Kirjailija Sirpa Kähkönen: ”Hyppelen usein pitkin Helsingin katuja, vaikka täytän pian 60 vuotta”

Nykyajan parhaita puolia on, kun nuoret osaavat puhua ja eritellä tunteitaan paremmin kuin vanhemmat sukupolvet. Nuorilla on myös aiempaa enemmän välineitä itsensä ja maailman hahmottamiseen. Heillä on rohkeutta vaatia turvallisuutta ja sitä, että heidän rajojaan ei rikota. He voivat yhä useammin elää omannäköistään elämää. Arvostan sitä valtavasti.

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla yhtä voimakkaaksi kuin Peppi Pitkätossu. Peppi antoi kasvuvoimaa, koska hän oli poikkeuksellinen pieni tyttö, voimakas, mutta samalla myös antelias ja ystävällinen.

Teini-iässä ihailin erityisesti runoilijoita. Runoilija Edith Södergrania ihailin eniten ja luin myös kaikki hänen suomennetut teoksensa jo teininä. Silloin en osannut nähdä realistisesti, miten kauhea hänen keuhkotautinsa ja elämänsä köyhyydessä oli. Hän on mielestäni yhä kohtalokas ja viisas runoilija. Itsekin olen aina kirjoittanut myös runoja. Ne ovat minulle hyvää harjoitusta proosan kirjoittamiselle.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun kaaduin noin kymmenen vuotta sitten pyörällä ja polveeni tuli arpi. Ajoin Helsingin Viikin luonnonsuojelualueella kurviin liian tiukasti ja ajauduin pusikkoon väistäessäni vastaan tullutta naapurin miestä. Polveeni jäi törmäyksestä iso arpi.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun kuulen kaunista elävää musiikkia, etenkin kun lapset laulavat koulussa tai päiväkodissa.

Johann Sebastian Bachin sävellykset ovat minulle tärkeitä kirjoittamisen kannalta. Hänen musiikissaan on kestävä rakenne, joka auttaa minua kirjallisuuden rakenteiden luomisessa.

Viimeksi rakastuin kauan sitten. Olen nyt ihastunut ystäväpariskuntani koiranpentuun, joka herättää minussa lempeyden ja hellyyden tunteita. Haluaisin koiran, mutta en voi ottaa sitä, koska asun yksin ja minulla on niin paljon työhöni liittyviä matkoja.

Pelkään kuollakseni tai ainakin vakavasti, että jollekin läheiselle ihmiselle tapahtuu jotain pahaa. Se olisi vaikeinta kestää.

Häpeän syvästi... kyllä, mutta syvimmät häpeän tunteeni ovat yksityisiä asioita, jota voin käsitellä taiteen kautta. Kerran nuorena häpesin jälkeen päin, kun kadulla kulkiessani ihmiset katsoivat minua hymyillen. Luulin, että he katsoivat ihailun vuoksi, mutta syy olikin se, että minulla oli hammastahnaa poskessa.

Kadun yhä… En ole halunnut elämässäni katua asioita. Jotkut valinnoista eivät vain aina onnistu niin kuin haluaisi.

Ystäväni ihmettelevät hyppimistäni kadulla. Hyppelen usein kävellessäni pitkin Helsingin katuja, vaikka täytän pian 60 vuotta.

Juuri nyt ottaa päähän, että politiikassa puhutaan niin kovia asioita. Puheissa päällimmäisenä ovat tavoitteet, jotka heikentävät köyhien lasten asemaa.

Antakaa minun edes kerran olla pikkulapsi, joka leipoo hiekkakakkuja, ajaa polkupyörällä, lukee mitä huvittaa ja syö merirosvorahoja.