Maria Stepanovan proosa on kaunokirjallista nektaria, kirjoittaa kriitikko Silvia Hosseini
Imagen kirjakritiikeissä Maria Stepanovan Kadoksiin, Olli Sinivaaran Valon, vihreään ja Tuomas Mattilan Haamukirjoittajat.
Kirjailija haluaa kadota
Maria Stepanova: Kadoksiin. [Фокус, 2024.] Suomentanut Arja Pikkupeura. Siltala, 155 s.
Kirjailija M. on muuttanut paikkaan B., mutta ei pysty unohtamaan hyökkäyssotaa käyvää kotimaataan hetkeksikään. Se on kansalaisiaan syövä väkivaltainen ”peto”, jonka uhkaava varjo lankeaa jopa maanpakolaisen ylle. Kokemuksesta on vaikea kirjoittaa, koska peto kynsii myös kieltä: ”Tuskin oli kyse siitä, ettei pääasiassa viaton äidinkieli yhä tuntuisi rakkaalta: se vain oli siinä määrin suojaton, että kuka tahansa saattoi ripustaa siihen ällöttäviä kulkusia ja panna sen tanssimaan pillinsä mukaan pedon käytöstä matkien.” Absurdit käänteet johdattavat esiintymismatkalla olevan kirjailijan vieraaseen kaupunkiin ja lopulta sirkuksen avustajaksi. Katoamisen teema toistuu paitsi juonen tasolla myös useissa sisäkertomuksissa. Romaanin vertauskuvat ovat kenties ilmeisiä, mutta Maria Stepanovan täsmällinen ja nokkela proosa on kaunokirjallista nektaria.
Anteliaita kevätrunoja
Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos, 48 s.
”On taas pohjoisen lehtipuiden juhla, / ja me pääsemme mukaan”, lupaa runon puhuja. Valoon, vihreään jatkaa Olli Sinivaaran edellisen kokoelman Puut (2021) teemaa: puhetta puista. Rajaus on tarkka, sisältö runsas. Runot pursuavat anteliasta, autuasta kevättunnelmointia. Metsä on ekosysteemi, jossa ”kaatuneen puun runko on maaperä / monien puiden taimille, kotimaa monelle paluulle”. Toisaalta se on aistittava miljöö, joka syventää havaitsijan ymmärrystä luonnosta, ajasta ja itsestään. Sinivaara on suvereeni lyyrikko, jonka suhde suhde suomalaisen runouden perinteeseen vaikuttaa mutkattomalta. Taidokas toisto ja harkitut säkeenylitykset tuovat runoihin raikkaan tunnun: ”Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon, / ei saa jäädä pimeään joka paikassa.” Säkeet voi tulkita niin eettiseksi elämänohjeeksi kuin kannustukseksi kaamoksen runtelemalle lukijalle.
Kenen kirjoja luet?
Tuomas Mattila: Haamukirjoittajat. Näkymättömien tekijöiden salainen maailma. Gaudeamus, 448 s.
Mikä yhdistää John F. Kennedya ja Snoop Doggia? Ainakin se, että molemmat ovat käyttäneet teksteissään haamukirjoittajaa. Tämä selviää oikeustieteen tutkijan tietokirjasta, jossa esitellään haamukirjoittamisen eri muotoja. Tuomas Mattila antaa runsaasti kiinnostavia esimerkkejä näkymättömistä kirjoittajista, joita väijyy poliittisten puheiden, rap-lyriikan, opinnäytteiden ja kaunokirjallisten teosten taustalla. Hauskojen anekdoottien lisäksi kirjassa pohditaan tekijyyden kulttuurisia ihanteita sekä haamukirjoittamisen eettisiä ja oikeudellisia kysymyksiä. Osa haamuista on harmittomia. Häijyjä tapauksia taas ovat etenkin lääketieteen haamukirjoittajat, joiden avulla manipuloidaan lääketutkimuksien tuloksia – vaarallisin seurauksin. Erinomaisesti kirjoitettu, laajaa perehtyneisyyttä osoittava Haamukirjoittajat on tietokirjallisuutta parhaimmillaan.
