Eräs tuttuni ulkomailta meni kesällä naimisiin. Minua ei ollut kutsuttu häihin, emme ole läheisiä. Silti tuntuu kuin olisin ollut häissä hyvinkin osallisena. Hääviikonlopun jokainen hetki on dokumentoitu Instagramissa julkisesti pariskunnan oman hää-hashtagin alla.

Olen nähnyt sormukset, sormusrasian, morsiuskimpun, kampauksen, kampaajan, morsiuspuvun, iltajuhlapuvun, pöytäkoristeet, yhteiskuvat perheen kanssa, alttarille kävelyn monesta kuvakulmasta, kirkosta ulosastumisen, suudelman siellä, suudelman täällä, suudelman tuolla, appiukon lauluesityksen. Ja niin edelleen.

Kiehtovin oli video, jolla hääpari näki toisensa ensimmäistä kertaa hääpäivänä. He olivat viettäneet häitä edeltävän yön erillään, eikä sulhanen ollut nähnyt morsiuspukua etukäteen. Videolla sulhanen odottaa prinsessaansa kartanohotellin parvekkeella, selin kameraan, aivan kuin Unelmien poikamiehessä ja muissa treffiohjelmissa. Morsian saapuu. Sulhanen kääntyy katsomaan. Sulhanen nostaa kätensä kasvoilleen ilmaisemaan mykistymistä morsiamensa upeuden edessä. Pariskunta halaa, suutelee, kuiskuttelee, pyyhkii liikutuksen kyyneleitä.

Someyleisö on tottunut jakamaan intiimit kokemukset. Se myötäelää kommenteissaan: Kyyneleet valuvat. Pillitän! Tuli itku. Kauneinta mitä olen nähnyt. <3

Ihmiset kuulemma hankkivat nykyään niin innokkaasti sometykkäyksiä elämälleen, että eivät ehdi nauttia itse elämästä. Näin sanovat nyt kaikki nokkelat kolumnistit, ja on siitä tehty tutkimuksiakin. Getting a ”Like” over Having a Life oli yhden jenkkitutkimuksen otsikko.

Entä jos syy ja seuraus menevätkin toisin päin: jos sitä nauttii elämästä enemmän jakaessaan sen?

Kerran Ecuadorissa kapusin yksin eräälle kukkulalle, josta oli upea näköala. Halusin ilmaista iloani jotenkin, jollekin. En vain tiennyt, miten. Halusin räpsäistä kuvan ja jakaa sen illalla hotelli-wifissä Facebookiin. Tämähän on Kodak moment! Samalla ihmettelin, enkö osaa nauttia edes tästä maisemasta ilman somea.

Eikä tämä ole mitään nykyajan rappiota, uusi, tehokkaampi muoto vain. Ennen ihmiset kutsuivat ystäviä kylään katsomaan diakuvia Kanarian-lomalta. Kylläpä teillä on ollut kiva matka, ja onpa se Las Palmas tyylikäs kaupunki!

Jakaminen on kokemusten dokumentointia, representointia, uusintamista ja todentamista, siis jonkinlaista säilyttämistä. Jotkin asiat meidän on kai pakko jakaa. Tuskin kukaan on kiivennyt Mount Everestille kertomatta siitä kenellekään. Harva on naimisissa salaa.

Hääjuhla on jo itsessään intiimin parisuhdeonnen jakamista häävieraiden kanssa. Some mahdollistaa juhlien melkein loputtoman suurentamisen ilman lisäbudjettia. Startup-maailmassa sitä sanotaan skaalautumiseksi. Kuten parhaat bisnekset, myös yksityiset kokemukset skaalautuvat digiaikana.

Kanarian-matkan diaesitystä pääsi tai joutui katsomaan vain muutama ihminen kerrallaan. Nykyään, kun pappi esittää kysymyksensä ”kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa”, läsnä oleva seurakunta onkin valtava. Se voi olla koko internet.

Häiden jälkeen iski tyhjyys, morsian on valitellut. ”Haluan takaisin tuohon päivään”, hän haikailee Facebookissa.

Some auttaa tässäkin. Kaikki paitsi skaalautuu myös toistuu. Hääpäivä ei ole päivä prinsessana vaan päivä murmelina. Se alkaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun häistä on kulunut kolme viikkoa, rouva lisää someen jälleen uuden videon. Siinä hän taas elää ainutkertaista hetkeään, kävelee isänsä käsipuolessa kohti alttaria, tämän seurakunnan läsnä ollessa. ■

Joanna Palmén on Imagen toimituspäällikkö, joka rakastaa perhettään ja Facebookia. Seuraavassa numerossa Riku Korhonen.