Olkaa tähtiä. Käyttäytykää kuin tähdet, sanoivat Broadcasters-tuotantoyhtiön Saku Tuominen ja Juha Tynkkynen Kokkisota-ohjelman kokeille ja juontajalle vuonna 1999. Niinpä Sikke Sumari ryhdisti selkänsä ja oli valloittava itsensä. Harri Syrjänen puolestaan piti huolen, että läppä lensi ja kokinveitsi heilui riittävässä tahdissa. Yleisö rakasti heitä. Seurasi silmä kovana, mitä kokit loihtivat julkkisten, kuten kansanedustaja Tony Halmeen, rokkari Andy McCoyn ja toimittaja Mattiesko Hytösen tuomista raaka-aineista. Viisi vuotta sitä kesti. Ohjelmasta tuli kaikkien suomalaisten ruokaohjelmien suosikki, ja kokeista rokkitähtiä. Katsojia riitti viikosta toiseen miljoonan verran. Katsojien ja tekijöiden ihmetykseksi ohjelma päätettiin lopettaa vuonna 2004. – Tavallaan se oli helpotus, koska ohjelman teko oli fyysisesti rankkaa. Teimme kolme jaksoa päivässä, mutta toisaalta olisin voinut vielä jatkaakin, Sikke sanoo.
Ennen Kokkisotaa Sikke oli tuttu kasvo televisiosta. Televisiouransa hän aloitti mainostelevisiossa kuuluttajana. – Sinne haluttiin Ritva Kajaston ja Teija Sopasen rinnalle reippaita tyttöjä. Minut valittiin, vaikka Kajasto oli sitä mieltä, että minulla oli paha ässävika. Myöhemmin Sikke juonsi useita viihde- ja uutisohjelmia. Harri Syrjänen puolestaan – Tapiolassa ja Lauttasaaressa asunut pojanvillikko – ei kunnioittanut auktoriteetteja vaan aukoi heille päätään. Opettajat totesivat, ettei Harrista tulisi koskaan mitään. Koulunkäynti takkusi, ja keskiarvo laski. Mutta kun Harri pääsi opiskelemaan ravintolakoulu Perhoon, hän näytti kaikille, että hänestä olisi vaikka mihin. Ensin hän voitti opiskelijakaverinsa kanssa Silakkamarkkinoilla pidetyn kilpailun. He onnistuivat päihittämään ruoka-alan ammattilaiset, ja heistä tuli silakan valmistuksessa Suomen mestareita. Siitä matka jatkui aamutelevision ruokaohjelmaan haastateltavaksi. Sen ohjelman näki tv-kokki Maija Silvennoinen, joka halusi Harrin Bon Appétit -ohjelmaan. Harri lähti mukaan: hän esiintyi välillä Maijan ohjelmassa ja työskenteli samalla Lontoossa kokkina. Sitten tv-työt jäivät vähäksi aikaa. Juuri ennen Kokkisotaa Harri työskenteli kovapalkkaisena keittiömestarina ravintola Kiasmassa. Silloin hän teki töitä niin paljon, että oli uupua. – Kun menin illalla nukkumaan, en saanut henkeä. Koko äijä oli kasassa. Kokkisotaan meno pelasti Harrin.
Sikestä ja Harrista tuli koko kansan tähtiä. Minne tahansa he menivät, heidät tunnistettiin. Vieraat ihmiset halusivat halata kadulla, ja pankkivirkailijat kertoivat ruoanlaitostaan ja keittokirjoistaan. - Kun Kokkisodan huuma oli kovimmillaan, meitä fanittivat niin vauvat kuin vaaritkin. Jos menin kauppaan ja jonotin kalatiskille, jonossa olevat asiakkaat alkoivat kysellä minulta, mikä kala kannattaisi ostaa, mikä olisi tuoreinta tai mitä siitä voisi valmistaa, Harri muistelee. Julkisuus häiritsi Harria, hän alkoi karttaa monia tilanteita, mutta aina se ei onnistunut. – Baarissakin humalaiset lähestyivät. He halusivat kertoa minulle ruoanlaittobravuurinsa. He sönköttivät tekevänsä kastiketta, johon he laittoivat tabascoa, ketsuppia, sinappia ja kermaa. Sitten he kysyivät: ”Kuulostaako hyvältä? Söisitkö?” Syrjänen muistelee.
Kun Kokkisota päättyi, Sikke alkoi tehdä keittokirjoja ja pyörittää kokkauskursseja sekä majoitustoimintaa Saarenmaalla Muhun saarella. Sikke nähtiin myös MasterChef Suomi -ohjelmassa. Se ei kuitenkaan saavuttanut koskaan yhtä suurta suosiota kuin Kokkisota. Harri jatkoi yrityksensä pyörittämistä, teki muun muassa ruokien stailausta mainoskuvauksiin sekä tuotti mainoselokuvia. Televisio ei kuitenkaan jättänyt heitä rauhaan. Heidät kutsuttiin mukaan moniin ruokaohjelmiin. Kokkisota palasi ruutuun alkuvuodesta, ja Sikke nähtiin jälleen juontamassa. Harri puolestaan on mukana tekemässä Mitä tänään syötäisiin -ohjelmaa. Enää Sikke ja Harri eivät lähde mukaan mihin tahansa, mihin heitä pyydetään, vaan he valitsevat työnsä tarkasti. Sikke voisi jo lepäillä laakereilla ja olla vain eläkeläinen, mutta hän ei halua pelkästään ”lomailla”. Hän mieluummin pitää ruokablogeja, kirjoittaa keittokirjoja ja tekee monenlaisia töitä. – Minulla ei ole sellaista pankkitiliä, jonka turvin voisin jäädä makoilemaan sohvalle, ja vaikka olisi, en haluaisi tehdä niin. Nautin työstäni.
Muut alalla työskentelevät ovat Sikkeä vähintään 15 vuotta nuorempia, mutta hän ei siitä kauhistu. Päinvastoin, hän viihtyy kaikenikäisten parissa. Joskus hän miettii, voiko vielä pukeutua nahkahousuihin tai olla sellainen kuin luonnostaan on. – Koen usein olevani nuorempi kuin olenkaan. Sitten jos muistan ikäni, kauhistun. Päässäni 65-vuotias on jo eläkkeellä, vähän sairas ja vähän vanha ihminen. Mutta minä tunnen itseni yhä hyvin nuoreksi. Äitini on seniori, hän täytti juuri 90 vuotta. Siken äiti oli aikoinaan hyvinkin tyylikäs rouva, joka käytti käsineitä, jakkupukuja ja koruja – hänen hiuksensa oli aina kammattu nutturalle. Sikke kokee olevansa ennemmin hippi ja rokkimimmi. – Kysyin kerran äidiltäni, tuleeko minustakin joskus tuollainen elegantti nainen. ”Ei tule”, äiti vastasi. ”Sinä vain vanhemmiten kutistut ja muutut rusinaksi.”
Sikke kokee olevansa vähemmän elegantti nainen, Harri puolestaan ei usko kasvaneensa täysin aikuiseksi. Kun hän oli lapsi, aikuiset olivat aikuisia ja lapset lapsia. Itse hän kokee nelikymppisenä olevansa vieläkin keskenkasvuinen. Hän viihtyy nuorten kokkien parissa, ja isäksi hän tuli vasta muutama vuosi sitten. Vaikka Harri tuntee itsensä nuoreksi ja näyttääkin nuorelta, ikä kertoo silti toista. – En voi sanoa, että ikä on vain numero, että en piittaa siitä. Kyllä vanheneminen harmittaa. Iästä keskustelu kääntyy keskusteluksi kuolemasta. Kumpikaan ei haluaisi kuolla vielä. Elämä on niin kivaa ja kiinnostavaa.
Harri myöntää, että syntymäpäivänä häntä ahdistaa paljon. – Erityisesti silloin tajuan elämän rajallisuuden, Harri sanoo. – Sama täällä, lisää Sikke. – Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet menevät. Murehtimaan kumpikaan ei silti halua jäädä. – Elämässä pitää olla jotain, mitä odottaa tulevaisuudelta. Minä odotan lapsenlapsia sekä uusia haasteita, jotka pitävät mieleni virkeänä. Uusin haasteeni on laajentaa osaamistani. Opiskelen ravintolakoulu Perhossa kokiksi. Tarkoitukseni on valmistua tänä vuonna, Sikke sanoo.
Harrin haaveet ovat toisenlaisia. – Jos voisin, lopettaisin työt kokonaan. Mutta toisaalta rakastan työtäni niin paljon, etten niin tee. Harri ei ole ollut uransa suhteen erityisen kunnianhimoinen, vaan hän on halunnut pitää asiat yksinkertaisina. Hän ei ole halunnut laajentaa yrityksensä toimintaa. Hänelle on riittänyt, että on tienannut sen verran, että on pystynyt elättämään perheensä. Harrin tekemiin valintoihin on vaikuttanut ehkä myös hänen isänsä kohtalo. – En toivo itselleni samanlaista kohtaloa kuin isäni koki. Hän olisi halunnut myydä omaisuutensa, ostaa purjeveneen ja lähteä maailmalle. Hän kuitenkin sairastui syöpään ja kuoli ennen kuin ehti toteuttaa unelmansa.
Harri uskoo, että unelmat pitää toteuttaa nyt eikä huomenna. Jos unelman toteuttamiseen ei ole riittävästi rahaa, pitää ostaa pienempi vene ja lähteä sillä vaikka Ruotsiin. – Aina ei tarvitse lähteä Bahamalle asti. Sekä Sikke että Harri ovat löytäneen onnensa. Kumpikin heistä rakastaa työtänsä, mutta he haluavat määritellä sen itse. He haluavat tehdä työtä vain sen verran, mikä tuntuu sopivalta. – Elämän pitää olla muutakin kuin työntekoa. Sen pitää olla lukemista, matkustamista, ystäviä – hyvää elämää eli dolce vitaa, Sikke sanoo. – Minä taas toivon, että voisin tehdä töitä rauhassa, ilman kalentereita. En haluaisi olla lapsilleni sellainen isä, joka lupasi vähentää työntekoa, muttei koskaan toteuttanut lupaustaan, Harri sanoo. ●
Teksti: Minna Nevalainen
