Viime vuosina on puhuttu paljon kaupallisesta seksistä. Mediassa sana prostituutio on vaihtunut seksityöhön. Seksin myyjät kertovat palveluistaan julkisuudessa, ja osa tutkijoista, esimerkiksi sosiologi ja apulaisprofessori Niina Vuolajärvi, haluaa helpottaa elinkeinon harjoittamista.

Seksikaupasta voikin ajatella samalla tavalla kuin huumeista ja käyttöhuoneista. Että kun ilmiö on olemassa, kannattaa lopettaa moralisointi ja keskittyä siihen, että toiminta olisi seksin myyjille mahdollisimman turvallista.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos ihminen haluaa myydä seksipalvelua, mutta nyt käytävässä keskustelussa on silti asioita, jotka vaivaavat.

Median painotus käsitellä ilmiötä valkopesee sitä. Toimittajan on mahdollista haastatella voimaantunutta suomalaista seksityöntekijää mutta ei autoon seksityöhön pakotettua romanialaista alaikäistä. Suomalainen prostituutiota sääntelevä laki on esimerkiksi Ruotsia löyhempi. Seksinostaminen on sallittua, kunhan varmistaa, ettei ”myyjä” (vaikka tietenkään kyseessä ei silloin ole seksin myyjä vaan raiskauksen uhri) ole ihmiskaupan uhri. Minusta median painotus haastatella valikoivasti seksikaupassa työskenteleviä johtaa ostajia ajattelemaan, ettei ihmiskauppa olisi merkittävä osa ilmiötä. Se on, eikä ole normaalia kaupankäyntiä hankkia palveluita sorretuilta ihmisiltä. Naisilta, joilla ei ole muita vaihtoehtoja elannon hankkimiseen tai jotka on ihmiskaupassa pakotettu siihen.

Helsingin Sanomien seksikauppaa käsittelevissä jutuissa on tänä kesänä toistunut tieto, että vain 6–12 prosenttia seksiä myyvistä olisi ihmiskaupan uhreja. Minua ihmetyttää niinkin tarkka luku, kun asiantuntijoiden mukaan ihmiskauppa on hyvin piilossa ja tietoon tulleet tapaukset jäävuoren huippu. EU:n arvioiden mukaan suurin osa ihmiskaupasta liittyisi naisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. London School of Economicsin tutkimus vuodelta 2013 osoittaa, että laillinen prostituutio lisää ihmiskauppaa.

Minusta seksikauppa on osa (sukupuolittunutta) vallankäyttöä. Reiluimmillaankin se on jälleen yksi hoivan ja hyvinvointipalvelun muoto, jota naiset tarjoavat miehille ja köyhät rikkaille.

Voi argumentoida, että miksi seksi olisi niin eri asia kuin että köyhä nainen siivoaa varakkaan miehen kotia, mutta minusta on sietämätöntä, että rahalla voi hankkia pääsyn toisen ihmisen ruumiin aivan jokaiseen soppeen.

Haluaisin yhteiskunnan, jossa naisten hyväksikäyttöä yritettäisiin vähentää. Ihmiskauppaan keskittyvä poliisi saatiin Suomeen vasta kaksi vuotta sitten, enkä ole huomannut suomalaisia miehiä valistettavan siitä, miten erottaa ihmiskaupan uhri seksiä vapaaehtoisesti myyvästä.

Nykyinen keskustelu yksityisyrittäjä-seksinmyyjistä sopii mainiosti aikamme tapaan nähdä seksi. Siinä seksi on paitsi luonnollista myös välttämätön osa hyvinvointia. Kuten kulttuurihistorioitsija Marika Haataja on sanonut, elämme aikakaudella, jossa ihmisen moraalinen velvollisuus on maksimoida hänen oma nautintonsa. Nauttimisvaatimus on niin tiukka, että seksuaalisella haluttomuudella on tautiluokitus. Vastuullisen nykyihmisen tulee tutustua omaan seksuaalisuuteensa itsetyydytyksen avulla. Kun seksi nähdään näin välttämättömänä osana elämää, niin tokihan sen pitää olla saavutettavissa myös heille, jotka eivät sitä ihmissuhteissaan saa. Seksityöntekijän luona voi ”harjoitella seksitaitoja” tai ”selvittää mieltymyksiä”. Ja niinpä Helsingin Sanomien haastattelema seksuaalikasvattaja kutsuukin seksipalveluita hyvinvointi-, virkistys- ja elämyspalveluiksi. Joku voisi mennä vielä pidemmälle ja väittää niitä suorastaan terveyspalveluiksi.

Esimerkiksi bioetiikan ja yhteiskuntafilosofian tutkija Joona Räsänen puhuu seksin epäoikeudenmukaisesta jakautumisesta kansanterveysongelmana, koska ”aktiivinen seksielämä parantaa ihmisen hyvinvointia”. Tästä kelasta ei ole kovin pitkä matka siihen, että ihmisen on oikeus, jollei suorastaan velvollisuus, hankkia seksiä vaikka sitten rahalla. Muutenhan hän laiminlyö hyvinvointinsa.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.