Jouko pelasti siipirikon kurjen – nyt kaverukset ovat tanssineet ja jutelleet yhdessä jo 31 vuotta
Humppilalaisen Jouko Alhaisen harrastuksena on ottaa hoitoonsa muitakin heitteille jääneitä kurkia. – Selitin Kookalle rauhassa, että jos minä alan tälle orvolle isäksi, niin ala sinä äidiksi.
Elokuussa 1993 Jouko Alhainen sai puhelun Puurijärven ja Isosuon kansallispuiston liepeiltä luonnontarkkailijalta, joka oli kiinnittänyt huomiota nuoreen kurkeen, saman kesän siipirikkoon poikaseen. Mies oli seurannut tiettyä kurkiperhettä Puurijärven eteläpäässä, mistä laskujoki alkaa ja vie järven vesiä Kokemäenjokeen. Alkukesästä, kun poikaset eivät vielä osanneet lentää, perhe käveli aamuisin järveltä läheisille soille ja pelloille syömään tallustaakseen iltaisin takaisin kotijärvelle.
Yhtäkkiä yksi poikasista alkoi kulkea jalkaisin, kun muut perheenjäsenet lensivät. Nuoren kurjen siipi roikkui hieman. Mies kertoi Alhaiselle kurjen siiven vaurioituneen sorsastuksen alkuvaiheessa, ei välttämättä hauleista, vaan kenties niin kuin nuoret linnut usein loukkaavat itseään, pelästyessään elokuun 20:nnen aamuhämärissä, sorsastuksen alkaessa, ensimmäisiä laukauksia, hypätessään paniikissa siiville, törmätessään pensaisiin tai aidantolppiin.
Kyseisellä nuorella oli huono tuuri: siipien luita oli katkennut. Luontoharrastaja soitti Jouko Alhaiselle Humppilaan, koska oli kuullut tämän hoitavan orpoja ja siipirikkoja kurkia. Alhainen oli rengastanut kurkia pitkään 1970–1980-luvuilla.
Mies otti kurjen kiinni ja toi sen Humppilaan. Naaras sai nimen Kookka. Säikkyä lintua eivät Alhaisen hoidossa olleet kaksi muuta kurkea tahtoneet hyväksyä.
Nyt Kookka on Alhaisen kurkihoitolan parven kiistaton johtajanaaras. Se pelkää edelleen laukauksia, mutta aina kun parven jäseneksi tuodaan uusi, jossakin orvoksi jäänyt kurjenpoikanen, käy näin: Alhainen esittelee tulokkaan Kookalle, ja tämä ottaa orvon linnun siipiensä suojiin, kunnes se oppii lentämään.
Kookka itse ei koskaan toipunut lentokykyiseksi. Se on asunut ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta koko elämänsä, 31 vuotta, Humppilassa Jouko ja Aila Alhaisen luona.
Istumme Alhaisten kotitalon avarassa tupatilassa. Aila Alhainen kantaa pöytään lohileipiä.
– Ne ovat ensi alkuun vieraille vähän semmoisia kankeita, Jouko Alhainen sanoo tarkoittaen kurkia, mikä on Hämeessä tärkeä lisäys.
– Oikeastaan ne ovat niin arkoja, että kun tulee ihmisiä kesälläkin, niin ne vetää täysillä tonne takapihalle, Aila jatkaa.
Tämä on Aila Alhaisen lapsuudenkoti. Alhaiset avioituivat jo 51 vuotta sitten ja harkitsivat tänne muuttamista pitkään.
Ei vähiten siksi, että täällä Joukon hoitokurjet olivat asuneet kymmeniä vuosia appivanhempien luona.
– Mä monta kertaa hopotin ja hopotin vaimoani. Mutta ei hän olis millään syttynyt tänne muuttamaan! Mutta sitten kerran, kun tulin kotiin, otin sitä hartioista kiinni tällä tavalla ja sanoin, että sä olet ollut nyt kauan maailmalla, eikö olis viimein hetki lähteä kotio.
Ja niin Alhaiset muuttivat 13 vuotta sitten Ailan kotitaloon, kantahämäläisidylliin Humppilan Huhtaan kylään.
Jouko on rakentanut talossa uusiksi ”kaiken”.
– On maalämpö ja ledivalaistus, Jouko kehaisee.
Kurjet ovat piharakennuksessa.
– Siellä ovat, anopin vanhassa navetassa.
Jouko avaa navetan vihreäksi maalatun oven. Ensin ei tapahdu mitään. Vähitellen kurjet astelevat arvokkaasti ulos. Seisomme Ailan ja kuvaajan kanssa vaitonaisina lipan alla, jutustelemme kuin emme piittaisi. Emme edes katso kurkia kohti. Niin on Jouko neuvonut.
– Ei kannata olla innostunut, 10–15 minuuttia seurustellaan. Sitten, kun mä olen tavallaan teitit hyväksynyt, kurjetkaan ei pidä teitä vaarallisina.
Kookka on selvästi rohkeampi kuin Sulo ja Sähikäinen. Viimeksi mainittu on asunut Alhaisilla jo parisenkymmentä vuotta.
– Haluatkos tanssia vähäsen, Jouko kysyy Kookalta ja muuttaa äänensävyn kujeilevaksi.
Kookka terästäytyy ja tunnistaa ilmiselvästi heti, että on leikin aika. Se kumartaa pari kertaa ja tekee kurjen tanssin eleitä, joita moni on keväisin nähnyt. Mies ja kurki kumartelevat toisilleen. Molemmat pitävät ääntä. Tunnelma on samaan aikaan lämminhenkinen, mutta arvokkaiden, suurten, lintujen äärellä jotenkin muinainen.
Mystisyyden muuri pysyy välissämme. Mutta linnut hyväksyvät meidät.
Kurjet olisivat vapaita lähtemään Alhaisen hoteista, mutta ne eivät lähde, eivät ainakaan heti. Ne pääsevät pihalle joka aamu ja palaavat navettaan illalla. Alhainen on tietenkin hakenut viranomaisilta luvan kurkien pitämistä varten, mutta suhde lintuihin perustuu luottamukseen.
Jouko tottui jo alle kymmenvuotiaana hoitamaan perheen lehmät tarvittaessa yksinkin. Luonto kiinnosti.
– Ihan poikkeava kakara olin kotikylälläkin. Siellä opin, miten eläinten kanssa ollaan.
Alhaisen puhe on täynnä pyrkimystä ymmärtää eläinten sielunelämää. Paljon itse havaittua sekä omia oivalluksia.
Kerran vuosia sitten Kuopiossa, Kurkimäen kylällä pyöri maatalojen pihoissa orpo, hento kurki. Se haki turvaa pihapiiristä, mutta kiinni sitä eivät saaneet ihmiset eivätkä ketutkaan. Ensilumi jo satoi. Kurjen kohtalo murehdutti erään talon isäntää, ja hän soitti Alhaiselle.
– Etsin kurjelle ensin ruokaa, käänsin paalin pellon reunassa ja löysin sieltä kastematoja. Kurki selvästi halusi välttää ihmisen naamaa, piilotteli lehmien takana. Isäntä haki lisää matoja, ja minä ruokin kurkea, puhuin rauhallisesti sille ja lehmille.
Kurkea ei saatu kiinni. Alhainen lähti Kuopioon yöksi. Illalla hän hoksasi: piti käyttää lehmien tuttavuutta hyväksi.
– Lehmäthän tunsivat minut. Menin aamulla niin aikaisin kuin mahdollista, huutelin, että mööö!
Lauman johtava lehmä vastasi.
– Rapsutin sitä alfalehmää, niin kuin olin rapsuttanut jo edellispäivänä. Täällä kallossa takana on kuoppa, mistä lehmä ei pysty itse raapimaan. Raavipas siitä, niin saat elinikäisen kaverin!
Kurki kerjäsi lisää matoja, mutta pysytteli lehmien takana.
– Jossakin vaiheessa sain sen kiinni paljain käsin. Se oli terve, lentokykyinen kurki.
Kurjet jäävät orvoiksi usein esimerkiksi siksi, että emo jää auton alle poikasia puolustaessaan. Orpo lintu ei välttämättä lähde muutolle.
Muuttoparvi on ankara paikka, jossa nuoret tarvitsevat Alhaisen mukaan perheen tukea.
Kotona Jouko esitteli tulokkaan ensin Kookalle.
– Selitin Kookalle rauhassa, että jos minä alan tälle orvolle isäksi, niin ala sinä äidiksi.
Kookka otti silläkin kertaa nuoren hoteisiinsa, päästämättä muita hoitokurkia sen lähelle. Siitä kestää kahdesta neljään vuotta, ennen kuin lintu lähtee. Hoitokurkia on lähtenyt Alhaisilta kaikkiaan kymmenkunta maailmalle.
Usein ne palaavat tervehtimään. Viime keväänä Piippa-kurki palasi ja koputteli ikkunaa. Alhaiset tunnistivat sen pään väreistä.
– Sen huomaa, jos tuttu kurki tulee muuttoparvessa, koska meidän hoitokurjet alkaa huutaa heti ihan hirveästi, Aila selittää.
Kookka asteli tapaamaan Piippaa.
– Se kävelee tutun kurjen luokse ja sitten ne keskustelevat hetken, Aila kertoo.
Kurjet ovat nyt siirtyneet pihamaalla hieman etäämmäksi. Sähikäinen on löytänyt kuolleen myyrän, jota se heittelee nokassaan ja syö pala kerrallaan.
Kurjet ovat liki kaikkiruokaisia. Ne saavat täällä joka päivä koirannappuloita, mutta löytävät pihalta monipuolisesti ruokaa. Pensasmustikoille on rakennettu aitaus kurkien takia.
Kysyn Jouko Alhaiselta, miltä tuntuu, kun hoitokurki vuosien yhteiselon jälkeen lähtee.
– No, kun tämä luonto ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen on mulle ollut aina tärkeää, niin se on aina voiton hetki.
Kookka on siis 31-vuotias, Alhaiset yli 70-vuotiaita. Kuinka vanhaksi Kookka mahtaa elää?
– Sitä ei tietysti voi tarkkaan tietää, mutta olen sylissäni pitänyt 51-vuotiasta hietakurkea.
Hietakurki on kurkien lähisukulainen.
Jouko Alhainen juttelee taas Kookalle.
– Miten on Kookka, tanssittaskos vielä kerran?
Mies ja kurki kumartelevat päät liki toisiaan koskettaen.
– Niin justiin, näinhän me tanssitaan!
