostumus eri tasoilla, geneettisestä rakenteesta lajitasolle ja lajien muodostamiin monimutkaisiin yhteisöihin, ei ole koskaan identtistä kahdessa eri paikassa. Ei ole olemassa kahta keskenään täysin samanlaista suota tai metsää. Esimerkiksi meidän pohjoinen havumetsävyöhykkeemme, taiga, joka näyttää lentokoneesta katsottuna yhdeltä homogeeniselta metsältä, muuttaa muotoaan koko matkan Oslosta Nova Scotiaan.

Euraasian länsilaidalla, Pohjois-Euroopassa, täällä meillä, tuoreita ja kosteita metsiä hallitsee kuusi ja kuivempia paikkoja mänty, kaksi puulajia, joiden lehdet ovat kutistuneet neulasmaisiksi sopeutumana talveen. Neulaset eivät haihduta vettä, mikä auttaa puita selviämään kuivasta talvesta. Keväällä ne ovat nopeasti valmiita yhteyttämään. Mutta jo Uralilla kuusen korvaa yhä useammin siperiankuusi, männyn tilalle ilmaantuvat siperianpihta, pensassembra ja siperianlehtikuusi. Siperian ankarimmissa pakkasissa kasvaa dahurianlehtikuusi, ja lopulta, vähittäin uusia muotoja saavien taigan muunnelmien jälkeen, valtalajeja ovat Venäjän Tyynenmeren saarilla ja Japanissa japaninpihta, sahalininpihta ja ajaninkuusi.

Sitten tulee Beringinsalmi, Tyynen valtameren kapea vesialue Euraasian ja Pohjois-Amerikan välissä. Salmen toisella puolella on Alaska, jossa kaikki alkaa alusta. Suuri osa lintu- ja nisäkäslajeista on sellaisia, ettei niitä elä Euroopassa. Taigan olemuskin on toinen. Puulajit ovat heti salmen jälkeen eri lajeja kuin tällä puolen salmea, ja jälleen lajit vaihtuvat kohti itää. Jokaisella puulajilla oma levinneisyysalueensa, hiukan eri lämpötilassa, hiukan eri kosteusoloissa. Lentokoneesta se kaikki näyttää taigalta, mutta läheltä katsottuna luonto on kaikkialla erilaista.

Miksi? Vastaus on luonnonvalinnassa, joka ohjaa väsymättä eliöiden kehitystä vallitseviin oloihin sopivaksi. Elämä syventyy, harjaantuu elämään siinä, mihin se on sattunut kolonisoimaan. Tämä muutos tapahtuu geeneissä. Erilaisten geenien runsaussuhteet muuttuvat. Ne eliöt selviävät ja lisääntyvät, joiden geenit sopivat parhaiten juuri siihen paikkaan. Kosteus, valaistus, maaperän happamuus, ravinteisuus, pohjaveden korkeus, muiden lajien kilpailu ja niin edelleen. Näistä kaikista syntyy yksi voima, luonnonvalinta, joka ratkaisee joka hetki, polvesta seuraavaan, millaisia geenejä kantavat yksilöt selviävät ja runsastuvat, millaisten kohtalona on taantua tai hävitä.

Elämä on siis saapunut Suomeen, niin kuin valtamerestä nousseelle tulivuorisaarelle. Ja vaikka tämä valloitus ei ole tapahtunut vain viime jääkauden jälkeen vaan useita kertoja parin miljoonan viime vuoden aikana kaikissa sopivissa väleissä, niin silti elämä on syntynyt muualla, toisissa oloissa. Se on vaeltanut tänne ja perustanut populaatioita. Meidän lajistomme historia on jossain muualla, osin kenties aivan toisenlaisissa ekosysteemeissä kuin joissa lajit nyt täällä elävät.

Suomessa elää vain harvoja endeemisiä, kotoperäisiä lajeja, joita ei tavata missään muualla maailmassa, koska elämä on saanut sopeutua tänne vasta vähän aikaa. Asetelma on kokonaan toinen vaikkapa Uudessa-Seelannissa. Tuosta Tyynen valtameren kaukaisesta saarivaltiosta on matkaa lähimmälle mantereelle, Australiaan, 2 000 kilometriä. Uuden-Seelannin itsenäinen historia alkoi jo 60 miljoonaa vuotta sitten sen maayhteyden katketessa Australiaan. Vaikka Uuteen-Seelantiin on tuon jälkeen levittäytynyt myös uutta elämää, pitkän historian vuoksi siellä elää lukuisia endeemisiä lajeja. Esimerkiksi moa-lintuja ei ole koskaan elänyt missään muualla maailmassa kuin Uudessa-Seelannissa. Niitä eli kymmenkunta lajia Uuden-Seelannin saarilla vielä 1 200 vuotta sitten, mutta saarille saapuneet polynesialaiset metsästivät vuosimiljoonien kuluessa syntyneen yhteisön sukupuuttoon 100–200 vuodessa.

Suomessa ei ole tällaisia tarinoita, koska elämä on täällä nuorta ja koska sijaitsemme maailman suurimman mantereen, Euraasian, laidalla suorassa yhteydessä useisiin naapurimaihin.

Muutos ei silti ole pysähtynyt, vaan evoluutio jatkuu, ja joistain lajeista on kehittynyt 10 000 vuodessa endeemisiä muotoja, joita tavataan koko maailmassa vain Suomessa tai Suomessa ja lähimaissa. Tällainen endemiitti on esimerkiksi Pohjanlahden perukassa, Perämeren rannoilla kasvava maannousemaniittyjen kasvi perämerenmaruna. Sitä ja eräitä muita kasveja tavataan koko maailmassa vain Perämeren rannoilla.

Muualla elävistä muodoista geneettisesti poikkeavia ovat myös esimerkiksi meillä elävät selkälokit ja peltosirkut. Halavasepikkä-kovakuoriaisia on koko maailmassa tavattu vain Suomessa, ja ne eroavat naapurimaissa elävistä haapasepiköistä niin selvästi, että tutkijat pitävät halavasepikkää omana lajinaan. Halavasepikät löydettiin vuonna 2005 Vantaan Louhelasta Mätäojaksi kutsutun pienen Vantaanjoen sivupuron varresta. Ne elävät vanhoilla halavilla, suurilla, puumaisilla pajuilla. Sepikät lienevät ilmaantuneet Suomeen pian jääkauden jälkeen ja erikoistuneet suuriin pajuihin, joita kasvoi tulvivien pikkuvesien äärellä.

Samantapainen on Itämerelle endeemisen kampelalajin tarina. Helsingin yliopiston tutkijat huomasivat tutkimuksissaan vuonna 2017, että Itämerellä elävä kampela on myös geneettisesti katsottuna eri lajia kuin tavallinen kampela. Lajiutuminen on tapahtunut poikkeuksellisen nopeasti, jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuodessa. Tunnetuin Suomen endeemisistä eläimistä on saimaannorppa, joka on erilaistunut omaksi alalajiksi Saimaalla eristyksissä.

Luonnonvalinta on työkalu tai muotti, joka muokkaa lajien piirteitä tarjolla olevasta geneettisestä aineksesta. Mustikka varistaa lehtensä ja lehtipuut ja ruohokasvit kuihtuvat talveksi. Lapintiainen pystyy vaipumaan hypotermiaan mennessään yöksi nukkumaan. Näin se säästää energiaa. Männyn paksut kuoret, sopeuma metsäpaloja vastaan. Lahopuun kovakuoriaisten kemia, pakkasta kestävät ruumiinnesteet, joiden avulla ne talvehtivat eri kehitysasteina, munina, toukkina, koteloina, aikuisina kovakuoriaisina puissa, usein puun ja kuoren välissä ilman muuta suojaa. Sopeumia, piirteitä, pohjoista luontoa.

Jos lapintiaisen tilalle heittäisi taigametsän talveen trooppisen bulbulin, se käpertyisi kuoliaaksi kenties ensimmäisenä yönä, viimeistään vuorokaudessa tai viikossa.

Meillä voi olla murto-osa siitä lajimäärästä, mitä tropiikissa. Viitasaarelaista männikköä ei ole mainittu biodiversiteetin hotspot-listalla erityisen arvokkaana ympäristönä, mutta se on juuri tänne sopeutunutta luontoa, jota ei ole muualla.

Tätä kaikkea olemme hävittämässä: kehittelytyötä, joka on jatkunut miljoonia vuosia ja joka 10 000 viime vuoden ajan on ollut täsmällistä, kustomoitua erityisesti Suomen oloihin. Suomesta on kadonnut satoja lajeja niinä vuosina, jotka ihminen on elänyt täällä. Mutta laji on oikeastaan kömpelö käsite ymmärtää luonnon monimuotoisuutta. Tärkeämpää on hahmottaa, että lajin uhanalaistuminen merkitsee paikallisten populaatioiden katoamista.

Yhdellä lajilla voi olla satoja tai tuhansia paikallisia populaatioita Suomessa. Yhden katoaminen ei ole merkkitapaus. Metsä hakataan, suo kuivatetaan, tämän ja tämän lajin populaatio katoaa. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan maapallolta on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena jopa miljardi paikallista populaatiota. Sillä on jo merkitystä.

Joukko lajin X yksilöitä eli ennen tällä seudulla, mutta nyt ne ovat kadonneet. Ja silloin, kun niitä vielä eli, ne eivät eläneet irrallaan muusta luonnosta, koska lajit eivät elä irrallaan, vaan ne elivät vuorovaikutuksessa ja kytkeytyneinä toisiin lajeihin, toisten lajien paikallisten populaatioiden yksilöihin. Kun satojen lajien paikallisia populaatioita elää samassa paikassa rinnakkain, olosuhteisiin sopeutuneina, ne muodostavat ekosysteemeitä. Elämä voi olla olemassa vain ekosysteemeinä, ja jokaisen lajin yhden paikallisen populaation katoaminen kuluttaa ohuen kerroksen ekosysteemiä pois.

Mitä merkitystä tällä on? Mitä väliä on lajien uhanalaistumisella, paikallisten populaatioiden katoamisella? Kysymykseen on kaksi eri vastausta, joista virallinen on helppo.

Rio de Janeirossa allekirjoitettiin 5. kesäkuuta 1992, YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa, paperi, joka tunnetaan nimellä biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus. Paperin allekirjoittivat 168 valtionjohtajaa, muiden muassa Suomen presidentti Mauno Koivisto. Hän sanoi Helsingin Sanomien uutisen mukaan toivovansa, että ”Rio de Janeirossa kasvava kumppanuus osoittautuu historialliseksi käännekohdaksi yrityksissä pelastaa planeettamme”.

Pari vuotta myöhemmin, joulukuussa 1996, säädettiin luonnonsuojelulaki, joka alkaa näin: ”Tämän lain tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen.”

Suomen muutamiin edellisiin hallitusohjelmiin on kirjattu tavoite siitä, että Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelu päivitettäisiin vastaamaan YK:n yleissopimusta ja EU:ssa sovittuja tavoitteita.

Tavoitteita ei ole saavutettu Suomessa eikä muualla. Luonnon monimuotoisuuden katoa ei ole saatu pysäytettyä, ja tällä tulee olemaan ”merkittävät haitalliset vaikutukset luonnon kykyyn vastata tulevaisuuden yhteiskuntien tarpeisiin”, EU:n komissio kirjoitti arvioinnissaan vuonna 2015.

Joten miksi luonnon monimuotoisuuden hupenemisella on merkitystä? Koska Suomi on sitoutunut sopimuksiin, joilla monimuotoisuuden köyhtymisen kehitys katkaistaan, eikä tavoitetta ole saavutettu pian kolme vuosikymmentä kestäneistä ponnistuksista huolimatta.

Toinen vastaukseni on pidempi. Olen kirjoittanut aiheesta vastikään kirjan, mutta lyhyesti sanottuna kyse on trendistä. Populaatiot katoavat, kunnes ei ole enää yhtään populaatiota jäljellä ja laji todetaan kadonneeksi. Ihminen ei tule olemaan lajeista viimeinen, jonka populaatioita tämä trendi alkaa tavoittaa. Myös me elämme osana ekosysteemeitä. Missä ja koska tämä tapahtuu, siihen ei ole tieteeseen perustuvia vastauksia. Luonto on liian monimutkainen ja täynnä epävarmuuksia tällaisten arvioiden esittämiseksi.

Joku puhuu ekosysteemien romahduksista. Ajattelen, että kyse on pois kulumisesta. Katoamisemme tapahtuu epädramaattisesti, hieman eri aikoihin eri puolilla planeettaa riippuen siitä, millä tavalla tarkalleen ottaen meidän kohtalomme, elämämme ja toimeentulomme, meidän omat paikalliset populaatiomme, ovat kytkeytyneet ekosysteemeihin.

Joku voi sanoa sitä ”hupenemiseksi”, joku toinen ”katoamiseksi”. Sanat ovat suomen kieltä, mutta ne eivät varmaankaan tavoita meitä.

Vähän niin kuin olisi pankkitili, jolla olisi kymmenen miljardia euroa rahaa. Siis niin suuri summa, että sitä ei voi käsittää. Ja tililtä katoaisi rahaa, harvakseltaan tulisi ilmoitus, että nyt on miljardi vähemmän kuin viimeksi. Ja kun tilillä olisi neljä miljardia rahaa, väki kokoontuisi yhdessä pohtimaan asiaa. Joku sanoisi, että paljonhan tuota rahaa on ”huvennut”, toisen mukaan rahaa olisi ”kadonnut”.

Todellisuudessa kaikki ajattelisivat, että no jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän neljä miljardiakin on melko paljon rahaa. Asiasta puhuttaisiin, ja harva viitsisi pysähtyä ajattelemaan, että käynnissä on katoamisen trendi, joka päättyy nollaan.

Julkaistu: 3.3.2019