Japanilaisten hyvien tapojen vastaista on syödä kadulla – ulkona syötäviä eväitä varten ovat vaikkapa puistonpenkit. Jäätelön syöminen seisten kadunkulmassa oli miehelle osoitus sivistymättömyydestä.

Useimmiten sivistys nousee esiin sen puutteena. Sivistyksestä puhutaan silloin, kun odotetaan joltain muulta tietynlaista käytöstä tai makua.

Perinteisesti sivistystä pidetään eräänlaisena tietojen ja taitojen kokonaisuutena. Tällaista käsitystä edustaa esimerkiksi Dietrich Schwanitzin 2000-luvun alussa Saksassa valtavaksi menestykseksi noussut, suomeksikin julkaistu Sivistyksen käsikirja – kaikki mikä tulee tietää.

Sivistys on sivilisaatiomme historian pääpiirteiden, filosofian ja tieteen suurten luomusten sekä taiteen, musiikin ja kirjallisuuden muotokielen ja pääteosten tuntemista, Schwanitz kirjoittaa. Toisin kuin asiantuntijoiden käytännön tason ammatillinen kehitys, sivistys suuntautuu kokonaisvaltaiseen itsensä kehittämiseen.

Schwanitzin sivistyskäsityksen vastakohta on vaikkapa tosi-tv:n seuraaminen. Sivistynyt ihminen pysyy erossa ”roskasta”.

Guernica on ehdoton osa sivistystä, Pikachu ei siihen kuulu.

Osin Schwanitzin listat sivistyksen peruspilareista tuntuvat menneen haikailulta. Kyllä sivistyneenkin ihmisen on hyvä tietää, mikä on Pokémon. Silti kirjan keskeiset tausta-ajatukset, pyrkimys ymmärtää maailmaa ja oppia, ovat ajankohtaisia.

Elämme totuuden jälkeistä aikaa, kuuluu tämän sesongin poliittinen muotilausahdus. Syksyn mittaan analyysi trumpilaisesta maailmasta, jossa ihmiset vieroksuvat faktoja, on saanut lisää voimaa ja kannattajia. Käsitys kuuluu, että nyt ihmiset toistavat mieluummin totena pitämiään, arvoihinsa perustuvia käsityksiä, kuin ottavat selvää asioista, ”totuudesta”.

Ajatuksen totuuden jälkeisestä politiikasta lanseerasi David Roberts yhdysvaltalaisessa Grist-verkkolehdessä vuonna 2010. Roberts lähti valistuksen ideaalista, johon politiikka länsimaisessa demokratiassa perustuu: Äänestäjä kerää tietoa asioista ja tekee hankkimansa tiedon perusteella päätelmiä, joihin tukeutuen valitsee sopivan puolueen.

Robertsin mukaan todellisuus ei kuitenkaan vastaa ideaalia. Oikeasti äänestäjä käyttäytyy päinvastoin kuin pitäisi: hän valitsee arvojoukon perusteella puolueen tai heimon, asemoituu tämän puolueen kantoihin, kehittää argumentteja näiden kantojen tueksi ja valitsee argumentteihin sopivat faktat.

Mitä tahansa demokraatit tekevät tai ehdottavat, republikaanit kohtaavat sen suurimmalla mahdollisella yhtenäisellä vastustuksella ja kritisoivat sitä sosialismiksi, tyranniaksi tai myönnytyspolitiikaksi, Roberts kirjoitti.

Kuulostaako asetelma tutulta myös suomalaisen politiikan vastakkainasettelussa?

Totuuden jälkeisen politiikan rinnalla voisi puhua sivistyksen hylkäämisestä politiikan perustana. Totuuden jälkeisenä aikana sivistyksen tavoittelu näyttäytyy turhana.

Viime vuosina etenkin vihreät ja vasemmisto ovat kunnostautuneet eduskunnassa ja mediassa kyselemällä sivistysporvarien perään. Ennen porvarit sentään uskoivat muuhunkin kuin rahaan, kuuluu opposition viesti.

Tämän lehden artikkelissa (s. 58) Oskari Onninen etsii myyttistä sivistysporvarin hahmoa. Onko todella niin, että ennen tämäkin asia oli paremmin? No, artikkeli kertoo, että opposition peräänkuuluttaman kaltaista sivistysporvaria ei ole koskaan ollutkaan. Kyseessä on tyypillinen argumenttiin sopeutettu ”fakta”.

Sivistyksestä, siis sivistysporvarista, puhutaan eduskunnassakin, kun joltain muulta odotetaan haluttua politiikkaa.

Artikkelissa todetaan, että tehokkuus on mennyt sivistyksen edelle. Yleissivistyksen sijaan tutkimukselle ja koulutukselle nähdään välinearvo.

Oli sitten sivistyksen tai tehokkuuden asialla, hallituksen päätökset leikata koulutuksesta ja tutkimuksesta ovat erikoisia. Koulutuksella kun on itseisarvon lisäksi myös välinearvo. ■