Vuosimallin 1993 Volvo 850:n turvatyynyt laukesivat. Hotakainen oli tunnin puristuksissa. Hänet kuljetettiin Medi-Helillä sairaalaan, ja hänen jokainen raajansa operoitiin yhdeksäntuntisessa leikkauksessa.

Hotakainen ei saanut seitsemään kuukauteen kirjoittaa, joten hän keräsi irtolauseita puhelimensa muistiinpanoihin.

Puolitoista vuotta myöhemmin Hotakainen julkaisi romaanin. Sen päähenkilö makaa kolarin jälkeen ihmisromuna sairaalassa, jossa hänet parsitaan kuntoon hoidolla, joka on maksettu yhteisistä seteleistä.

Sosiologi Matti Virtanen kirjoitti Hotakaisen tapauksesta THL:n blogiin. Mikä voima saa miehen tämmöiseen suoritukseen – eloonjääneen sisu? Virtanen kysyi.

Kirjoillaan Hotakainen on tullut tunnetuksi suomalaisuuden tragikomiikan ymmärtäjänä. Autokauppiaat, rintamamiestaloprojektit, kansalliset pakkomielteet ja sukupolvikokemukset.

Ehkä siksi hänestä löytyi sisua selviytyä silloin, kun tarvitsi.

Tanskassa asuu tutkitusti maailman onnellisin kansa. Se saattaa johtua siitä, että maassa maksetaan veroja eniten maailmassa. (Jos Norjan ja Luxemburgin kaltaisia talouskummajaisia ei lasketa.) Tai siitä, että heidän kansallinen pakkomielteensä on nimeltään hygge, joka tosin on aivan liian miellyttävää tullakseen kuvatuksi millään pakkoon viittaavalla. Hygge on konmarimaiseen maailmansuosioon noussut ajatus hymistelystä ja naatiskelusta villasaalin alla. Yhdessä. Turvallisesti ja toverillisesti, vieraanvaraisesti ja tyytyväisesti. Villasukissa, ihanassa valossa, lautalattialle design-huonekaluilla rakennetussa leirimäisessä idyllissä.

Mikä tärkeintä: muissa kielissä ei ole hyggelle käännöstä tai tarkkaa synonyymiä, ja siksi muissa maissa hygge on aina matkittua eikä sisäsyntyistä. Tanskalaisille hygge on henkinen kansallisaarre.

Meidän suomalaisten hygge on tietenkin sisu.

Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Väinö Linnan klassikkoteoksen Täällä Pohjantähden alla torppari, Koskelan Jussi, on suomalaisen sisun arkkityyppi. Jussi käänsi maata selkä vääränä luodakseen tulevaisuutta itselleen ja jälkikasvulleen. Ehkäpä sisun määritelmä pelkimmillään onkin juuri se: sisu tekee tulevaisuutta, maalaillaan historioitsijoiden Lauri Haatajan ja Veikko Kallion Suomalainen sisu -kirjassa vuodelta 1994.

Tulevaisuutta sisu on tehnyt, ja menneisyyden, koska Suomen historia on sisulla kirjoitettu. Sisu on se, jolla juostiin 1920-luvulla pieni Suomi maailmankartalle ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaadettiin suuri Neuvostoliito. Lasse Viréninkin nosti ja vei olympiavoittoon vuonna 1972 suomalainen sisu. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa hiihtäjä Kalle Jalkanen etsi hangesta vahingossa sinne sylkäisemänsä tekohampaat ja ehti silti hiihtää norjalaisen kiinni ja Suomelle kultaa. Sisulla.

Puhumattakaan muista, jotka ovat selvinneet yöpakkasista, devalvaatiosta ja omista tervanevoistaan. Tai siitä, että saa saunottua venäläisen hengiltä ja selviää itse ihmeen kaupalla.

Ensimmäiset merkinnät sanasta ovat 1500-luvulta, jolloin sisu merkitsi agricolalaisessa kielessä asian ominaislaatua, sen ydintä tai sisintä. Samojen aikojen kirjallisuudessa sisu kuvasi ihmisluonnetta pahassa mielessä. 1700-luvun puolivälissä ilmestyneessä sanakirjassa sisucunda oli ne sisäelimet, joissa voimakkaat tunteenpurkaukset syntyivät.

250 vuotta myöhemmin, tämän vuoden tammikuun loppupuolella brittisanomalehti The Times kirjoitti, että on aika unohtaa hygge ja tutustua näihin muihin skandinaavisiin uniikkisanoihin.

Jo otsikossa luki: ”Hello sisu”. Tekstissä sisun esiteltiin olevan suomalainen ilmaisu stoalaisuudelle, urheudelle ja kestävyydelle.

Se on jotain aivan omanlaistaan, ja jos joku sen tietää, niin tohtorikoulutettava Emilia Lahti.

Australiasta Skype-puheluun vastaava Lahti kuvaa termin olevan ennen muuta se jokin, josta saa lisävaihteen silloin, kun pelkkä sinnikkyys ei riitä.

Lahdella on brändi sisututkijana, mutta hän toteaa olevansa ennen kaikkea sosiaaliaktivisti ja inhoavansa ”ihan kauheesti” sisututkijan leimaa. Tutkijuuttaan Lahti jarruttelee ihan syystä. Tähän mennessä hän on tehnyt Pennsylvanian yliopistossa soveltavan psykologian gradun, jossa hän selvitti kyselytutkimuksella sisun ominaisuuksia. Viime vuodet Lahti on valmistellut muiden töidensä lomassa sisua ja parisuhdeväkivallan narratiiveja käsittelevää väitöskirjaa Esa Saarisen ohjauksessa. Ensimmäinen tutkimuspaperi julkaistaan pian, väitös voisi valmistua vuoden päästä, hän sanoo.

Lahden kouluttanut Pennsylvanian yliopisto tunnetaan positiivisen psykologian kotina. Sieltä on lähtöisin Martin Seligman, tähtiprofessori, jonka ansiosta puhumme muun muassa kukoistuksesta. Lahden graduohjaaja Angela Duckworth on luonut gritin, pitkäjänteisyyden käsitteen. Sisu on samankaltainen ilmaus, mutta silti ihan omansa, jota Lahti nyt teoretisoi.

”Tutkimus, jota teen, liittyy itsensä ylittämisen ilmiöön. Mitä ihminen tekee, kun tulee pisteeseen, jossa voimavarat eivät riitä. Suomessa me vain kutsutaan sitä sisuksi.”

Amerikkalaista, kyllä, mutta Lahden suussa kansallinen käsite alkaa kuulostaa universaalilta ihmisen ominaisuudelta, jonka voi syöttää suoraan kohti Piilaakson intopuhujia. Yksintekemisen sijaan yhteisön liimalta, josta ongelmat on kiillotettu pois.

Moderni sisu, sisu infused with compassion, on positiivinen ja yhteisöllinen voimavara, joka mahdollistaa avunpyynnöt ja myötätunnon tai epäkohdista huomauttamisen, Lahti selittää.

Saman näkee nyky-Suomessakin: omapäisten yksilöiden sijaan puhutaan suomalaisesta joukkuepelaamisesta. Ei tarvita crosbyja tai malkineita, jos viisikko pelaa hyvin yhteen. Siinä mallissa jokainen voi olla ”oman onnensa keskushyökkääjä”, kuten Lahden kollega Frank Martela ilmaisee.

Sisun puhuminen – tai oikeastaan juokseminen – maailmankartalle on ollut nimenomaan Lahden missio. Parhaillaan hän joukkorahoittaa Sisu not Silence -hyväntekeväisyystempausta, jossa hän aikoo juosta Uuden-Seelannin läpi 50 päivässä – noin yhden maratonin päivävauhtia – ja kerätä samalla varoja ja lisätä tietoisuutta parisuhdeväkivallasta.

Lahti itse on aikoinaan lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta ja aloittanut elämänsä uudelleen, tehnyt selviämisestä elämäntyönsä. Siksi se väitöskirjakin.

”Miksi sellainen kamala trauma tuli kohdalle, pakotti mut kysymään kysymyksen, joka liittyy selviämiseen ja eloonjäämiseen”, Lahti sanoo.

”Mutta ei mulla ole sellaista hienoa sankaritarinaa, että sinä päivänä päätin, että vittu nyt loppuu. Se oli asteittaista ja lopulta serendipinen tilanne ja melkein satumainen interventio. Olin niin lyttyynlyöty, että se olisi voinut jatkuakin. Se on se tarina, mutta ihmiset haluaisivat aina kohottavan muutoshetken”, Lahti sanoo.

Entä miltä Lahdesta kuulostaa Hotakaisen tarina? Nousu kipseistä kirjamessuille.

”Hotakaisen kokemus on kaunis ja väkevä esimerkki siitä sisäisestä voimasta, mikä meissä kaikissa piilee. Esimerkki ei tokikaan ole uniikki, ja minua mietityttää, kun nostamme mediassa selviytyjiä supersankarin jalustalle, itseni mukaan lukien. Tällaisia tarinoita tehdään, koska niistä tykätään, mutta ne vahvistavat vinoutunutta selviytyjäkulttia.”

Oikeastaan sisun olisi pitänyt nousta maailmankartalle jo vuonna 2015. Kun Lahti alkoi tehdä tutkimustaan, sisusta ei oikein puhuttu. Tai paremminkin siitä oli puhuttu vuosien aikana niin paljon, että siitä oli tullut arkea ja yhtenäiskulttuuria. Taannoisessa maabrändiraportissakin tyydyttiin vain toteamaan kahteen kertaan sama lause: ”Kun tilanne on mahdoton, me sisuunnumme.”

Mutta vuosi 2015 oli käänteentekevä. Silloin vietettiin sisun juhlavuotta, jonka organisoi Filosofian akatemia.

Nimestään huolimatta Filosofian akatemia kuvaa olevansa tutkimus-, valmennus- ja konsultointiyritys, joka tarjoaa tieteeseen pohjaavia ratkaisuja tuottavuuteen ja työhyvinvointiin.

Sen ydinryhmään kuuluu kolmekymppisiä filosofeja ja tutkijoita, jotka suurfilosofi Esa Saarinen on enemmän tai vähemmän ottanut siipiensä suojiin. Emilia Lahti on yksi heistä, Frank Martela toinen.

Työ- ja elinkeinoministeriön, Tekesin, työeläkeyhtiö Varman, Allerin, Fujitsun ja ties minkä yhtiöiden tukema vuosi alkoi Kalevalan päivästä, jolloin kalenteriin lisättiin Sisun nimipäivä. Silloin Korjaamolla Töölössä järjestettiin kampanjastartti, jota tähdittivät Peter Vesterbacka, Meeri Koutaniemi ja Pekka Hyysalo, jolle annettiin Sisu-vuoden juhlaraha numero yksi.

Pari viikkoa myöhemmin luvassa oli #hourofsisu, sisuvastine Earth Hourille ja Hour of Codelle, jonka aikana koko maailman oli tarkoitus twiitata omia kokemuksia itsensä ylittämisestä. Sisu-pastilliaskille järjestettiin suunnittelukilpailu, jota tuomaroi Hyysalon ja Lahden ohella Juha Mieto. Syksyllä Meeri Koutaniemi kuvasi kirjan ja näyttelyn sisukkaista suomalaisista, joita määritti aktiivinen tapa kohdata haasteet, rajoja uhmaava päättäväisyys tai vastoinkäymisistä kumpuava voima.

Juhlavuoden alla kolumnisti Taneli Heikka kirjoitti Helsingin Sanomissa, kuinka sisu on yksityistetty ja politiikoille jäänyt sisun kääntöpuoli eli erimielisyys eli politiikka.

Esimerkkeinä poliittisesta sisusta Heikka piti soteuudistusta ja yliopistouudistusta, ”rohkeutta raivata vanha maailma rysäyksellä pois uuden tieltä”. Tätä asennetta, Heikan sanoin ”globaalin lukeneiston optimismia, sipausta rahan kimallusta ja ripausta työelämäkonsulttien korukieltä”, Sisun juhlavuosi julisti.

Siihen asti, että se loppui.

Kaipaamaan jäivät alle 200 Twitter-seuraajaa. Seuraavana vuonna #hourofsisu kirvoitti enää satunnaisia twiittejä. Tänä vuonna Emilia Lahti pyysi sosiaalisessa mediassa kertomaan #sisuteoista. Internet vastasi lähinnä irtopeukuilla.

Kari Hotakaisen ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta menivät liikuntakyvyttömänä.

Tutut vierailivat ja kantoivat sairaalaan ”kaikki tv-sarjat, joita maailmalla on tehty”.

Ootko nähnyt tän, entä tän, entä tän.

Liikuntakyvyttömyys oli toki ikävää, mutta siinä se. Kipulääkkeet toimivat.

”Se ei ole sisukkuutta, millään tavalla, että jaksaa olla sairaalassa pitkän aikaa, kun toiset parsii sut kuntoon yhteiskunnan rahoilla”, Hotakainen sanoo nyt.

Luita oli poikki monta ja monesta kohtaa, mutta päässä ja vatsassa kaikki oli kunnossa ja ennuste hyvä. Toimintakyky palaisi suunnilleen ennalleen, kun pistäisi vain pumpaten, nousisi jaloilleen ja ottaisi ensiaskeleet. Ei se taistelua tarvitsisi, kuntoutusohjelman noudattamista vain.

”Jos lievästi nostan itseäni, voin sanoa, että kuntoutuksessa tarvitaan sinnikkyyttä, mutta en liitä sitä siihen, että se olisi suomalaista sisua. Teet oman osuutesi, menee paremmin. Jos et tee liikesarjoja, homma viivästyy. Jos röökaat koko ajan, niin luutuminen hidastuu.”

Helppo se oli tehdäkin, kun oli jonkin verran liikunnallinen tausta. Nyt piti vain nähdä vähän enemmän vaivaa.

”Se vituttaa, kun invataksi pörähtää pihaan, eikä jaksaisi millään lähteä vesijuoksemaan. Mutta ei kovin kauaa, kun tietää, että järjestelmä on hoitanut sut helvetin hyvään kuntoon dramaattisen rysäyksen jälkeen.”

Paino on sanalla järjestelmä.

S isu on täydellisen brändättävä, ja sitä on brändätty, eh, perisuomalaisen sisukkaasti. Jokin siinä on silti kovin vaikeaa.

Ollaan kaukana tilanteesta, jolle The Guardian -lehdessä naureskeltiin ennen joulua. ”Hygge-salaliitosta” kertoneen pitkän artikkelin alussa esiteltiin koominen lista joulumarkkinoiden keskenään liki identtisiä hyggekirjannimiä. Ensin oli onnellisuuskonsultti Meit Wikingin kirjoittama hittikirja The Little Book of Hygge. Sitä seurasi nippu samankaltaisia matkijoita. Asiasanaluetteloituna: Concept, Cosy, Danish, Happiness, Hygge, Joy, Nordic. 

Joten miksei sisukin. Varsinkin, kun sekin on ”maabrändääjän märkä uni”.  Niin sanoo Aalto-yliopiston työelämäprofessori, brändi-asiantuntija Pekka Mattila, mutta jatkaa heti, että on ymmärrettävää, miksei mistään ole tullut mitään.

Lyhyt vastaus: sisu on Filosofian akatemian kovasta maineenpuhdistamisesta huolimatta käsitteenä ”ongelmakeskeinen”.

Pidempi vastaus: Sisu ei anna samanlaista lupausta paremmasta elämästä ja sen hallinnasta kuin hygge tai vaikka konmari. Sisu ei  vaadi täydellisyyttä, vaan kaikkensa antamista. Siinä on kyse maaliviivalle raahautumisesta, kun on Mattilan sanoin ”huono päivä, sauva katki ja voitelu pielessä”.

”Sisu on vaikea konsepti, kun ihmisen pitää ensin hirveästi kärsiä ja sitten ei saa edes juhlia voittoa. Se on ihan oksymoron markkinoida sellaista”, Mattila sanoo.

”Se on sellainen Saarijärven Paavo meets Raamatun Job. Luuserin onnistumista.”

Yhdellä tavalla sisun sanansaattajat ovat oikeassa: sisun ainoa erityislaatu on, että se on sisua. Topeliaanis-runebergiläinen kansallisaarre, jonka vain suomalaiset ymmärtävät. Osa pyhää kolminaisuutta, saunaa, sisua ja Sibeliusta, kuten huumoriyhtye Kivikasvot 1970-luvulla lauloi, ilman, että siinä enää muistetaan olleen mukana huumoria.

Sisusta on tullut banaalia nationalismia, kansallinen itsestäänselvyys, lepattava siniristilippu viraston pihassa, mutta yhtälailla myös kornia nationalismia, jonka nimissä hekumoidaan kyydityksillä ja fiilistellään puhdistuksia.

Ja on pastillit, niiden lisäksi ne kuorma-autot. Ja hei, se jäänmurtaja!

Muuten sisu ei ole mitenkään erityisen suomalainen asia, vaan kaiken takana on nationalismi.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi Turun yliopistosta osaa kertoa monia sisuvariaatioita toisaalta. Islannin saga-kirjallisuudesta löytyy aivan samaa mentaliteettia, Saksassa on luotu sosiologinen käsite eigensinn, omapäisyys, joka kuvasi sitä, että työläinen tekee urakkansa loppuun, vaikka ”selkä olisi poikki”.

Vaikka meillä Suomessa on Saarijärven Paavo, samanlainen torpparikulttuuri oli 1800-luvun Ruotsissa. Suomessa se – ja kaikki muu – piti vain valtiollistumishuumassa pakottaa kansanperinteeksi. Siitä lähtien sisu on toistanut itseään niin, että siitä on tullut annettua ja itseään toteuttavaa kansallismytologista ominaisluonnetta, jonka voi tuotteistaa Emilia Lahden hengessä positiiviseksi sisu 2.0:ksi, mutta johon kuitenkin sisältyy oma änkyryytensä, pakkomielteisyytensä ja itsetuhoisuutensa.

Sillä sisukkuus on aina myös estynyttä jääräpäisyyttä, jolla näyttää ulkopuolisille, että minä kyllä pystyn tähän, minä pärjään, minä menen avantoon!

Sisupuheessa jokaiseen ongelmaan on vain yksi ratkaisu. Harmaan kiven läpi mennään monomaanisesti, kovalla tahdolla ja pää edellä, luovuudella sen kanssa ei ole mitään tekemistä. Kiven kiertämistä kukaan ei edes rohkene ehdottaa, vaikka taktiikalla se Raatteentiekin voitettiin.

Taannoisessa televisiopuheessaan Juha Sipilä vaati – tietenkin – sisua ja yhteistä tekemistä, samoja vanhoja talkoita, joissa kaikki antavat ja tekevät vielä vähän enemmän, jospa se riittäisi tai sitten ei.

Se on kovin maalaista ajattelua, omaan satoon tuijottamista ja katovuoden pelkoa, sillä vaihtoehtoihin ei voida myöntyä. Mutta kuten professori Hannu Salmi huomauttaa, Suomi on myöhään kaupungistunut valtio: Saksassa puolet väestöstä asui kaupungeissa vuonna 1851, Suomessa vasta 1969.

”Ei Paavossa ole vähäänkään sellaista itsepäisyyttä, joka nousisi esivaltaa vastaan tai puolustaisi oikeuksiaan”, Salmi sanoo.

Tällainen valikoiva sisukkuus ei ole vain Suomen ongelma. Trumpin-jälkeisen Amerikan yksi hittiselitys on sosiologi Arlie Russell Hochschildin kirja Strangers in Their Own Land. Siinä Hochschild teki kolme vuotta kenttätutkimusta teekutsuliikkeen linnakeosavaltiossa Louisianassa. Osavaltio on vasta maan kolmanneksi köyhin, mutta sen eliniänodote on Nicaraguan tasolla.

Siellä Hochschild huomasi, että vaikka öljy-yhtiöt saastuttivat ympäristön ja sairastuttivat perheet, ihmiset eivät menettäneet luottamustaan niihin tai republikaanipuolueeseen, vaan vastustavat kaikkea ympäristöön liittyvää sääntelyä niin kuin aina ennenkin. Heidän pärjäämisensä tapa tuo mieleen juurikin suomalaisen sisun stereotyypin. Sen, ettei luottamus katoa, vaikka jumala tai jokin kuinka rankaisisi tai siihen uskomalla aiheuttaisi vain tuhoa itselleen.

Maaliskuussa toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan sisun olevan ”suomalaista antiuhriutumista”, sitä, että vaikka olemme kuinka kokeneet kansakuntana sortoa, niin ei tehrä tästä ny numeroo, vaikka aihetta usein olisi.

Se on suomalaisille looginen defenssimekanismi, eteenpäin katsomista, Hannu Salmi sanoo. Kansakunnan suurina kriisihetkinä, sodissa itseä ja itänaapuria vastaan, suomalaisten keski-ikä oli valtavan nuori.

”Eihän heidän logiikkaansa ole voinut kuulua uhriutuminen välittömästi sen jälkeen, vaan päinvastoin on täytynyt tarttua asioihin ja jatkaa toimintaa.”

Se on isänmaan verenperintö, suomalaisuutta.

Vuonna 1978 Kari Hotakainen oli Ruotsissa töissä trukkikuskina. Tuli töihin kello 7.30, lähti kotiin kahdeksan tuntia myöhemmin. Työhön kun kuuluu se, että mennään kun alkaa ja lähdetään pois, kun päättyy. Toiminnastaan hän sai työnjohtaja Svante Falenilta palautetta: aivan mieletöntä tuo suomalainen sisu, sä oot täällä silloin, kun pitää!

”Katoin niitä viereisiä äijiä. Ne ottaa sairaskassapäiviä, nuoret äijät. Ruotsissa hyvinvointivaltio oli niin pitkällä, että oli ilmoitusluontoista sanoa olevansa sairaana, kun oli rock-keikka Tukholmassa ja meni vähän myöhään”, Hotakainen selittää.

”Mua huvitti helvetisti se, että kun nousee aamulla normaalisti ja menee töihin, olisi jotain suomalaista sisua. Välttämättömyydestä tuli yhtäkkiä hyve. Sen jälkeen olen ajatellut, että ei ole sisua, jos ihminen parisuhteessa vaikka siivoaa. Sisu ei ole ikävien tai välttämättömien asioiden tekemistä.”

Kolarinjälkeisessäkin ajassa oli kyse vain välttämättömistä toiminnoista, mutta sellaisina niitä ei haluttu nähdä. Toipumista seurasi julkisuuspiikki, jossa framilla oli erilainen Hotakainen kuin aiemmin.

”Se onnettomuus sai karsean ison julkisuuden. Enkä mä halua ruveta hurskastelemaan tai valittamaan siitä, koska on pöyristyttävää, jos julkinen henkilö valittaa julkisuutensa määrästä, mutta överiksi se meni. Myös mun omista syistäni. Tuli palautteita, joiden sävystä en tunnistanut itseäni. Minuun liitettiin sanoja, että oletpa sinnikäs jätkä, ja että sisukasta tää sun helvetin nopea kuntoutus, kun kirjankin kirjoitit.”

Luonnon laki -romaanin piti alkujaankin käsitellä hyvinvointivaltiota ja sen jatkuvia leikkauksia, mutta tapahtumat saivat Hotakaisen mukaan homman näyttämään ajoittain pateettiselta.

”Jos sanotaan, että mä oon se jätkä, joka selvisi kolarista ja puolusti hyvinvointiyhteiskuntaa, wooooow, ihan mieletöntä. Miten niin mieletöntä, tätähän puolustaa suurin osa suomalaisista.”

”En mä oo ensimmäinen ihminen, joka on sairaalassa maannut.”

Jälkiviisastelua tämä kaikki on, tietenkin, mutta tärkein ero on se, että siitä, minkä piti olla looginen tarina, tulikin ihmisten silmissä ja median käsissä elämän muuttanut sankaritarina ja sisuteko.

”Sankaritarinoita, joista kohta tehdään artikkeleita on suurin piirtein se, että ihminen tekee ruokaa joka päivä. Ihan mieletöntä. Melkein mihin tahansa toimintoon, joka on aivan luontevaa homo sapiensille, suhtaudutaan yhtäkkiä, että miten sä vittu jaksoit.”

Ja kun on selviydytty, siitä on kirjoitettava uudelle elämälle alku ja tehtävä. Jos on.

”Kolarihan on sellainen asia, johon en haluaisi enää koskaan palata. En mä ajattele sitä enää edes päivittäin.”

Tietenkin sisu on kulttuuria, jota voi pakottaa psykologian kautta tieteellisiin raameihin. Analyysinä se ei silti ole sen kummempi kuin se, että suomalaiset ovat hiljaisia, pitävät metsistä, luonnosta, mistä vain.

Totta on ainoastaan, että järviä maassa on tuhansia.

”Se, mikä mua ärsyttää, on kovaksi jääneet perunat ja yleistykset. Vituttaa kuunnella läpi elämänsä sitä, mikä on suomalaisille yleistä. Löytyy noin 50 kansakuntaa, joihin käy samat määreet”, Kari Hotakainen sanoo.

Sitä paitsi: Suomessa on aina rakastettu yli kaiken sisuttomia hahmoja, jotka eivät todellakaan anna kaikkeaan. Professori Hannu Salmi selittää, että 1950-luvulla jälleenrakennuksen aikaan suomalaiset tekivät töitä kenties ahkerammin kuin koskaan ja maksoivat sotavelat pennilleen, mutta silti ihastelivat Pekka Puupään ja Pätkän utopiaa, jossa hahmot ovat milloin puistotätejä ja milloin YK-sotilaita, ottavat yhteiskunnan työvaatimuksen vähän leikillään, epäonnistuvat ja löytävät oikean nautintonsa punkassa velttoilusta.

Tai sitten Uuno Turhapuro, sisuton jos joku. Laiskuri, joka onnistuu kaikessa mahdollisessa, mihin ryhtyy. Härkätaistelussa, presidenttiydessä, lentokoneella hätälaskeutumisessa.

Sisuttomuudelle löytää todellisiakin muotoja. Jussi Halla-aho on kyyninen laskelmoija, jonka politiikan lähtökohta ei ainakaan ole henkilökohtainen näyttämisen tarve. Hän on tehnyt hieman vastahakoisesti sen, mitä häneltä on pyydetty. Tuijottanut intohimottomasti lukuja ja laskenut ihan kaikelle hinnan.

Jääkiekkoilija Ville Leino taas teki Buffalon kanssa miljoonasopimuksen, mutta romahti urallaan ensin Kroatiaan pelaamaan KHL:ää ja nyt Ruotsin pääsarjaan – Buffalon maksamana.

Urheilusanomien haastattelussa Leinon todettiin olevan taiteilijaluonne, joka on tehnyt kaiken omilla ehdoillaan – aivan kuin Tuntemattoman sotilaan Rokka. Kun peli ei kulkenut Buffalossa, Leino analysoi sitä näin epäleijonamaisesti: ”Tunnelma oli huono, rentous puuttui ja mojo puuttui. En päässyt tekemään peliä, enkä saanut taitotasoani esiin. Kaltaiselleni pelaajalle itseluottamus on pääasia. Kun sitä ei ole, pelaaminen muuttuu puskemiseksi.”

Vastikään muusikko Samuli Putro kertoi radiohaastattelussa arvostavansa enemmän vaivatonta epäonnistumista kuin onnistumista kovan työn jälkeen. Sisutonta sekin.

”Puristeisen onnistumisen väite on pohjimmiltaan sitä, että tekeminen on sallittua ja hyödyllistä vain silloin, kun sitä seuraa onnistuminen. Paljon kiinnostavampia ovat aina ihmiset, jotka herättävät kysymyksen kuin ne, jotka sanovat kaiken”, Putro selittää.

”Se on ihastuttava ajatus, että joku on vitun hyvä, kun se ei yritä, koska huomio menee siihen, miten hyvä se olisi, jos yrittäisi.”

Romanttista, toki, mutta romanttisilla ajatuksilla synnytetään mieluummin taidetta kuin valtioita.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio on Putron kanssa eri mieltä siitä, että elämän tavoitteena asioiden helppous olisi ihailtavaa tai että luovuus olisi työn vastakohta. Sen sijaan hän uskoo ajatukseen siitä, että kymmenentuhannen tunnin harjoitus vie huipputasolle, oli kyse puutyö- tai vuorovaikutustaidoista. (Sitä paitsi: näin vaikeasti hahmoteltavia nykyisyyden ja tulevaisuuden työelämätaidot ovat.)

Tutkimuksissa on havaittu, että nuoret suhtautuvat pessimistisesti Suomen ja maailman tulevaisuuteen, mutta luottavat yhä ystäviin ja yhdessä tekemiseen. Yksin puskeminen on Laition mukaan jäänyt nuorille miehille. Eritoten niille, jotka eivät pärjää tunteita ja vuorovaikutusta korostavassa nykykulttuurissa. Siitä seuraa ongelmia: uhoa, voimannäyttöä, väkivaltaisuutta ja alkoholinkäyttöä.

”Perusasiat ovat muuttuneet. Vuorovaikutustaitojen ja tunnetaitojen merkitys korostuu nykyisessä ärsykemaailmassa. Yksi syy syrjäytymisen taustalla ovat tunnehallinnan ongelmat, jotka toisaalta lannistavat ja toisaalta saavat jatkamaan itsepintaisesti radalla, jolle on päätynyt”, Laitio sanoo.

”Epävarmassa maailmassa ratkaisee resilienssi eli kyky sopeutua muutokseen tunnistamalla tunteita, viestimällä tarpeensa ja välttämällä äärimmäisiä reaktioita. Enää ei paineta lisää kaasua ja mennä kohti maalia välittämättä siitä, että se maali on saattanut siirtyä.”

Sisu on sodista selvinneen kansan ajattelumalli ja puhetapa ja tuntuu siksi nyt jopa traagisuuteen asti vieraalta.

Professori Hannu Salmi katsoo sisua kansallisluonteen kautta. Sisukkaassa Suomessa on aina suhtauduttu huumorilla ruotsalaiseen diskuteerauskulttuuriin, neuvotteluhaluun ja -kykyyn sekä konfliktien välttämiseen. Näin esimerkiksi Martti Ahtisaari on mies, joka ei totisesti ole toiminut sisukkuus lähtökohtanaan.

”Sisukas ihminen ei koskaan voisi voittaa rauhan Nobelia”, Salmi sanoo.Vastavuoroisesti sisukkaasti ja jääräpäisesti omalla linjallaan pysyvä ihminen on rasittava ja sietämätön, Hotakainen huomauttaa.

Linjalta poikkeaminen tuomitaan takinkäännöksi, vaikka se on miellyttävää ja usein jopa kannatettavaa kompromissipolitiikkaa.

”Monta kertaa maaseutujen isoissa fyysisissä urakoissa tai kalustettujen huoneiden henkisissä ponnistuksissa käy niin, että päämäärää pidetään pyhänä ja hienona, mutta ei sen jälkeen mietitä, onko se oikeasti pyhä ja hieno. Sisu on asia, että jumalauta vittu me tehdään tää. Ja tehdään nopeasti ja ehkä ajattelemattakin, mutta nopeasti”, Hotakainen sanoo.

”Montakohan suomalaista ulkorakennusta on tehty joko huonon itsetunnon tai raivon tai valtavan sisupuuskan vallassa.”

Sillä: ei ole mies eikä mikään jos ei ja niin edelleen.

Imagen entinen toimituspäällikkö, Yhdysvaltoihin muuttanut Anu Partanen julkaisi viime syksynä kirjan. Pohjoisessa teoriassa kaikesta on kyse utooppisesta yhteiskunnasta, jossa sisua ei tarvita ainakaan totutussa merkityksessä.

Partanen argumentoi, että tarpeeksi vahvan hyvinvointivaltion paras puolustuspuhe on se, että vaivaton ja valtiollinen terveydenhuoltojärjestelmä, erilainen kuin Yhdysvaltojen yksilölle loputtoman valinnanvapauden antava, jättää ajan ja huolen pois epäolennaisesta. Terveysbyrokratiasta, lääkärimaksuista, kaikesta muusta selviytymistä vaativasta.

Siitä, kuka maksaa ja mitä, jos räsähtää onnettomuudessa siruiksi.

Tämän huolettomuuden turvin voi keskittyä olemaan luova, kehittymään, mitä tahansa – ja lopettamaan, kun tuntuu hyvältä.

Suomen satavuotisjuhla sai hienoa jatkoa pari viikkoa sen jälkeen, kun Times oli hehkuttanut sisua neljän lauseensa edestä. Chicago Tribune, New York Magazine, The Independent ja lopulta Vogue kuulivat, että suomen kielessä on oma sanansa sille, kun ryyppää yksin kotona ilman sen kummempia suunnitelmia tai vaatteita.

Sisua ei enää muistanut kukaan, kun lehdet hehkuttivat jälleen ”seuraavaa hyggeä”, mikä tietenkin riemastutti suomalaista mediaa ja parhaassa tapauksessa suomalaisiakin.

Maaliskuun puolivälissä Partanen kirjoitti suomalaisesta terveydenhuollosta New York Timesiin. Juttu oli lehden sunnuntailiitteen kannessa. ”Aitoa valinnanvapautta on se, että tiedän, ettei sairastumiseni voi ajaa minua konkurssiin”, Partanen kirjoitti ja soimasi jenkkijärjestelmää niin vapaaksi, että se ottaa lopulta vapauden pois.

Bernie Sanders twiittasi artikkelin kuudelle miljoonalle seuraajalleen. Suomen lehdissä siitä ei kirjoitettu.

Ulkoministeriössä ei ole ainakaan vielä teetetty veronmaksajaemojia.

Sisulla ja kalsarikänneillä on ollut omansa alusta asti. ■