”Siispä hyvää jatkoa kaikille elämässä, minä lähden tästä rapsuttamaan koiraa” – Kari Väänäsen viimeinen kolumni

Vuodet ovat kuluneet, ja niin olen minäkin. Miksi ihminen on rakennettu niin, että se joutuu vielä ennen kuolemaansa kärsimään jos vaikka minkälaisista vaivoista ja säryistä. Miksi ei sitä voi elää terveenä aikansa ja sitten kuolla kupsahtaa pois niin, ettei eläneensä tiedäkään. Eläimellähän ei tämmöistä riippakiveä ole kaulaan ripustettu, vaan eläin elää siihen saakka, kunnes kuolee ymmärtämättä koko olemassaoloaan ja piste. Helppoa ja vaivatonta. Vai onko tämä nyt maksu meidän tietoisuudestamme. Velka, jonka olemme perisynnissä ottaneet vastaan ja riemumielin sitä kantaneet, läpi vuosikymmenten, siitä nauttien, ja kuvitelleet olevamme luomakunnan herroja ja hidalgoja. Mene tiedä. Minä en ainakaan tiedä, sano.

Paljon on tapahtunut itselle sekä maailmalle, turuilla ja toreilla, siitä kun ensimmäisen kerran kolumnia kirjoitin, vuonna yks ja kaks. On ollut ihmiskunnalla taas vaivaa ja vääntöä. On synnytetty sotia, on kärsitty pandemioista, on pyritty maailman herroiksi – eritoten muutamat yksilöt – ja on kärsitty nälästä ja sairaudesta muiden vierestä katsoessa yrittämättäkään auttaa. On luotu tyhjästä valtavia omaisuuksia muiden kustannuksella.

Olemmepa ehtineet siinä välissä liittyä Natoonkin, joten emme siis ole enää puolueeton maa, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja nyt on kuosi uusi ja isännän pamppua heiluttaa Yhdysvallat. Se lienee silti parempi isäntä kuin Venäjä, maa, jota johtaa yksinvaltaisin ottein Putin, muuan kansalainen, joka pelkää maansa mahdin menevän pesuveden mukana viemäristä alas. Jenkit hykertelevät tyytyväisinä. Mikä moka. Siis Putinilta. Mutta tuo moka on maksanut satojen lasten hengen ja näyttää loputtomalta.

Miten se oli Vietnamin sodan, Irakin sodan ja monen muun USA:n ”erikoisoperaation” kanssa? Oliko silloin pakotteita? En minä ainakaan muista, oliko. Eipä tainnut olla. Maailmahan ei ole oikeudenmukainen. Vai mitä?

On tapahtunut paljon iloistakin. Pandemiasta selvittiin, vaikka ruumiita tulikin. Festarit ovat taas alkaneet, ja bailut ovat ainakin yhtä villit kuin ennenkin. Eipä sillä, että minä enää moisissa joukkokokoontumisissa viitsisin lähteä mutaan ja virtsaan kahlailemaan. Ehei! Kyllä ne ajat ovat olleet ja menneet. Kai… Mene tiedä.

Poikani valmistui ammattiin ja muutkin lapseni tuntuvat pärjäävän elämässä, niin että sikäli hyvin. Ja terveinä on oltu koko sakki, ja tilitkin näyttää positiivista, että ei tässä hätiä mitiä. Elämä näyttää olevan mallillaan.

Tuon kaiken yllä olevan kerron sen takia, että tämä on viimeinen kolumnini, jonka Apu-lehteen kirjoitan. Johan tuo saa riittääkin. On tässä naputeltu jo useampi tuhat liuskaa eli merkkiä. Osa on ollut ihan hyviä, osa taas vähemmän hyviä, se todettakoon rehellisesti ja suoraan. Ei sitä loputtomiin jaksa. Vaikeinta on ollut aiheen keksiminen, useimmiten. Joskus on aihe löytynyt kuin itsestään, joskus on taas pää punaisena saanut miettiä ja pähkäillä, että mistäs nyt kirjotat, sinä poloinen kolumnisti, mistäs nyt värssysi keität kokoon, kun sen pitäisi maistuakin joltakin. Luovuus on ehtynyt, ja ajatus ei kulje muutenkaan. Toivottavasti olen pystynyt viihdyttämään. Kiitos teille, jos olette kolumnini lukeneet ja niistä iloa ja näkemystä saaneet.

Siispä hyvää jatkoa kaikille elämässä. Minä lähden tästä rapsuttamaan koiraa.

Kirjoittaja on näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja.