Sitä saa mitä tilaa: Kun huippu-urheilu ei ole keskiössä, Suomessa on turha taivastella ettei huippu-urheilua synny
Suomi jäi Pariisissa ensimmäistä kertaa ilman olympiamitalia, mutta suoritti silti Pariisissa jopa hitusen yläkanttiin. Nähtiin taso, jolle nykyisellä tavalla tuottaa huippu-urheilua on realismia.
Suomen olympiamenestystä voi lähestyä kahdesta eri kulmasta. Ensinnäkin voi kiljua katastrofia. Voidaan haukkua yksitellen urheilijat ja heidät valmentajansa, julistaa historiallisen mitaliketjun tärvelijöiksi.
Toinen asia on kuitenkin, onko Pariisin katastrofaalisuuden päivittelyssä mitään järkeä. Vaikka mitaliketjun katkeamista kauhistellaan, kuka suomalainen muka edes oli aidosti realistinen mitalistiehdokas?
Huippu-urheilussa saa mitä tilaa. Tällä joukkueella ei voinut nyt nähtyä enempää odottaakaan.
Suomen huippu-urheilun, ja erityisesti olympialajien huippu-urheilun, ongelmien ydin ei ole Pariisin kisoissa. Mitaliketjun nolon katkeamisen itku ei ole nyt olennaista. Tärkeämpää on nähdä koko 2000-luvun edennyt kehitys, jossa suomalainen huippu-urheilu ei ole toimintakulttuurina herännyt todellisuuteen, joka maailmassa etenee.
On jääty jumiin kotimaiseen kuplaan, jossa on kuviteltu oma osaaminen tasokkaammaksi kuin se on. On vilpittömästi puuhattu huippu-urheilupuuhaa, niin johtamisien, valmentamisen kuin urheilemisenkin tasoilla, mutta kaikkea on leimannut tietty henkinen epärehellisyys.
Ei ole rohjettu kohdata vaatimustasoa, jota aito kansainvälisen tason huippu-urheilukulttuuri vaatii johtamiselta, valmentamiselta ja urheilemiselta.
On kehitetty kotimaista akatemiatoimintaa, on kurssitettu valmentajia, on leiritetty urheilijoita, on tehty kotimaisia testijärjestelmiä, on luotu kotimaista taustaosaamista, on paistateltu kansallisten kisatapahtumien tuottamassa laajassa kotimaisen medianäkyvyyden valokeilassa.
On ollut tosi kova huippu-urheilukulttuuri. Kotimaassa.
Tämä kupla on ollut niin vahva, ettei sisään ole päässyt viestiä siitä, että muu maailma toimii aivan eri vaatimustasolla, osaamisella ja intensiteetillä. Ei, vaikka asia olisi voitu todeta kelloa ja mittanauhoja katsomalla ajat sitten.
Kun ei ole ymmärretty tulostaulua, ei ole huomattu sitäkään, mikä yhdistää lähes kaikkia niitä suomalaispoikkeuksia, jotka ovat jossakin lajissa huipputuloksia kuitenkin saaneet aikaan. Siis, sitä että huippu-urheilun huipulle haluavan on syytä hankkiutua ympäristöihin, joissa muutkin kansainväliset huiput arjessaan toimivat – kotimaisen puuhastelukuplan ulkopuolelle.
”Suomi tuo kohtuullisesti väkeä kansainvälisen huipun tuntumaan, mutta läpimurto mitalitaistelun vaatimalle tasolle on osoittautunut liki mahdottomaksi.”
Se, että Pariisissa ei tullut mitalia, ei ole kuin tilastollinen yksityiskohta. Suomen huippu-urheilu ei romahtanut nyt. Se kun tapahtui jo kauan sitten. Viimeinen 20 vuotta on oltu tilassa, jossa ketju olisi voinut katketa milloin tahansa.
Se, että aiemmin on saatu pelastajia milloin ammunnasta, purjehduksesta, nyrkkeilystä, uinnista tai keihäänheitosta, ei tarkoita että näillä välähdyksillä olisi ollut syvempää vaikutusta huippu-urheilun kokonaistilaan.
Yksi mitali ei muuta todellisuutta. Vai onko joku sitä mieltä, että jos Silja Kososen moukari olisi lentänyt vajaan lenkkarin verran pidemmälle, Suomen huippu-urheilu olisi nyt tasokkaampaa kuin se on ilman mitalia?
Se olisi pelastanut urheilupomot hankalilta kysymyksillä, mutta ei se todellisuutta olisi muuttanut.
Jos Pariisin antia katsoo urheilijoiden näkökulmasta, on katastrofin ulvonta jopa epäreilua. Pariisissa oli mukana paljon nuoria urheilijoita, jotka menivät eteenpäin. Naisten moukarin, kestävyysjuoksun, nyrkkeilyn tai seiväshypyn – tai miesten judon – näkökulmasta Pariisi ei huonoa lupaa.
Tämä tosin on 2000-luvulla nähty ennenkin. Jokaisen arvokisan jälkeen ovat urheilupomot voineet selitellä että ”tulevaisuus näyttää hyvältä, niin moni nuori meni omalla polullaan eteenpäin”.
Hiljalleen pitäisi jo nähdä, että näitä eteenpäin menneitä lupauksia ei ole juuri ketään sen pidemmälle saatu. Suomi tuo kohtuullisesti väkeä kansainvälisen huipun tuntumaan, mutta läpimurto mitalitaistelun vaatimalle tasolle on osoittautunut liki mahdottomaksi.
Erityisesti ilmiö on vaivannut kahta isoa painopistelajia, uintia ja yleisurheilua. Askel kansallisesta kuplasta globaalilla huipulla vaadittavaan tekemisen kulttuuriin ei ole juuri onnistunut. Oikeastaan se ei ole vuosiin onnistunut kuin Wilma Murrolta, Topi Raitaselta ja Matti Mattssonilta. Kun juuri heidän valmistautumisensa Pariisiin häiriintyi terveysmurheisiin, on turha kummastella joukkueen mitalittomuutta.
”Se, miten Suomi tuottaa huippu-urheiluaan, on pudonnut ajastaan.”
On toki realismia se, ettei Suomen kokoinen maa voi samaa mitalikasaa tuottaa kuin vuosisata sitten. Nykyisin olympialajien huippu-urheilu otetaan niin tosissaan niin monessa maassa, että matematiikkaa tuottaa rajansa.
Silti on merkki jostakin, että Norjan, Ruotsin ja Tanskan kaltaiset maat menestyvät niin paljon paremmin ja niin paljon laajemmalla lajikirjolla kuin Suomi.
Se, miten Suomi tuottaa huippu-urheiluaan, on pudonnut ajastaan. Tai tarkemmin, tapa millä tuotamme olympialajien huippu-urheilua, on pudonnut ajastaan. Koko huippu-urheilu ei ole pudonnut ajastaan. Jos ette usko, katsokaa mitä tapahtuu koripallossa, jalkapallossa, jääkiekossa, moottoriurheilussa, tenniksessä…
Jotakin täällä on kuitenkin osattu. Joissakin lajeissa.
Mikä siis on se asia, mikä leimaa 2000-luvun tapaa kehittää suomalaisten olympialajien huippu-urheilua?
Huippu-urheilun haastetta on sinnikkäästi yritetty ratkaista työryhmillä ja organisaatiomuutoksilla. On ollut Tapani Ilkan selvitystä, on Kalevi Kivistön ja Lauri Tarastin paperia, on Risto Niemisen linjauksia, on huippu-urheilun muutosryhmää.
Samalla on veivattu organisaatiot uusiksi milloin milläkin nimillä, vaikka keskeisinä toimijoina ovat koko ajan olleet pitkälti samat kasvot ja sama tuttu ajattelu.
Kaiken kabinettipuuhailun vastapainoksi urheiluarjessa on koitettu keskittyä lähinnä siihen, että arkinen kalenteri joten kuten pyörisi koko ajan supistuvien resurssien todellisuudessa.
Urheilun millään tasolla ei ole saatu huippu-urheilun tuottamista keskiöön. Johtaminen on ollut irti arjesta, toiminta taas liiankin kiinni arjen kokonaishaasteissa voidakseen toimia vain huippu-urheilun ehdoilla. On ajauduttu kompromissikierteisiin ja laskettu rimaa – ja sitä kautta vaatimustasoa – tasolle, joka riittää kansallisen arjen pyörittämiseen ja kansallisessa mediatodellisuudessa näkymiseen.
Samaan aikaan muu maailma on mennyt menojaan.
Se, että Pariisissa toteutui se, mikä olisi voinut toteutua jo muutamissa aiemmissakin kisoissa, voi olla parasta, mitä Suomen huippu-urheilulle on 2000-luvulla tapahtunut. Enää ei päästä huippu-urheilukulttuurina minkään sattumamitalin taakse.
On aika kohdata todellisuus.
Todellisuuden kohtaaminen on silti vain alku. Sen jälkeen pitää tietää miten edetään jatkossa, miten muutetaan toimintaa.
Pariisi on nostanut rajun kritiikkimyrskyn. Kuta kuinkin kaikille vaaditaan kenkää ja koko systeemi halutaan räjäyttää. Nämä vaatimukset eivät ole perusteettomiakaan, mutta silti, nyt olisi tärkeintä pysähtyä huomaamaan, mikä on olennaista juuri huippu-urheilun tuottamisen näkökulmasta.
Suomen urheilukulttuuri on oudon järjestelmäkeskeinen. On oireellista, että myös Pariisin jälkeen painottuu puhe tarpeesta uusia koko järjestelmä. Tässä on vaarana päätyä jatkamaan sitä samaa työryhmä- ja organisointikierrettä, jossa oltu jumissa koko 2000-luvun. Siksi, juuri nyt, pitäisi puhua ihan muusta kuin järjestelmistä.
Pitäisi puhua tavoitteista, siitä minkä pitää ohjata toimintaa, jos tässä maassa vielä aidosti halutaan huippu-urheilua toteuttaa.
”Kun nykyisin huippu-urheilusta vastaava Olympiakomitea ei pidä käytännössään huippu-urheilua päätavoitteena, on turha ihmetellä ettei aitoa huippu-urheilua synny – ja mitaliketjut napsahtavat poikki.”
2000-luvun suomalaista kansallista urheilun muutospuuhaa on koko ajan leimannut ”urheilija keskiössä” -slogan. Se on ollut vain mainoslause. Urheilijan sijasta keskiössä on ollut järjestelmä.
On tehty valtavasti sinänsä ihan vilpitöntä ja sitoutunutta työtä, mutta sittenkin muiden asioiden kuin urheilun ydintekemisen kanssa. Erilaista taustaa on vahvistettu, mutta itse tekeminen, se on jäänyt pinnallisemmalle huomiolle.
Tehtiinpä jatkossa mitä tahansa, olisi syytä päästä eroon möhkälemäisestä järjestelmäkeskeisyydestä ja kiinni yksilötason yksityiskohtiin. Aitoa huippu-urheilua ei voi tuottaa millään järjestelmällä, johon lahjakkaat urheilijat tungetaan jalostumaan. Aito huippu-urheilija on aina poikkeustapaus, yksilö, jota pitää hioa yksilöllisellä prosessilla.
Huippu-urheilu on pienehköissä tiimeissä syntyvää käsityöläisyyttä, ei teollinen prosessi.
Suomen huippu-urheilussa olisi korkea aika laittaa huippu-urheilu keskiöön. Ei järjestelmä, ei urheilija – vaan huippu-urheilun tekemisen kulttuurin vahvistaminen. Jos huippu-urheilua aidosti halutaan, painopiste pitää aidosti laittaa lahjakkuuksien yksilöllisen kehityspolun sekä siihen liittyvän vaatimustason ja kansainväliseen huipputekemisen arkeen kiinnittymisen mahdollistamiseksi.
Varmasti on tarpeen uusia järjestelmä ja vaihtaa johtajia, mutta ensin pitäisi ymmärtää mitä tavoitetta varten uusi järjestelmä tehdään ja johtajat valitaan – ja minkälaista järjestelmää ja johtajuutta silloin tarvitaan.
Se lienee selvä, että lopultakin on aika tunnustaa yksi realiteetti. Sille porukalle, joka laittaa jatkossa huippu-urheilun tuottamisen keskiöön pitää antaa oikeus laittaa huippu-urheilu keskiöön – ja jättää kansakunnan liikkumattomuudessa piilevän terveyspommin purkaminen jollekin muulle taholle.
Tavoite ohjaa toimintaa. Kun nykyisin huippu-urheilusta vastaava Olympiakomitea ei pidä käytännössään huippu-urheilua päätavoitteena, on turha ihmetellä ettei aitoa huippu-urheilua synny – ja mitaliketjut napsahtavat poikki.
Tärkein kysymys kuuluu nyt: haluammeko tavoitella huippu-urheilua?
Siihen voi perustellusti vastata mitä vaan, mutta jos huippu-urheilua aidosti halutaan, pitää ymmärtää organisoitua niin, että tavoitteen vaatima toiminta mahdollistuu.
