Apu

Seppo Mäki: Vaimoni ei kestä, kun väittelen ääneen television ajankohtaisohjelmien kanssa.

Seppo Mäki: Vaimoni ei kestä, kun väittelen ääneen television ajankohtaisohjelmien kanssa.

”Elämä on hurja juttu, ja se on tarkoitus elää.”
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Harri Hintikka
Mainos

Siunaus sekin on, ettei ole kovin syvällinen ihminen.

Lapsuus palautuu välähdyksinä. Haavoittunut isä on tuotu rintamalta Tampereen asemalle. Äiti hakee esikunnasta kuljetuslupaa. Ihmettelen ääneti, miksi isän paarit on talvella laskettu ulkona maahan. Tunnemuisti ei unohda.

Vuosi Ruotsissa sotalapsena teki minusta ummikon. Palattuani isä ja eno päättelivät, että pienikokoiselle, suomea puhumattomalle pojalle pitää ensimmäiseksi opettaa itsepuolustustaitoja. Ne tehosivat, eikä minua kyllä kiusattu. Suomen kielikin palasi, ja ruotsi unohtui niin kokonaan, että Tampereen lyseossa sain siitä ehdot.

Nuorukaisena en ollut tyytyväinen olemukseeni, joten päätin lihottaa itseni paremman näköiseksi. Muuan parturi neuvoi, että syö enemmän kuin kulutat. En silti lihonut, tuli vain paha olo. Siitä lähtien olen tyytynyt olemaan oma itseni.

Teatterikoulun johtajat Wilho Ilmari ja Matti Aro opettivat stanislavskilaista ihmiskuvausta. Kaikkea en käsittänyt. Termit sekä metodit olen hukannut ja näytellyt vain kuin kunnon amatööri.

Naisia olen kaukaa ihmetellyt, ja vaimoani Liisa Roinetta ihmettelen lähempää. Tämä riittäköön vastaukseksi kysymykseen, mitä olen naisista oppinut.

Avioliittomme pelastaa kotimme kaksi televisiota. Vaimo nimittäin ei kestä, kun väittelen ääneen television ajankohtaisohjelmien kanssa. Tuskin itsekään kestäisin kaltaistani, televisiolle puhuvaa tyyppiä.

 Pojastamme ja tyttärestämme muistan, kun maalla aloimme rakentaa lumilinnaa, ja pian huomasin tekeväni sitä itselleni. Aina en tiennyt, millä luokalla he olivat. Heitä seuratessani olen silti tajunnut, että he ymmärtävät asioita paremmin kuin olisin uskonut.

Kuusi lastenlastamme, kaikki muuten poikia, ovat tehneet elämäni elämisen arvoiseksi. Minä vaarina vain nautin, sillä turha heitä on liikoja ruveta neuvomaan.

Olen aina suhtautunut kielteisesti oman elämän dramatiikan vatvomiseen. Piukat paikat eli Sugar meni Tampereen Teatterissa 376 kertaa. Kerran kohelsin päin lavastepalkkia pudoten näyttämölle. Tapani Perttu huomasi veren virtaavan peruukkini alta. Verhoissa vuorasivat peruukin paperilla,  työnsivät minut takaisin esiin ja illalla veivät sairaalaan neulottavaksi.

Heti ensimmäinen eläkepäivä vaikutti tylsältä. Vaimo näytteli edelleen. Niinpä vein hänet töihin, palasin kotiin, siivosin sekä laitoin ruokaa, hain hänet töistä, ja jo samana iltana tuumin, että tämä ei kyllä käy.

 Nyt 78-vuotiaana Tampereen Teatteri pestasi minut ohjaajaksi itsekin esittämääni Tarpeistonhoitajan tähtihetkeen. Toivon vain, etteivät kaikki maneerini siirry Arttu Ratiselle, tai ovat edes vähän jalostuneet.

Esikuvani on piispa Desmond Tutu. Tykkäsin tyypistä yhtenä uuden Afrikan syntymisen takapiruista. Totuuskomissioiden isä sanoi, että selvitetään asiat, ei tapeta. Minua koskettaa myös Tutun lyhyys – silti mies puolusti itseään myös fyysisesti.

Mielilauseeni on yksinkertainen: ”Eiköhän mekin tästä siis jotenkin selvitä.”

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Hinkka

Julkaistu: 6.5.2016