Käytän somea, koska sen ansiosta maailma on kolmen sekunnin ajan hieman parempi
Miksi olen somessa, niin Facebookissa, Twitterissä (josta ei saa äksää tekemälläkään) kuin Instagramissakin, vaikka koenkin enimmäkseen tuhlaavani aikaani? Koska sen ansiosta yllätyn iloisesti, Antti Tuomainen kirjoittaa.
Liityin Facebookiin vuonna 2007. Ensimmäinen päivitykseni, mikäli muistan oikein, syntyi alustan tarjoaman postausformaatin jatkoksi jotakuinkin seuraavasti: Antti Tuomainen is… working. Ei sosiaalisen median räjähtävintä materiaalia edes tuolloin, mutta ei sen kai ollut väliäkään.
Pidin Facebookia – silloin harvoin kun sitä ajattelin – ohimenevänä ilmiönä, digitaalisena leipäkoneena tai piikkimattona. Varovaisestikin arvioiden: olin väärässä.
Nyt, 17 vuotta myöhemmin, uskallan väittää, että tiedän merkittävästi enemmän toisten ihmisten pitsoista ja mielipiteistä kuin ennen vuotta 2009.
Ja jos sivuutan – kuten tässä lyhyessä kirjoituksessa aion sivuuttaa – sen, että olen luovuttanut vähintään satoja tunteja omasta ainutkertaisesta elämästäni ihmisiä suoraan orjuuttavien ja demokratioita välillisesti murentavien algoritmien kehittämiseen, voin lisätä välittömän plussaldon puolelle senkin, että olen saanut verraten paljon tietoa esimerkiksi kissojen käytöksestä. (Hassuja, omapäisiä olentoja.)
”Uskallan väittää, että tiedän enemmän toisten ihmisten pitsoista ja mielipiteistä kuin ennen vuotta 2009.”
Mutta miksi sitten yhä olen somessa, niin Facebookissa, Twitterissä (josta ei saa äksää tekemälläkään) kuin Instagramissakin, vaikka koenkin enimmäkseen tuhlaavani aikaani?
Yksi vastaus on, että kaikki muutkin ovat somessa, mikä taas liittyy suoraan ammatinharjoittamiseeni. Olen kirjailija ja some tarjoaa nopean väylän kertoa, kun jotakin uutta tapahtuu, oli kyseessä kirjan ilmestyminen, vierailu koti- tai ulkomaassa tai jotakin muuta iloista ja uraan liittyvää.
On vaikea keksiä vaihtoehtoista tapaa viestiä asioista yhtä tehokkaasti. Vastaus ei kuitenkaan ole erityisen kattava. Työasioiden hoitamiseen riittäisi puoli tuntia viikossa, ja joudun tunnustamaan, että somessa viettämäni aika ylittää tämän melko reippaasti.
Toinen vastaus, joka saattaa lopulta olla lähempänä totuutta ja kertoa enemmän siitä, miksi kerta toisensa jälkeen hipaisen epäilyttävän itsestäänselviksi muuttuneita neliöitä puhelimeni näytöllä.
Yllätyn iloisesti. Jonkun lapsi on oppinut kävelemään, toisesta on tullut palomies. Yhtäällä puoliso on toipunut syöpäleikkauksesta, toisaalla isoäiti opettaa lastenlasta käyttämään airoja.
Ja kollegat ympäri maailman kirjoittavat ja julkaisevat kirjoja, elokuvia ja televisiosarjoja. Maailma on kolmen sekunnin ajan hieman parempi.
”Yllätyn iloisesti. Jonkun lapsi on oppinut kävelemään, toisesta on tullut palomies.”
Mikä saattaa olla tämän sähköisen villakoiran ydin. Olen 52-vuotias ja ellen ole muuta oppinut, niin ainakin sen, että maailma on perin sekava ja että elämä kauniisti sanoen yllättää, ja että sosiaalinen media, yleisesti ottaen, heijastaa tätä kaikkea kiihtyvällä vauhdilla.
Tässä ei ole mitään uutta, saati ilahduttavaa, eikä mitään, mikä saisi minut palaamaan takaisin.
Se, mikä saa, on se yhtäkkiä digitaaliselta takavasemmalta ilmestyvä vuosikymmenien takainen koulukaveri, joka kertoo selvinneensä synkistä ajoista ja löytäneensä rakkauden ja mieleisen ammatinkin.
Hyviä asioita tapahtuu – sittenkin.
