Apu

Sodan ja valtameren erottamat siskokset Tamara ja Lidia viettivät 74 vuotta erossa: tapasivat vihdoin

Sodan ja valtameren erottamat siskokset Tamara ja Lidia viettivät 74 vuotta erossa: tapasivat vihdoin

Tamara ja Lidia ovat siskokset, mutta miten erilaisiksi maailma polkunsa muuttikaan. Tämä on tarina siskoista, jotka sota ja valtameri erottivat.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Johanna Kinnari
Mainos

Itähelsinkiläiseen kerrostaloon on saatu poikkeuksellisen iloinen juhannus. Ei pelkästään sen takia, että inkeriläisen Lidia Isakovan, 87, tytär Natalia Mihailova ja tyttärentytär Anna Haltsonen ovat jälleen koolla, vaan erityisesti siksi, että mukaan on saapunut kadotettu, mutta kaivattu vieras suoraan Kalifornian taivaan alta: Lidian pikkusisko Tamara Terichow, 83, venäläisittäin Terihov.

Heidän tarinansa voisi tulla Hollywoodin elokuvatehtaalta, Tamaran naapurista, ellei se olisi niin tosi. Vaikka ikä on himmentänyt sisarusten näköä, muisti poimii yhä tarkasti eron ja kaipauksen, joka vieläkin nostaa kyyneleen herkästi pintaan.

Tarina alkaa nykyisen Pietarin alueella

Tarina vie meidät muinaiseen valtakuntaan nimeltä Neuvostoliitto, Leningradin eli Pietarin alueelle, jossa päähenkilömme syntyivät Tatjana ja Aleksander Haltsosen perheeseen, Lidia vuonna 1931, Tamara vuonna 1935.

Sisarukset elivät lapsuutensa Josif Stalinin raakojen puhdistusten ja Suuren isänmaalliseen sodan varjoissa, mutta aluksi hyvällä paikalla Pietarhovin lähellä.

– Meillä oli omakotitalo Shuvalovkan kylässä kukkulalla, josta näkyi Suomenlahti. Se oli kylän hienoimpia taloja, isoisä rakensi sen ennen sotaa. Tamara oli juuri syntynyt, kun muutimme siihen 1935. Jouduin huolehtimaan paljon Tamarasta, enkä pitänyt siitä. Kun aloitin koulun, olin mieluummin kavereiden kanssa, Lidia hymyilee.

Isä teki monenlaista työtä ilman varsinaista koulutusta, äiti oli kotona tyttöjen kanssa. Oli lehmä, välillä sikoja tai kanoja.

Saksalaiset häätivät

Lapsuus päättyi sotaan. Saksalaiset tulivat vuonna 1941 ja häätivät kaikki asukkaat Pietarhovin seudulla kodeistaan.

Niin lähtivät Haltsosetkin matkalle kohti Pihkovaa, kävelivät, etsivät kuljetuksia. Ruokaa ei juuri ollut – ”ihmettelen, miten selvisimme”.

Vuoden kuluttua häädöstä äiti kuoli, nälkäänkö vai sairauteen, sitä kukaan ei tiedä. Lidia epäilee syöpää. Isä oli joutunut saksalaisten vangiksi ja heille töihin – hautaamaan kuolleita, hoitamaan saksalaisten hevosia. Äiti ei kuollessaan tiennyt, missä hänen miehensä on.

Inkeriläisyys saattoi kohentaa Aleksanderin asemaa, koska saksalaiset ja suomalaiset vetivät nyt yhtä köyttä. Työstä maksettiin.

Ainoa kuva sisaruksista ennen eroa.

Tytöt joutuivat orpokotiin, ruokaa piti etsiä kaatopaikalta

Tytöt joutuivat saksalaisten orpokotiin. Sieltä heidät vietiin Alytusin leirille Liettuaan keväällä 1942 ja muutaman kuukauden kuluttua Vilnaan luostariin.

– Kaikki, mitä Lidia kertoo, on minulle uutta. En muista siitä mitään. Olin viisivuotias, kun erosimme, Tamara huokaa.

Hän muistaa vain hieman talon ympäristöä, jossa isällä oli puutarha. Tomaatteja oli ilmaston vuoksi käärittävä sanomalehteen, että ne saatiin kypsymään.

– Äidin muistan vain hämärästi: vuoteessa muutamana päivänä ennen kuin hän kuoli. Lidiaa en muista lainkaan enkä aikaa orpokodissa. Muistan vain olleeni aina yksin ja sen, miten menin kaatopaikalle etsimään ruokaa, Tamara sanoo ääni murtuen.

Isä löysi adoptoidut tytöt

Ero alkoi paikallisesta kuulutuksesta: ”Tulkaa hakemaan orpoja.”

Ensin adoptoitiin Tamara. Hän oli pieni ja heikkokuntoinen. Hänestä ei jäänyt kirjoihin merkintää, kun venäläiset Peter ja Adele Filatov adoptoivat hänet mukaansa.

Sisko Lidia adoptoitiin puolalaiseen perheeseen. Myöhemmin isä löysi hänet virolaisen papin avulla ja haki pois. Koska Lidialla oli yhteys Tamaraan, isä löysi hänetkin.

Isä oli lähdössä Suomeen töihin ja halusi ottaa molemmat tyttärensä mukaan, vaikka Tamaran perhe toivoi, että Tamara saisi jäädä. Hän oli huonokuntoinen ja vailla kunnon kenkiä.

– Junassa Kaunasin kohdalla jotkut naiset sanoivat isälle, että mihin sinä viet tuota heikkokuntoista tyttöä, kun adoptioperhe kerran haluaisi huolehtia hänestä, eikä teillä ole mitään varmuutta tulevaisuudesta, Lidia sanoo.

Isä otti onkeensa. Hän jätti Lidian Kaunasiin odottamaan ja vei Tamaran takaisin Filatoveille.

– Kysyin Tamaralta: ”Luuletko, että he vielä hyväksyvät sinut?” Hän sanoi: ”Kyllä, he rakastavat minua niin paljon.” Ja niin kävikin. Me erosimme 1944, ja Tamara sai hyvän elämän, Lidia sanoo, yhä onnellisena siskonsa puolesta.

– Lidia sanoi, että en olisi selviytynyt siellä. Ja minä sain hienon elämän. Se, mitä he saivat kokea Neuvostoliitossa, oli kauheaa. Mutta me selvisimme, Tamara sanoo.

Suomeen toukokuussa 1944

Lidia ja isä Aleksander saapuivat Suomeen toukokuussa 1944. Suomalais-saksalaisessa operaatiossa 1943–44 saksalaisten miehittämiltä neuvostoalueilta siirrettiin 63 000 inkeriläistä Suomeen.

Isä sai töitä maatilalta Ahvenanmaalla. Kun jatkosota päättyi syksyllä 1944, yli puolet inkeriläisistä palasi Neuvostoliittoon ”Stalinin käskystä”, kauniiden neuvostolupausten saattelemana, niin myös isä ja Lidia. Lupaukset olivat vain suurta unelmaa.

– Palasimme tavaravaunussa, peitetyin ikkunoin, ja meidät vietiin Pietarin ohi Jaroslavlin seudulle. Kukaan inkeriläisistä ei päässyt takaisin kotiseudulleen tai saanut takaisin maataan tai taloa, jossa oli syntynyt. Sinne asutettiin venäläisiä.

Passit ja paperit otettiin pois. Jaroslavlista ei saanut muuttaa minnekään.

Elämä Volgan varrella, 250 kilometriä Moskovasta koilliseen, oli ankaraa.

– Mitään taloudellista tukea Stalin ei antanut, ei asuntoa, ei mitään. Isällä oli pieniä säästöjä töistä, joita hän oli tehnyt saksalaisille. Myimme ja vaihdoimme Suomesta ostettuja vaatteita ja tavaroita ruokaan, Lidia sanoo.

Tamara päätyi Yhdysvaltoihin

Tamaran tie oli johtanut toiseen suuntaan, Vilnasta adoptiovanhempien kanssa etelään. Saksalainen kuorma-auto oli heittänyt heidät bolševikkien alta Kaunasiin, josta juna vei heidät pommitettuun Berliiniin.

Lopulta he päätyivät Augsburgiin, jonne oli tehty leiri Baltiasta paenneille. Neljän vuoden ajan amerikkalaiset pitivät heistä siellä huolta.

Sitten halukkaille avautui mahdollisuus muuttaa – Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Austra­liaan.

– Adoptioisäni kirjoitti kaverilleen Chicagoon, vaikka olimme kuulleet, että se on gangstereita täynnä, Al Capone ja kaikki, Tamara nauraa.

Kun perhe muutti Chicagoon 8. heinäkuuta 1949, Tamaralla oli uusi syntymä­todistus, jonka mukaan hän oli perheen biologinen tytär. Samalla hänestä tuli vuotta nuorempi.

– Olihan se vaikeaa, kun en osannut kieltä ja olin hyvin ujo. Mutta kun menin kouluun, ystävälliset opettajat opettivat minua. Kaupunkiin alkoi syntyä myös jonkinlainen venäläinen yhteisö.

Vuonna 1955 Tamara nai jugoslavialaisen insinöörin Oleg Terichowin, jonka venäläisvanhemmat olivat paenneet myrskyistä neuvostomaata jo 1920-luvulla, ja he päätyivät Kaliforniaan vuonna 1966.

– Oleg opiskeli lääketiedettä. Kun hän meni kouluun suorittamaan tutkintoa, tein pari vuotta töitä, kunnes saimme lapsia.

Lidia karkasi

Volgan varressa Lidia onnistui karkaamaan Jaroslavlista ja palasi kotikulmilleen Pietarhovin alueelle. Kotitalo oli jo tuhoutunut. Lidian äidin sisko, joka oli töissä tehtaalla, päästi hänet luokseen asumaan.

– Olin nuori ja halusin kotiin. Isä jäi kolhoosille Jaroslavliin. Äidin veli pystyi suhteilla teettämään uuden passin, jolla pääsin kirjoille Leningradissa. Syyskuussa 1945 menin ammattikouluun.

Isä Aleksander asettui Rybinskiin, mutta kävi Lidian luona vähintään kerran vuodessa kuolemaansa saakka 1988. Elämä neuvostomaassa oli niukkaa, sähköstä tai juoksevasta vedestä ei tietoakaan.

– Ennen Stalinin kuolemaa oli maksettava veroa, jos oli kotieläimiä. Hruštšovin aikana tulivat eläkkeet ja jotain verokevennyksiä. Jeltsinin aikana inflaatio söi säästöt.

Toisistaan tietämättä nimesivät lapsensa samoin

Lidia ryhtyi ompelijaksi ja meni naimisiin 21-vuotiaana. Aviomies Ivanilla oli Strelnassa, Pietarhovin lähellä, pieni maapalanen, jolle he rakensivat uuden kotinsa. Heille syntyi Natalia, perheen ainokainen. Pienessä talossa asui myös aviomiehen siskon perhe.

Ja katso: kun Tamara kaukana Amerikassa, Lidiasta mitään tietämättä, synnytti oman tyttärensä, siitäkin tuli Natalia, sikäläisittäin Natalie. Jokin sisaruksissa oli yhdessä kaiken aikaa.

Tamaran tytär, kuten myös poika Andrew, saivat nimensä Leo Tolstoin Sodan ja rauhan Natashasta ja Andreista, kiitos venäläisten isovanhempien.

Vuonna 1965 Lidia alkoi tehdä tilausvaatteita ompelimossa, ”kun kaupoissa ei ollut paljon mitään valmista”. Hän jäi pienelle eläkkeelle 20 vuotta myöhemmin. Lankapuhelimen ja väritelevision perhe sai vasta 1990-luvulla.

Neuvostoelämä oli vaatimatonta, mutta tyttärentytär Anna muistaa lämmöllä lapsuuskesät mummo­lassa.

– Lidialla oli palsta, jossa viljeltiin perunoita ja porkkanoita. Hän säilöi marjoja ja suolakurkkuja. Olimme aika omavaraisia heidän ansiostaan. Olin silti onnellinen, kun muutimme Suomeen, koska halusin saada kaikkea materiaa, jota Venäjältä puuttui, Anna nauraa.

Koivisto avasi ovet

1990-luvun alussa, Neuvostoliiton hajottua, presidentti Mauno Koivisto avasi ovet inkeriläisten paluumuutolle. Siihen mahdollisuuteen Lidian tytär Natalia tarttui tyttärensä Annan kanssa vuonna 1994.

Lidia seurasi vasta 2003 leskeksi jäätyään. Muutos oli melkoinen.

– Täällä on kaikki mukavuudet, sähkö, vesijohto ja sisävessa. Venäjällä piti lämmittää hiilellä. Kaikki oli uutta, kun olin asunut ikäni talossa ilman johtovettä, Lidia muistelee.

Ensimmäisen vuoden Lidia asui tyttärensä luona, kunnes sai oman asunnon, ei kovin kaukaa, koska tarvitsee huolenpitoa.

Näöstä on jäljellä kymmenesosa, mutta Lidia ei valita. Kun elossa ollaan, terveyttä on turha moittia.

Adoptio oli kuin arpi

Adoptiosta ei kummankaan kotona puhuttu. Se oli kuin arpi, jota ei haluttu enää raapia. Tamaran lisäksi vain adoptiovanhemmat ja edesmennyt aviomies olivat tienneet, että hän oli ottolapsi. Tärkeä side oli katkennut viisivuotiaana, se oli hyvästelty ja unohdettu. Niin ihmisen mieli toimii.

– Äiti ei kertonut meille lapsille adoptiosta, sanoo Tamaran tytär Natalie Rogen kaivaessaan esiin pinkan kirjeitä.

Nämä ovat niitä kirjeitä, joita sukulaiset kylmän sodan aikaan 1970-luvulla välittivät. Niiden kautta Lidialle selvisi, että Tamaran asiat Amerikassa ovat hyvin. Sitten yhteys jälleen katkesi.

Kun Natalie löysi kirjeet, ne olivat avaamattomia. Tamara ei ollut lukenut niitä.

– Ehkä oli väärin, etten kertonut lapsilleni, mutta se oli sukupolvijuttu. Myös Lidian jälkeläiset saivat tietää adoptiosta vasta viime vuosina, Tamara sanoo.

Tyttärentytär kiinnostui salaisuudesta

Lidian tyttärentytär Anna oli tottunut pohtimaan enemmän öljyntorjunta- ja ympäristöratkaisuja porvoolaisessa Lamor-yhtiössä kuin kadonneita ihmisiä, mutta sukusalaisuus alkoi kiinnostaa.

– Kuulin äidiltäni, että minulla on sukulaisia Chicagossa. Lidia muisti adoptiovanhempien etu- ja sukunimet ja osavaltion, mihin he muuttivat, mutta ei tiennyt Tamaran uutta sukunimeä hänen mentyään naimisiin, Anna kertoo.

Sitten kohtalo, tai pikemminkin SPR, astui peliin. Annan liettualainen kaveri kertoi löytäneensä sukulaisiaan Argentiinasta kansainvälisen Punaisen Ristin avulla. Sellainenkin palvelu heillä on.

SPR välitti tiedustelupyynnön Yhdysvaltojen Punaiselle Ristille.

– Viime marraskuussa, kiitospäivän jälkeisenä maanantaina, sain puhelinsoiton Punaiselta Ristiltä. Kaliforniassa oli silloin valtavia tulipaloja, ja luulin, että he olivat keräämässä rahaa, mutta he kysyivätkin tyttönimeäni. Olin tiennyt Lidiasta, mutta nyt kuulin, että hän on elossa ja he etsivät minua, sanoo Tamara ääni vavahtaen.

Tamara opettelee uudelleen venäjää

Nyt Tamara on isosiskonsa luona Suomen suvessa, eikä näin hienoa suvea ole aikoihin ollutkaan. On muutama kyynel tirautettu, mutta on naurettukin.

Tamara on opetellut uudelleen lapsuuden kieltään. Myös tytär Natalie osaa venäjää, koska isovanhemmat puhuivat sitä kotona, kun Natalie lapsena vietti aikaansa heidän luonaan.

Tamaran perheen elämässä on yhtäkkiä uusi, kansainvälinen, ellei jo suorastaan inkeriläinen sävy.

– Surullista tässä iässä on se, että ystävät, joita on tuntenut vuosia, kuolevat pois. Se on elämää, mutta on siunaus, että me olemme yhä elossa ja tapasimme taas. Elämäni Amerikassa on ollut hyvä, ihana mies ja kaksi lasta. Lidialla oli erilainen elämä, mutta me selvisimme, Tamara sanoo.

– Kaikilla on oma tarinansa. Nyt yritämme kiriä kiinni menetettyjä vuosia.

Vielä on kesää jäljellä.

Julkaistu: 29.7.2018