Näyttelijä Sir Anthony Hopkins kokee itsensä toisinaan huijariksi, jota on onnistanut elämässä. Välillä hän on temperamenttinen äksyilijä, joka kävelee huoneesta ulos vihaisia sanoja puhkuen. Useimmiten hän on mietiskelijä ja sanaseppo, täynnä mielenkiintoisia tarinoita, joita hän kertoo rauhallisen matalalla äänellä. Hän ei esitä vaan on aidosti oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Hän osaa pilailla omalla kustannuksellaan.
– Välillä hämmästelen vieläkin, että olen menestynyt urallani, sillä en ole akateemikko tai älykkö. Minähän luen vaikka puhelinluetteloa, jos siitä maksetaan, hän letkauttaa.
Vuosikymmenien aikana kaksi teemaa toistuu Hopkinsin puheissa. Kerta toisensa jälkeen hän kuvailee itseään vetäytyjäksi – hän ei viihdy juhlissa, edes pienissä illanistujaisissa – mutta ei kuitenkaan erakoksi, sillä töissä hän tykkää puhua kollegoidensa kanssa.
Toinen teema on kissat. Vaikka elämäntilanteet ovat muuttuneet, on hänellä ollut melkein aina kissa lemmikkinä. Yhden hän pelasti Budapestin kaduilta nykyisen vaimonsa, Stella Arroyaven, kanssa.
Hopkins on perinyt tarinankertojan taidon Richard-isältään, joka kutsui ainutta lastaan, Etelä-Walesin Port Talbotissa syntynyttä Philip Anthony Hopkinsia Charlieksi. Isoisä, jolta hän oppi nyrkkeilyn alkeet, nimitti hänet Georgeksi.
– Ei ole mikään ihme, että minulla on ollut identiteettikriisi nuorempana, Hopkins sanoo vitsaillen.
Hän itseasiassa piti George-nimestä.
– Lapsuudessani kulkureita kutsuttiin Georgeiksi. Minusta vaeltajan elämä kuulosti romanttiselta. Halusin itsekin päästä matkustamaan.
Haave toteutui vuosia myöhemmin, mutta sitä ennen hän eli haastavan lapsuuden. Hopkins kuvailee olleensa pelokas ja yksinäinen nuori. Varsinkin koulu oli hänelle hankalaa.
– En ymmärtänyt opetusmetodia, joten minusta tuli huono takarivin oppilas. Koska opin hitaasti, tipahdin nopeasti kärryiltä ja motivaationi lopahti. Isäni totesi, että minussa on jotain vialla, ja äitini sanoi, että minut on parempi jättää omiin oloihini.
Vanhemmat lähettivät hänet englanninkieliseen sisäoppilaitokseen. Myöhemmin hänellä todettiin lukihäiriö, tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö sekä autismikirjon häiriö.
– Ongelmat koulussa saivat minut etsimään omaa polkuani elämässä. Kun mietin asioita jälkikäteen, ajattelen, että ehkä kohtalolla on ollut jotain tekemistä kaiken kanssa. Kuin kostoksi menestyin elämässä, hän heittää leikkisästi.
Vaikka opiskelu takkusi, suurvaltojen historia ja politiikka kiinnosti Hopkinsia. Hän luki Hermann Hesseä ja katsoi lännenelokuvia. Hän ihaili Gary Cooperia, Humphrey Bogartia ja kotikylänsä legendaa Richard Burtonia.
– Menin hänen kotiinsa pyytämään hänen nimikirjoitustaan. Hänen siskonsa avasi oven, ja kysyi, olenko leipuri Dick Hopkinsin poika. Vastasin myöntävästi, ja hän kutsui minut sisälle. Richard kysyi, puhunko kymriä. Vastasin kieltävästi. Hän katsoi minua kirkkaan sinisillä silmillään ja totesi, että en ole silloin oikea walesilainen. Hänen silloinen vaimonsa, Sybil Williams, käski Richardia lopettaa kiusoittelemiseni ja kirjoittamaan nimikirjoituksen.
Tuo kohtaaminen muutti Hopkinsin elämän. Silloin hän tiesi, että haluaa tulevaisuudelta muutakin, kuin tehdä töitä paikallisella metallitehtaalla. Hän löysi nuorten miesten kristillisen yhdistyksen amatöörinäyttelijäryhmän. Myöhemmin hän sai stipendin paikalliseen esittävien taiteiden kouluun.
– Minusta tuli näyttelijä, koska en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Se oli silloin myös kapinallista.
Opiskeltuaan muutaman vuoden näyttelemistä hän sai Manchesterista ensimmäisen kotikaupunkinsa ulkopuolella olevan keikkansa. Silloin lavalla oleminen jännitti häntä niin paljon, että hän hikoili illan aikana monta t-paitaa läpimäräksi. Hän valmistui kaksikymppisenä, ja käytyään kaksi vuotta armeijaa hän muutti Lontooseen. Teatterikoulun ohessa Hopkins esiintyi teattereissa.
– Ensimmäinen palkkani oli vähän alle 11 puntaa. Silloin, 1960-luvulla, sillä sai maksettua vuokran. Loput rahat tuhlasin pubiin. Silloin olin aina velkaa jollekin.
Kansallisteatterin ovet avautuivat, kun Laurence Olivier kutsui hänet varanäyttelijäkseen vuonna 1965. Kuningas Richard I Leijonamielen rooli elokuvassa Leijona talvella nosti hänen profiiliaan saman vuosikymmenen lopussa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän esitti pääroolia Leo Tolstoin suurromaaniin Sota ja rauha perustuvassa tv-sarjassa. Silloin hän esitti myös päärooleja kansallisessa.
– Noihin aikoihin uskoin puheisin, että minusta tulee seuraava suuri tähti. Käyttäydyin huonosti, join liikaa, olin itsetuhoinen ja saatoin suuttua turhasta. Silloinen vaimoni yritti rauhoitella minua. Muistan, kuinka pahalta konfliktit tuntuivat jälkeenpäin.
Vuosikymmeniä myöhemmin hän osaa analysoida ylimielistä käyttäytymistään.
– Olin saanut mielettömiä mahdollisuuksia, mutta pelkäsin, että en pysty täyttämään odotuksia. Peitin herkkyyteni kovan kuoren alle.
Riitaisa liitto näyttelijä Petronella Barkerin kanssa päätyi eroon vuonna 1972.
– Kun ymmärrän, että ihmissuhde ei toimi, jatkan elämää ilman kyseistä henkilöä. En anna helposti toista mahdollisuutta. En pelaa tunteilla tai ryve itsesäälissä. Elämä on liian lyhyt jatkuvaan valittamiseen.
Liitosta syntyi tytär, näyttelijä-muusikko Abigail Hopkins. Isällä ja tyttärellä on ollut aina etäiset välit.
– Hän oli nuorena katkera ja monimutkainen, mutta lahjakas. Nuorena aikuisena hän kirjoitti minulle kirjeen ja ajattelin, että voimme olla ainakin ystäviä. Kehotin häntä olemaan odottamatta liikoja, sillä en ollut ollut hyvä aviomies hänen äidilleen, mutta isänä olin vielä huonompi.
Hän tykästyi tyttärensä huumorintajuun. Nykyään he näkevät muutaman vuoden välein, ainakin, kun perheessä juhlitaan pyöreitä. Näyttelemisestä he eivät puhu.
Seitsemänkymmentäluvun alku ja puoliväli muuttivat Hopkinsin elämän suunnan. Hän oli kyllästynyt
teatterirooleihinsa, ja kun silloinen ohjaaja kohteli näyttelijöitä huonosti, hän lähti kesken sopimuksen omille teilleen.
– Minulle sanottiin, että en saa enää ikinä töitä. En antanut sen pelottaa minua. Jos olisin jäänyt, näyttelisin siellä vieläkin kokopäiväisesti.
Radikaalimpi muutos tapahtui jouluna 1975. Hän oli silloin naimisissa toisen vaimonsa, Jennifer Lyntonin kanssa. He kihlautuivat Hopkinsin ensimmäisen liiton aikana.
– Kävin läpi jotain kriisiä ja ajoin humalassa. Jälkikäteen en muistanut tilannetta. Silloin ymmärsin, että minun on lopetettava juominen. Se oli elämäni paras päätös. Opin arvostamaan elämääni ja vapaa-aikaani.
Vuosikymmenen lopussa hän muutti Kaliforniaan. Se vaikutti hänen näyttelemiseensä.
– Sitä ennen jännitin ja pelkäsin epäonnistumista. Los Angelesissa opin luottamaan itseeni ja vaistoihini.
Hänen repertuaarinsa kasvoi televisiosarjoilla ja elokuvilla, kuten Henkimaailman kahleissa, Lumous ja Bounty – kapina laivalla.
– Jennifer ei viihtynyt Los Angelesissa, joten muutimme takaisin Lontooseen. Siellä palasin teattereiden lavoille.
Levottomuus valtasi Hopkinsin, ja hän palasi takaisin Los Angelesiin. Vaimo, joka nautti neljästä vuodenajasta, jäi Lontooseen.
– Elimme kaksi vuosikymmentä eri mantereilla, mutta se järjestely toimi meille. Ymmärsimme toisiamme. Meillä oli hyvin humoristinen suhde. Hän veti omaa bisnestään ja oli aktiivisesti mukana erilaisissa järjestötoiminnoissa. Vierailimme välillä toistemme luona.
Hopkins viihtyi yksin.
– Elin simppelisti kaktusten, kukkien ja kolibrien kanssa. Viihdyin iltaisin rauhallisella terassillani. Joskus luin, toisinaan tuijotin vain taivasta. En kaivannut silloin ystäviä. Ihmiset tuntuivat liian vaativilta, sain heistä päänsärkyjä. Minulle riitti pari tuttua.
Yksinkertainen arki muuttui elokuvatähteyteen, kun Uhrilampaat-elokuva julkaistiin vuonna 1991. Hopkins voitti siitä Oscar-palkinnon.
– Vaikka Hannibal Lecter oli psykopaatti ihmissyöjä, halusin esittää hänet rauhallisena. Mielestäni se teki hänestä vielä pelottavamman. Minussa ei ole mitään samaa Lecterin kanssa. En ole julma.
Talo jalavan varjossa -draaman ja Bram Stokerin Dracula -kauhuelokuvan jälkeen Ison-Britannian kuningatar Elisabet II aateloi Hopkinsin.
– Vaimoni soitti ja kertoi, että olin saanut kirjeen, jossa minulle tarjottiin ritarin titteliä. Itse tilaisuudessa polvistuin kuningattaren edessä ja hän kosketti miekalla ensin vasenta ja sitten oikeaa olkapäätäni. Seremonian lopussa nousin seisomaan, ja hän antoi minulle kunniamerkin. Lopuksi hän kysyi, onko minulla paljon töitä.
Hopkins ei tee arvonimestä suurta numeroa. Jos häntä puhuttelee Sir-nimikkeellä, hän naurahtaa ja pyytää kutsumaan häntä tuttavallisemmin Tonyksi.
Hänelle näytteleminen on työtä, ei suuria tunne-elämyksiä. Silti hän ikävöi jokaista hahmoaan ainakin hetken. Hänen menestyksensä jatkui draamalla Pitkän päivän ilta, josta hän oli ehdolla Oscareissa. Samana vuonna ilmestyivät Varjojen maat ja Intohimon tuulet. Vuoden 1995 elämäkertaelokuva Nixon oli yksi hänen uransa suurimmista haasteista.
– Fiktiivinen rooli on minulle helpompi kuin historialliseen henkilöön perustuva hahmo. Tositapahtumien kanssa on tehtävä paljon taustatyötä.
Eläydyttyään Yhdysvaltain 37. presidentiksi Richard Nixoniksi hän otti vastaan toisen suuren haasteen ja esitti tositapahtumiin perustuvassa draamassa Amistad Yhdysvaltain kuudetta presidenttiä John Quincy Adamsia. Elokuva perustui vuoden 1839 orjalaivakapinaan ja sitä seuranneeseen oikeudenkäyntiin. Hän sai molemmista presidenttirooleista Oscar-ehdokkuudet.
Samaan aikaan hänelle iski kuudenkympin kriisi.
– Kuvasin vielä muutaman elokuvan, kuten Zorron naamio, Saanko esitellä: Joe Black ja Titus. Sen jälkeen pidin pitkän loman ja käsittelin henkilökohtaisia asioitani.
Kuudenkympin kriisiä seurasi rauhallinen vanhuus.
– Pidän vanhana olemisesta. Olen rauhallisempi, avarakatseisempi ja suvaitsevampi kuin nuorena. En kadu mitään, vaikka en ole aina elänyt esimerkillisesti. Olen sanonut ilkeitä asioita ja minusta on sanottu pahoja asioita, mutta mielestäni on hyvä antaa vanhat teot anteeksi ja jatkaa elämää eteenpäin. Negatiivisuus, kyynisyys ja kateus repivät sisintä.
Kaiken kaikkiaan Hopkins ynnää elämänsä hyväksi.
– Työt ovat vieneet minua ympäri maailmaa, olen asunut loistohotelleissa ja tienannut hyvin. Nyt nautin ja otan päivän kerrallaan, sillä tiedän, että yhdessä silmänräpäyksessä kaikki on ohi.
Töitä hän ei aio lopettaa. Hänet on nähty viimeksi Westworld-sarjassa ja elokuvissa Transformers: Viimeinen ritari ja Thor: Ragnarök. Parhaillaan hän kuvaa televisioelokuvaa King Lear.
– Vaimoni on joskus huolissaan työtahdistani, mutta kaadun ennemmin saappaat jalassa kuin joutilaana. En kuitenkaan tee pitkiä sopimuksia, sillä nautin vapaudestani.
Teksti Kirpi Uimonen, kuva All Over Press
