Anna-Maria Orgolainen, 86, karkotettiin lapsena Siperiaan kuolemanjunassa – ”Kuljin valtaosan vuodesta paljain jaloin 10-vuotiaaksi saakka”
Inkeriläinen Anna-Maria Orgolainen, 86, on viimeisiä, jotka muistavat, millaista oli matkata kuolemalta haisevassa junavaunussa Siperiaan karkotettuna. Siperiassa oma mummo sanoi viisivuotiaalle Anna-Marialle: ”Koittele ellää sellain, miten on mahdollisuus.” Sitä viisautta Anna-Maria päätti noudattaa.
Anna-Maria Orgolainen, 86, avaa oven senioritalossa Kaukajärvellä Pirkanmaalla. Halaus on lämmin ja suomen kieli pehmeän erilainen. Pienikokoisen naisen silmät tuikkivat, kun hän kaataa vierailleen sitruunalla maustettua mus- taa vahvaa teetä. Tarjolla on myös pihalta poimittuja syysomenoita, leipää, voita ja meetwurstia. Tänään on keskiviikko, saunapäivä, jolloin talon asukkaat saavat käydä löylyissä yksin tai yhdessä.
– Maanantaisin kokoonnumme seurakuntatalolle, torstaisin on peli-ilta. Kerran viikossa käyn muutaman kilometrin kävelyllä ja perjantaisin käyn vapaa-aikatalolla jumpassa. Sunnuntait ovat kirkkopäiviä. Täällä asuu mukavan erilaista porukkaa, kaikilla on oma tarinansa, hän kertoo.
”Meni 25 vuotta, että pystyin puhumaan niistä ajoista itkemättä. Nyt pystyn.”
Anna-Maria on asunut nykyisessä kodissaan viisi vuotta ja viihtyy mainiosti.
Suomeen hän saapui 25 vuotta sitten, 61-vuotiaana, sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto oli antanut lausunnon, jonka mukaan inkeriläisiä voidaan pitää ulkosuomalaisina ja paluumuuttajina.
Opettajana ja tiilitehtaassa työskennellyt Anna-Maria ja hänen kolme lastaan halusivat muuttaa Venäjältä Suomeen. Kaikki lapset saivat töitä.
Nyt lapsenlapsia on viisi ja lapsenlapsenlapsia seitsemän. Jälkikasvu asuu myös Pirkanmaalla ja käy mummun luona tekemässä isomman siivouksen kerran kuussa. Pesevät ikkunat ja pitävät huolta. Anna-Maria jaksaa itse käydä kaupassa, laittaa ruuan ja pestä pyykit ja astiat.
Jalat ovat reistailleet ja välillä on oltu pyörätuolissakin, mutta jalat on saatu kuntoon sinnikkäällä harjoittelulla. Eläkettä Anna-Maria ei Venäjällä tehdystä työstä enää Ukrainan sodan alettua saa.
– Pärjään niukasti asumistuella ja toimeentulotuella. Ei ole nälkä eikä ole vilu, hän toteaa yksikantaan.
Anna-Maria Orgolainen (omaa sukua Uimonen) on viimeisiä inkeriläisiä, joilla on omakohtaisia muistoja karkotuksesta ja menomatkasta Siperiaan ja paluusta sieltä.
Anna-Maria levittää lattialle Inkerinmaan kartan vuodelta 1933.
– Olen kotoisin Kelton pitäjästä. Siellä oli aikoinaan suomalaiset koulut ja kirkkokin. Inkeriläiset saattoivat opiskella Pietarissa yliopistossa, hän kertoo.
Elettiin 1930-lukua, jolloin Stalinin vainot ja puhdistukset alkoivat. Kirkkoja hävitettiin. Samoihin aikoihin alkoivat myös karkotukset ja väestön pakkosiirrot Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon.
Tahti kiihtyi toisen maailmansodan aikana, kun piiritetystä Leningradista ja sen lähialueelta neuvostoliittolaisten hallussa olleesta Pohjois-Inkeristä siirrettiin kymmeniätuhansia siviilejä Siperiaan.
Silloin lähettiin Siperiaan myös Uotisen perhe.
Anna-Maria oli tuolloin viisivuotias.
Äiti oli perheestä ainoa, jolla oli Suomen passi, joten hänet lähetettiin Suomeen muun perheen joutuessa Siperiaan.
”Joka pysäkillä täitä ja likaa täynnä olleiden vaunujen ovet avattiin ja tarkastettiin, oliko lisää kuolleita.”
Pieni Anna-Maria lähetettiin Siperiaan ilman äitiään. Matka kesti lähes kaksi kuukautta, Anna-Maria muistelee.
– Ihmisiä lastattiin kuorma-autoihin, jotka ajettiin Laatokan jään yli vastarannalle ja siirrettiin junaan. Moni joutui lähtemään kesken perunoiden keiton tai muiden kotitöiden, eikä mukaan saanut ottaa tavaroita kuin yhden säkin selkäänsä. Olin jo valmiiksi sairas nälästä, joten isäni joutui kantamaan minua, hän muistelee.
Anna-Maria huokaisee. Junamatkalta on jäänyt muistiin järkyttäviä muistoja. Yhdeltä imettävältä äidiltä loppui maito, ja pian sekä äiti että lapsi kuolivat nälkään. Joka pysäkillä täitä ja likaa täynnä olleiden vaunujen ovet avattiin ja tarkastettiin, oliko lisää kuolleita. Usein oli. Matkan aikana nälkäiset ja epätoivoiset ihmiset vaihtoivat yllään olevat vaatteensa leivänpaloihin ja perunoihin.
Karkotetuilla aikuisilla luki passissa: 38. pykälä, kansanvihollinen.
Kahden kuukauden kauhean junamatkan jälkeen Anna-Marian perhe sijoitettiin Siperiassa sijaitsevan Krasnojarskin lähelle, Mana-joen alueelle.
Yhdessä huoneen mökissä asui viisi perheenjäsentä: Anna-Maria ja hänen Saska-veljensä, isä, täti ja mummo. Sänkyjä ei ollut, joten he nukkuivat heinillä. Isä teki laudoista penkit ja pöydät.
Läheisillä karjatiloilla hoidettiin lehmiä, heviosia, lampaita ja kanoja. Sieltä perhe sai kananmunia ja litran maitoa vuorokaudessa. Vaihtokauppaa käytiin vaatteilla.
Anna-Marian täti ja isä tekivät kolmea työtä kultakaivoksessa, metsätöissä ja kolhoosissa. Kaikki yhteydenpito Suomeen, siis myös perheen äitiin, oli ankarasti kielletty.
Elämä siperialaisessa kolhoosissa oli työntäyteistä ja kovaa, mutta kovan arjen keskelle mahtui myös juhlia, häitä, tanssia, laulua, elämää. Oli pysyttävä hengissä ja pidettävä mielialaa yllä.
– Kuljin valtaosan vuodesta paljain jaloin 10-vuotiaaksi saakka. Talvisin minulla ja Saskalla oli kanssa yhdet huopikkaat, joita käytettiin koulumatkoilla vuorotellen.
”Kuljin valtaosan vuodesta paljain jaloin 10-vuotiaaksi saakka. Talvisin minulla ja Saskalla oli kanssa yhdet huopikkaat, joita käytettiin koulumatkoilla vuorotellen.”
Kaikki uskontoon liittyvä pidettiin salaa kodeissa. Jos valtiovalta olisi saanut tietää, olisi rangaistus ollut ankara. Isoäiti opetti tyttärelleen suomea raamatun ja katekismuksen avulla.
Koulua kesti vain vuoden. Paperia ja kyniä ei ollut, mutta isä hoiti asian.
– Isä kuori koivun kuoresta eräänlaista paperin korviketta, jonka hän suoristi, sillä paperia ei Siperiassa ollut saatavilla. Kolhoosin hanhelta hän nappasi sulan ja sekoitti hiilestä ja muista ainesosista seoksen, joka toimi musteena. Kun se loppui, hän meni metsään ja haki uuden.
Inkeriläiset kysyivät ukrainalaiselta kolhoosin päälliköiltä, saisivatko tehdä pienen saunan, ettei tarvitse peseytyä uunin edessä.
– Saimme luvan ja kylälle tehtiin myöhemmin vielä suurempi sauna.
Saska-veli menehtyi myöhemmin keuhkokuumeeseen, josta sisko täpärästi selviytyi.
Uimosen perheen karkotusaika Siperiassa kesti seitsemän vuotta.
Anna-Maria avaa valokuva-albumin täynnä mustavalkoisia kuvia toisesta maailmasta. Hän pysähtyy kuvien äärelle, huokaa, muistaa. Välillä hän naurahtaa ja joskus kyynel tirahtaa silmänurkkaan.
– Meni 25 vuotta, että pystyin puhumaan niistä ajoista itkemättä. Nyt pystyn, hän huokaa.
Sodan jälkeen inkeriläisiltä oli kysytty, ketkä haluavat Itä-Karjalaan metsätöihin. Anna-Maria Uimosen perhe ja lähiystävät halusivat lähteä, koska he olisivat näin lähempänä Suomea.
– Takaisin kotiin Inkerinmaalle meitä ei päästetty, hän toteaa haikeana.
Perhe asettui Petroskoin lähettyville Tšalnaan. Aikuiset työllistyivät metsätyölaitokselle. Uudessa asuinpaikassa oli paljon muita inkeriläisiä ja ihmiset pystyivät puhumaan keskenään suomea.
Anna-Maria kouluttautui työn ohella iltakoulussa ja opiskeli matematiikan opettajaksi Petroskoin yliopistossa. Opettajien palkka oli neuvostoaikaan huono.
Sitten Anna-Maria kuuli, että Petroskoin ja Tšalnan välille rakennetaan tiilitehdas. Tehtaan valmistuttua hän kuuli ystäviltään, että työ on vaarallista ja raskasta, mutta siinä on kaksin verroin parempi palkka kuin opettajilla.
– Menin tehtaaseen töihin ja olin niin pätevä tiilien valmistaja, että sain kuvani tehtaan kunniatauluun.
Anna-Maria oli kirjeitse yhteydessä Suomessa asuvaan äitiinsä ja tämä kertoi olevansa sokea. Siitä huolimatta perhe halusi äidin luokseen.
Joulukuussa, Annan päivänä 1955 Anna-Maria lähti isänsä kanssa Viipurin asemalle vastaan Suomesta saapuvaa junaa. Tapaaminen lähes 18 vuoden jälkeen oli liikuttava ja ikimuistoinen.
Yhteydet Suomeen alkoivat hiljalleen aueta. Anna-Maria piti yhteyttä Tohmajärvellä asuviin sukulaisiinsa ja vieraili 1970- ja 80-luvuilla sukulaistensa luona Helsingissä, Tampereella ja Tohmajärvellä. Siellä sai vapaasti käydä kirkossa ja puhua suomea.
Anna-Maria sai puolisonsa kanssa neljä lasta, joista yksi kuoli pienenä ja kaksi aikuisena.
– Esikoinen kuoli pienenä Venäjän Karjalassa. Kaksi muuta poikaa olen haudannut Tampereelle, toinen menehtyi syöpään ja toinen sydänkohtaukseen, aivan liian nuorena molemmat. Elossa oleva tyttäreni jäi j́uuri täällä eläkkeelle kampaamotyöstä, hän kertoo.
Avioliitossa oli vaikeuksia. Anna-Marian puoliso jäi Tšalnaan, kun muu perhe sai 90-luvulla luvan lähteä Suomeen.
Suomesta Anna-Maria löysi uuden ja henkisen kotinsa.
Aluksi hän tunsi Suomessa itsensä hyvin yksinäiseksi, mutta sitten hän löysi Tampereelta Peltolammin Kirkontuvan toiminnan ja sai sieltä ystäviä.
– Kun ensi kerran kirkontuvassa kuulin laulun Kellot kaikuu, kellot temppelin, kävin itkemään, se oli mummon laulu. Mummo oli hyvä laulaja ja uskalsi säilyttää suomenkielisen raamatun ja katekismuksen.
Anna-Marian 92-vuotiaaksi elänyt mummo oli ollut suvun matriarkka, joka ei karkotuksien aikana suostunut puhumaan venäjää enempää kuin ”da” ja ”njet”, vaikka hän kyllä ymmärsi kaiken.
Mummo oli myös mahdollistanut perheen hengissä säilymisen. Hän osasi varautua Siperian ankariin olosuhteisiin ja hänellä oli karkoitusjunamatkalle varattuna ämpäri täynnä hapankaalia.
– Mummo opetti minulle, että älä pelkää mitään. Koittele ellää sellain, miten on mahdollisuus. Sillä olen pärjännyt. Sisukkuudella.
Traumaansa Anna-Maria ei ole juuri työstänyt. On pitänyt elää, mennä eteenpäin. Mutta onko hän antanut anteeksi?
– Pakko on elää ja pakko antaa anteeksi. En ole pitänyt vihaa, enkä ole katkera.
Kansanvihollinen-pykälätkin otettiin lopulta passeista pois.
– Olen päästänyt irti. Pakko se on, muuten ei jaksa elää. Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta kaikesta voi toipua. Surkuttelu ei auta, pitää mennä eteenpäin. Sellainen on Inkerin kansa. Jollemme olisi ollut niin sisukkaita, emme olisi selvinneet.
Anna-Maria on kotoutunut Suomeen hyvin ja ystäväpiiriin kuuluu suomalaisia, inkeriläisiä ja karjalaisia. Petroskoin lähellä Tšalnassa, inkeriläisestä kotikylästä Keltosta puhumattakaan, ei enää asu Anna-Marian ikätovereita. Mutta muistot heistä elävät. Hän ikävöi rakkaitaan Keltossa, Siperiassa ja Itä-Karjalassa ja suree, ettei pääse käymään heidän haudoillaan.
Kelton lapsuuskodin pihaan jäi suuri tammi, jonka vaari istutti, kun Anna-Marian isä syntyi. Puulla on ikää 122 vuotta.
– Siihen taloon muutti eräs nainen lapsineen. Kun kerran siellä käydessäni halusin käydä tammea halaamassa, minut ajettiin pois. Siitä tuli paha mieli ja siitä, etten saanut omalla maalla elää.
Se tammi on tärkeässä roolissa myös Elise Ylätalon kirjoittamassa Tammen ikävä - kirjassa, joka kertoo Anna-Marian tarinan. Onneksi myös Anna-Marian nykyisen kodin pihalla on tammi. Se lohduttaa ja lievittää koti-ikävää.
– Olen onnellinen joka päivästä, kun saan elää Suomessa. Saan puhua omaa kieltäni, elää omassa maassani, koska tunnen olevani suomalainen.
Stalinin ajan mustat suomalaismuistot
Suomalaisia karkotettiin Neuvostoliitossa valtaosin 1930–1940-luvuilla. Yli 100 000 karkoitetusta suurin osa oli inkerinsuomalaisia. Suuren terrorin teloituksissa ammuttiin arviolta yli 20 000 suomalaista, yhtä paljon kuin talvisodassa. Monet kuolivat myös karkotuksen ankarissa oloissa, sodissa ja nälänhädissä. Väestölaskennan mukaan suomalaisten määrä puolittui 1930- ja 1940-luvuilla.
Neuvostoliiton romahdettua tuore Venäjän valtio myönsi vuonna 1993 suomalaisten kokeman vainon. Presidentti Boris Jeltsinin johtama Venäjä rehabilitoi Venäjän suomalaiset ja eräät muut ryhmät vainottuina kansoina.
Kansanmurhan käsitteeseen sisällytettiin fyysisen surmaamisen lisäksi joukkokarkotukset.
Venäjän valtio teki kuitenkin vain vähän vainojen uhrien hyväksi. Harva sai merkittävämpiä korvauksia tai omisuuttaan takaisin.
– Suomalaisiin kohdistuneet Stalinin vainot nousivat Suomessa keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi myöhään. Suomessa tunnetaan eri suomalaisryhmien historia Neuvostoliitossa varsin heikosti. Asia näyttää olleen pitkään tabu, josta on vaiettu niin kodeissa kuin kouluissakin. Tähän on voinut vaikuttaa suomettuminenkin, hyvien suhteiden ylläpito Neuvostoliittoon ja kylmä sota, sanoo Anni Maria Reuter, joka on tutkija ja tuoreen Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (SKS-Kirjat 2023) -kirjan kirjoittaja.
– Suomalaisten kokemat mittavat joukkokarkotukset ja vainot olisi aika nostaa mukaan kouluopetukseen ja yleiseen tietoisuuteen.
