Image

Miksi seksi, avioliitto, sukupuoli ja vähemmistöt ovat kirkolle niin vaikeita asioita? Tapasimme muutoksentekijöitä

Miksi seksi, avioliitto, sukupuoli ja vähemmistöt ovat kirkolle niin vaikeita asioita? Tapasimme muutoksentekijöitä
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä väännetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista monella rintamalla. Image tapasi muutoksentekijät.
Julkaistu: 22.11.2021

Miksi toisesta ihmisestä tulee uskovainen ja toisesta ei?

Se on kysymys, jota Pietari Jetsonen on miettinyt paljon. Kuopion maalaiskunnasta kotoisin oleva 22-vuotias Jetsonen asuu nykyään Helsingissä ja opiskelee teologiaa. Tulevaisuuden haaveissa siintää papin ammatti. Ei siis ole mikään ihme, että hänen ajatuksensa askartelevat hengellisten asioiden parissa.

Jetsoselle tuolla kysymyksellä on myös erityisempi, henkilökohtainen merkitys. Hänen elämänsä – tai ainakin sen alkutaival – olisi ehkä ollut helpompi ilman uskoa ja kirkkoa. Silti kirkosta eroaminen ei koskaan ole hänelle ollut vaihtoehto.

”Meillä tuli äskettäin opinnoissa vastaan tällainen teoria, että jos ihmisellä on ollut turvaton nuoruus, niin se lisää todennäköisyyttä uskoon tulemiselle. Minua alkoi melkein naurattaa, kun luin tuon asian. Se selvensi niin paljon omia juttuja”, Jetsonen sanoo Musiikkitalon kahvilassa.

Hänen nuoruutensa oli monella tavalla turvaton. Jetsonen nimittäin ymmärsi jo lapsena kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Yhtä kauan hän on tiennyt, että tällaisia hänen kaltaisiaan ihmisiä ei monessa paikassa katsota hyvällä. Ei aina kirkossakaan.

"Olen koko nuoruuteni kuunnellut sellaista läppää, että kaikki homot pitäisi viedä aitan taakse ja ampua. Tämä asenne tuotiin esille myös rippikoulussa.”
Pietari Jetsonen

”Minun nuoruuteni seurakunnassa kirkkoherrana oli sittemmin perussuomalaisten kansanedustajaksi ponnistanut henkilö”, Jetsonen kertoo.

”Koko synnyinpaikkakuntani oli tosi konservatiivinen. Olen koko nuoruuteni kuunnellut sellaista läppää, että kaikki homot pitäisi viedä aitan taakse ja ampua. Tämä asenne tuotiin esille myös rippikoulussa.”

Tästä huolimatta Jetsosesta kasvoi jo teini-ikäisenä ahkera seurakunta-aktiivi. Hän avusti ehtoollisella, luki tekstiä messussa ja kaatoi kahvia mummoille kirkon eri tilaisuuksissa kauluspaita päällä.

Samaan aikaan hän kipuili pahasti niin uskonsa kuin identiteettinsä kanssa. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut normaali. Välillä syytösten kohteeksi joutui myös Jumala: Miksi oikein pelleilit minun kanssani näin?

”Se kaikki vaikutti tosi paljon mielenterveyteeni.”

Nykyään Jetsosen tilanne on erilainen. Hän on asunut Helsingissä muutaman vuoden ja toiminut puolentoista vuoden ajan vapaaehtoisena Haagan seurakunnassa. Siellä kaikki saavat avoimesti olla sitä, mitä ovat, Jetsonen sanoo. Silti häntä jännitti, kun hän vähitellen ymmärsi, että ei olekaan nainen. Virallisesti hän muutti etunimensä lokakuun alussa. Mikä olisi seurakunnan työntekijöiden reaktio?

Sillä kertaa jännitys oli turhaa.

”Meillä on nyt tulevana viikonloppuna sellainen tilaisuus, jossa pappi siunaa tämän uuden nimeni. Arvostan tosi paljon sitä, että vaikka asiaan ei ole olemassa mitään valmista kaavaa, niin tuolla ollaan valmiita soveltamaan.”

Kaksi eri seurakuntaa, kaksi miltei päinvastaista suhtautumistapaa.

Tämä kuvastaa hyvin tilannetta, jossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suhteen on. Kauneimmillaan sitä tilannetta voisi ehkä kutsua hämmentäväksi.

Pietari Jetsonen löytää muitakin sanoja.

”Tein juuri yliopistolla esseen, joka oli katsaus tämän teeman kehitykseen 1950-luvulta lähtien. Kirkolta on suhteessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin koko ajan puuttunut paitsi linja myös selkäranka. Ei vain saada niitä omia rivejä kasaan.”

Kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä nousee säännöllisesti esiin niin mediassa kuin kirkon sisäisissä keskusteluissa. Pitkällistä kiistaa ratkotaan jälleen kerran marraskuun kirkolliskokouksessa. Valmista ei tule sielläkään, mutta parhaimmillaan asia saattaa siirtyä piispainkokouksen arvioi­tavaksi. Se olisi monien kovasti odottama askel eteenpäin.

Tällä hetkellä kirkon virallisen linjauksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Silti monet papit vihkivät myös samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Joillekin näistä papeista on annettu tämän vuoksi varoituksia.

Avioliittokeskustelu on kuitenkin vain yksi asia, ja monet ovat kyllästyneitä vääntämään siitä. On kuitenkin hyvä muistaa, että vihkimiskeskusteluun tiivistyy monenlaisia jännitteitä kirkon suhtautumisesta seksiin ja sukupuoleen ylipäätään, sanoo teologian maisteri Erik Hietava. Hän tutki vuonna 2019 valmistuneessa gradussaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten yksinäisyyskokemuksia ja selviytymistä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

”Monille vähemmistöön kuuluville ihmisille vihkimisoikeus edustaa myös laajemmin sitä, hyväksytäänkö heidät kirkon tasavertaisiksi jäseniksi”, Hietava sanoo.

Hänen tutkimuksessaan kävi ilmi, että monet vähemmistöjen edustajat saattoivat olla mukana kirkon toiminnassa vain, jos he piilottavat seksuaalisuutensa tai sukupuolensa. Tämä aiheutti heille yksinäisyyttä, ja osa olikin vetäytynyt pois kirkon piiristä. Hengellinen yhteys Jumalaan ja uskoon saattoi olla edelleen tärkeä, mutta kirkon tarjoamaa yhteisöllisyyttä monet sateenkaari-ihmiset eivät enää edes kaivanneet, niin huonoja kokemuksia siitä oli.

Samaa sukupuolta olevien vihkimisoikeutta kannattaa nykyään yli puolet Suomen papeista ja vielä suurempi osa kirkon jäsenistä. Yhä useampi heistä suhtautuu myös muihin parisuhteisiin, seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin kysymyksiin entistä liberaalimmin. Muutos ei kuitenkaan samoissa määrin koske kirkollisen vallan ylimpiä kerroksia. Juuri tämä ristiriita on viime vuosina tullut entistä selkeämmin näkyviin muissakin asioissa kuin avioliittoväännössä. Millä lailla osallistutaan Prideen vai osallistutaanko, pitäisikö kirkoissa olla sukupuolineutraalit vessat, miten perheneuvonnassa otetaan huomioon sukupuolen moninaisuus?

Useat tätä kirjoitusta varten haastatellut kirkon työn­tekijät ja luottamushenkilöt sanovat, että kirkko on näissä teemoissa aidosti ”moniääninen”. Mutta se, mikä toisille näyttäytyy moniäänisyytenä, leimataan tänä päivänä helposti pinkkipesuksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat aktivistit, yhdistykset ja liikkeet eivät enää tyydy siihen, että yksi hyväksyy mutta toinen paheksuu. 2020-luvun aktivismi peräänkuuluttaa ideologista puhdasoppisuutta.

Siinä se tavallaan tietysti muistuttaa kirkkoa.

"Olen itse nähnyt sen suuren muutoksen, mikä ruohonjuuritasolla on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Mutta mediassa saa enemmän tilaa syrjivä ja satuttava kirkko."
Mio Kivelä

Ristiriidoista huolimatta käytännön edistystä on tapahtunut, sanoo Mio Kivelä. Hän on tehnyt kirkossa nuorisotyötä ja sateenkaari-ihmisten oikeuksiin ja sukupuolen moninaisuuteen liittyvää koulutusta jo vuosikausia.

”Olen itse nähnyt sen suuren muutoksen, mikä ruohonjuuritasolla on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Mutta mediassa saa enemmän tilaa syrjivä ja satuttava kirkko, vaikka ne jutut yleensä perustuvat yksittäisten ihmisten kannanottoihin”, Kivelä sanoo.

Hän nostaa esille muun muassa Sateenkaarinuorten hyvinvointi seurakunnissa -julkaisun. Tuo julkaisu oli yksi niistä syistä, miksi Seta ry palkitsi kirkon kasvatuksen ja perheasioiden yksikön Asiallisen tiedon omena -palkinnolla aiemmin tänä vuonna. Ja kyllä: tuosta palkinnosta uutisoitiin ja kohkattiin paljon vähemmän kuin vaikkapa Päivi Räsäsen kannanotoista. Sellainen median – ja nykyään myös somen – logiikka usein on: negatiivinen asia on suurempi ilmiö kuin positiivinen.

Tästä seuraa kierre, jossa kirkko näyttäytyy vielä vanhoillisempana kuin se käytännössä on. Se taas etäännyttää liberaaleja ihmisiä kirkon toiminnasta.

Tilanne ei tietysti ole uusi siinä mielessä, että kirkolla on pitkään ollut vaikea suhde erilaisiin seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin asioihin. Läpi historian kirkossa on haluttu pitää kiinni vallasta määritellä näihin asioihin liittyviä normeja ja ihanteita, oli niille teologisia perusteita tai ei.

Tämän asian on nyt aika saada nimi ja kasvot, ja ne ovat nyt sitten mun kasvot.

Näillä sanoilla alkoi vuonna 2009 esitetty Inhimillinen tekijä -ohjelma, jossa seurakuntapastori Laura Mäntylä tuli kaapista. Hän oli Suomen ensimmäinen julkisuuteen astunut homoseksuaalinen pappi.

Päätös asian julkistamisesta ei ollut helppo. Varmuuden vuoksi Mäntylä oli aloittanut toiset opinnot, jos papin työ olisi käynyt mahdottomaksi. Suurin osa palautteesta oli kuitenkin positiivista, ja esimerkiksi piispat Eero Huovinen ja Wille Riekkinen asettuivat Mäntylän tueksi.

Käänteet Mäntylän omassa elämässä eivät loppuneet tähän. Seitsemän vuotta sitten hän alkoi ymmärtää, ettei hän olekaan nainen vaan muunsukupuolinen.

”Ja sehän on sitten ihan omanlaisensa juttu, myös täällä kirkossa”, Mäntylä toteaa.

Nykyään hän kutsuu itseään mieluummin nimellä Late kuin Laura. Vaikka Mäntylän muunsukupuolisuus ei ole työpaikalla mikään uusi asia, on hän viimeksi haastattelupäivänä joutunut kollegan väärinsukupuolittamaksi.

”Hän sanoi meille, että hei sisaret. Vaikka hän tietää järjen tasolla aivan hyvin, että mä en ole nainen enkä sisar. Se on sellaista mikroaggressiota, jota paljon kohtaan. Vähemmistöön kuuluvat leimautuvat näissä tilanteissa helposti joko hankaliksi tyypeiksi tai sitten he sivuuttavat koko asian, ja se kääntyy lopulta heitä itseään vastaan.”

Mäntylä istuu tuolilla pienessä neuvotteluhuoneessa. Ollaan Helsingin seurakuntayhtymän Kolmannella linjalla sijaitsevassa virastokompleksissa. Tämä on yksi Mäntylän työpisteistä, mutta ei ainut. Hän on nykyään paitsi Helsingin yliopistolaisten myös virallisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappi. Se työ sai tavallaan alkunsa jo 2009, kun Mäntylä tuli kaapista. Monet eri vähemmistöihin kuuluvat ihmiset alkoivat ottaa yhteyttä julkisuudessa esiintyneeseen Mäntylään. Silloin ja tänä päivänä heidän asiansa on yleensä sama: Onko ok olla tällainen? Mitä Raamattu tästä sanoo? Miten seksuaalisuuteni tai sukupuoleni sopii yhteen vakaumukseni kanssa?

Lopulta yhteydenotot alkoivat viedä niin paljon Mäntylän aikaa, että oli järkevämpää virallistaa homma osaksi työtä. Hän onkin monin tavoin kouluttautunut seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden teemoihin ja opiskellut muun muassa seksuaalineuvojan tutkinnon. Tällä hetkellä Mäntylä muun muassa kouluttaa kirkon ja oppilaitosverkostojen ihmisiä moninaisuuden huomioimisesta ja turvallisemman tilan luomisesta. Hän on myös tukena sellaisissa prosesseissa, joissa ihmiset käyvät läpi pala palalta oppimiaan uskomuksia, jotka eivät enää tunnu omilta.

”Tarjoan turvallisemman tilan tutkailla niiden uskomusten totuudellisuutta, käyttökelpoisuutta ja vaikutusta. Näissä hetkissä ihminen kokee usein pelkoa, häpeää, syyllisyyttä tai arvottomuuden tunnetta. Niiden tunteiden kohtaaminen vaatii rohkeutta. Se on paljon helpompaa, jos sitä ei tarvitse tehdä yksin.”

Koska Mäntylä kuulee jatkuvasti ihmisten syrjintäkokemuksia, hänestä tuntuu, että hän ei voi vaieta eikä keskittyä puhumaan siitä, mikä kirkossa on hyvin ja missä on edistytty. Tarkemmin noista kokemuksista ei kuitenkaan oikein voi kertoa, sillä sielunhoidolliset keskustelut ovat aina luottamuksellisia.

”Hyödynnän siksi omaa tarinaani ajaakseni asioita. Sen takia asiantuntijuuttani ei aina tunnusteta. Meillä kun on totuttu siihen, että asiantuntijat ja kokemusasiantuntijat ovat erikseen. Olen esimerkiksi Kirkkopäivillä osallistunut samaa sukupuolta olevien vihkimistä käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa ne muut hetero-osallistujat olivat asiantuntijoita ja minua kutsuttiin vain kokemusasiantuntijaksi.”

Kyllä Mäntylä silti tunnistaa, että kirkon piirissä on viime vuosina tapahtunut myös isoja muutoksia. Hän on jäsenenä suuressa pastoreille tarkoitussa Facebook-ryhmässä. Vielä viisi vuotta sitten homofobinen puhe oli hänen mukaansa siellä yleistä, nykyään lähinnä yksittäinen riitasointu. Asenteet ovat muuttuneet. Silti konkreettisia tekoja tarvittaisiin lisää, vähemmistöjen pappi sanoo.

”Nykyään ei enää ehkä saarnata, että homous on synti, mutta hyvin yleiseksi linjaksi on tullut se, että näistä asioista ei puhuta normiseurakunnissa mitään. Ja hiljaisuushan on osaltaan kannanotto. Ei se luo turvallista tilaa.”

”Musta tuntuu, että olen päätynyt melkein takaisin kaappiin. Ei tämän näin pitäisi mennä, mutta tällaisessa tilanteessa me nyt vain vielä eletään. Toivottavasti ihmiset asettuvat ehdolle ja äänestävät seurakuntavaaleissa, koska se on se tapa muuttaa vallitseva tilanne.”
Laura Mäntylä

Seitsemän vuotta sitten Espoon piispa Tapio Luoma kirjoitti sosiaalisessa mediassa, että tässä homokysymyksessä meillä on erilaisia mielipiteitä mutta lopulta olemme kaikki samalla puolella. Silloin Mäntylä mietti hetken, voiko hän alkaa julkisesti haastaa piispaa. Sitten hän teki sen, vaikka häntä pelotti ja mieleen tuli, että ei tarvitse tuosta hiippakunnasta varmaan enää koskaan hakea töitä.

”Kirjoitin, että ei se kyllä ihan mene näin, että toisten elämä voisi olla mielipideasia. Linkkasin hänelle myös blogikirjoituksiani asiasta.”

Muutama päivä tämän jälkeen Luoma kirjoitti Mäntylälle viestin. Hän kiitti linkeistä, sanoi niiden olleen opettavaisia ja ehdotti tapaamista. Se järjestyi pian. Piispa saapui juttelemaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista sellaisella asenteella, että hän halusi kuunnella ja oppia. Hän kertoi Mäntylälle olleensa pitkään Pohjanmaalla pappina. Siellä näistä teemoista ei oltu puhuttu, mutta nyt oli aika. Tapaaminen sujui Mäntylän mielestä todella hyvin. Lopuksi piispa kysyi, saisiko hän rukoilla Mäntylän työn puolesta.

”Niin hän sitten teki, ja siitä mä spontaanisti jatkoin ja rukoilin hänen puolestaan. Se tilanne oli todella koskettava ja tasavertainen.”

Nykyään Tapio Luoma on arkkipiispa. Mäntylän mielestä hänen työssään näkyy edelleen kuunteleva asenne.

Mäntylä itse on sen sijaan joutunut viimeiset kahdeksan kuukautta olemaan aika hiljaa. Hän tavoittelee Malmin kirkkoherran virkaa, ja rekrytointiprosessin aluksi häntä neuvottiin ”olemaan nyt puhumatta näistä homoasioista”. Se saattaa olla taktisesti viisas neuvo. Silti se sattuu.

”Musta tuntuu, että olen päätynyt melkein takaisin kaappiin. Ei tämän näin pitäisi mennä, mutta tällaisessa tilanteessa me nyt vain vielä eletään. Toivottavasti ihmiset asettuvat ehdolle ja äänestävät seurakuntavaaleissa, koska se on se tapa muuttaa vallitseva tilanne.”

On aika kääntyä korkeimpien tahojen puoleen. Suomen Turussa on harmaa loppusyksyn päivä. Lonkeronvärinen usva saartaa Tuomiokirkon jylhää tornia.

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin virasto. Se on perustettu vuonna 1276. Silti päämaja sijaitsee nykyään modernin näköisessä virasto­talossa, tarkemmin sanottuna sen neljännessä kerroksessa. Historia näkyy käytävien seinille ripustetussa taiteessa ja näyttää... niin, kenties on parempi antaa piispa Mari Leppäsen kuvailla.

”Tuollaisia vanhoja miehiähän nuo kaikki ovat”, Leppänen sanoo ja viittaa tauluihin.

Leppänen itse on kaikkea muuta. Hän on pukenut pantapaidan päälle mekon, jossa on suuria printtikuvioita, eikä teitittelyä kuulemma tarvita tai toivota.

Alle vuoden virassaan toiminut 43-vuotias piispa on rikkonut monella tavalla kirkollisia lasikattoja. Hän syntyi vuonna 1978 Helsingin Käpylässä lestadiolaisperheeseen. Naisten asema on vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä perinteisesti kuuntelijan rooli. Edelleenkään lestadiolaiset eivät hyväksy naisten pappeutta.

Silti Leppäsestä tuli Suomessa toinen lestadiolaistaustasta ponnistanut nainen, joka sai pappisvihkimyksen. Se merkitsi välien katkeamista omaan hengelliseen yhteisöön. Piispana hän on kolmas nainen.

Kaiken tämän lisäksi hän on joutunut aloittamaan uuden työnsä keskellä poikkeusaikaa.

”Onhan tämä ollut erikoista. Vihkimismessussa oli kymmenkunta ihmistä, kun yleensä kirkko on siellä ihan täynnä.”

Mutta nyt päivän teemaan. Mitä alle vuoden virassaan ollut piispa ajattelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta kirkossa?

”Se on hirveän tärkeä teema. Minusta on oleellista, että siitä puhutaan niin kauan, että asia on sellaisella tolalla, että sen kanssa voidaan olla rauhallisesti ja hyvillä mielin.”

"En halua verrata sitä tähän tilanteeseen, mutta tunnistan, miltä tuntuu taistella identiteetistään tai tulla suljetuksi ulkopuolelle. Ja kun siihen vielä yhdistyy se oman hengellisen identiteetin mitätöiminen."
Mari Leppänen

Sitten Leppänen haluaa käydä läpi kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on se muutos, mikä kirkon eri tasoilla mielipidetutkimuksissa näkyy. Vuonna 2012 65 prosenttia kirkon luottamushenkilöistä oli sitä mieltä, että homopareja ei missään tapauksessa pitäisi vihkiä. Vuonna 2018 tätä mieltä oli samasta joukosta enää 45 prosenttia.

On varmaan suhteellista, onko se nopeaa.

Piispan toinen pointti on kirkon hallintorakenne. Jos rankasti yksinkertaistetaan, niin se on luotu pikemminkin säilyttämään kuin uudistamaan asioita. Kirkollisdemokratia toimii niin, että seurakuntavaaleissa äänestää kirkon jäsenistä noin 15 prosenttia. Ehdolla olevat henkilöt ovat yleensä olleet konservatiivisempaa sorttia. Näissä vaaleissa valituksi tulleista luottamushenkilöistä sitten vielä toisissa vaaleissa valitaan kirkolliskokousedustajat. Tässäkin vaiheessa avarammin ajattelevia karsiutuu pois.

Siksi monet muutkin tämän artikkelin haastateltavat kuin Laura Mäntylä ovat sitä mieltä, että muutoksen avaimet ovat seurakuntavaaleissa. Ne järjestetään seuraavan kerran ensi syksynä.

Mutta Mari Leppäsen tarkoitus ei ole vierittää vastuuta passiivisten seurakuntalaisten niskoille. Hän sanoo suoraan, mitä ajattelee. Esimerkiksi tällaisia asioita:

”Tunnistan, että kirkko on osa syrjiviä rakenteita.”

”Kirkolliskokouksen pitäisi ottaa vakavasti ihmisten elämät ja lisääntynyt tieto ja ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.”

”Tällä hetkellä asia on raskas myös kirkon työntekijöille, joita ei heitäkään kohdella tasapuolisesti.”

Hän listaa myös käytännön toimia. Jokaisessa hiippakunnassa on nykyään yhdenvertaisuuskysymysten yhteyshenkilö. Lisäksi yhdessä on tehty seurakuntien tueksi koulutuspaketti, jossa käsitellään rekrytointia suhteessa tasa-arvokysymyksiin.

On pakko kysyä, miten paljon Leppäsen oma tausta vaikuttaa hänen haluunsa puolustaa syrjittyjä vähemmistöjä.

”En halua verrata sitä tähän tilanteeseen, mutta tunnistan, miltä tuntuu taistella identiteetistään tai tulla suljetuksi ulkopuolelle. Ja kun siihen vielä yhdistyy se oman hengellisen identiteetin mitätöiminen...”

Tässä kohtaa Leppäsen ääni värisee. Hän vaikuttaa liikuttuneelta. Mutta tässä asiassa ei kuitenkaan ole kyse valta-asemissa olevien ihmisten tunteista. Mitä piispa haluaisi sanoa oman seksuaalisuutensa tai sukupuolensa takia kirkossa syrjityksi joutuneelle ihmiselle?

Hän harkitsee hetken.

”Ajattelen, että tämä on ihmisten maailma. En usko, että meistä koskaan tulee sellaisia, että osaisimme aina toimia oikein. Mutta huonoa kohtelua ja epäoikeudenmukaisia käytäntöjä vastaan tulee taistella. Ja sitten toisaalta on se hengellinen todellisuus. Ei ole sellaista hätää tai yksinäisyyttä, jota meidän Jumala ei tuntisi. Se on ainakin minua itseäni lohduttanut joissakin tilanteissa.”

”Ei se kirkosta lähteminen oikein tunnu vaihtoehdolta. Minulla oli niin iso se kamppailu, että olenko Jumalan silmissä hyvä ja kelpaanko. Olen tullut siihen tulokseen, että kelpaan. Olisi hänellä jo ollut valta minut lakaista täältä pois, jos en kelpaisi.”
Pietari Jetsonen

Palataan vielä Musiikkitaloon. Pietari Jetsonen on juonut kahvinsa, mutta asiaa riittää vielä. Äsken nuori teologi on kertonut tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän aikoo ”parannella hengelliset haavansa täällä liberaalissa Helsingissä”, mutta kun papin paperit ovat vihdoin taskussa, tarkoitus ei ole jäädä kaupunkiin.

”Ei, mieluiten lähtisin jonnekin maalle. Sittenpä näkevät, että täältä tulikin tällainen pappi tällä kertaa”, Jetsonen sanoo ja hymyilee.

Hän vaikuttaa varmalta suunnitelmistaan, vaikka välillä kyllä epäileekin, mahtaako saada töitä. Jo aiemmin Jetsonen on kertonut, että vaikka välillä kirkko tuntui tietyllä tavalla hylkäävän hänet, hän ei ole koskaan ajatellut, että voisi hylätä kirkon. Eikö se ole edes joskus tullut mieleen?

”Ei se kirkosta lähteminen oikein tunnu vaihtoehdolta. Minulla oli niin iso se kamppailu, että olenko Jumalan silmissä hyvä ja kelpaanko. Olen tullut siihen tulokseen, että kelpaan. Olisi hänellä jo ollut valta minut lakaista täältä pois, jos en kelpaisi.”

Jetsonen on myös vahvasti sitä mieltä, että kirkkoon vaikutetaan parhaiten sisältäpäin. Niin hän varmasti tulee myös tekemään.

Lopuksi on pakko kysyä tästä uudesta nimestä. Miksi juuri Pietari?

”Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa. Minä taas yritin nuorena kolme kertaa itsemurhaa. Ajattelen, että se on tekona myös Jumalan kieltämistä. Niin, sitten kolmannen kieltämisen jälkeen Pietaristahan tuli Jeesuksen kova seuraaja. Niin on tullut minustakin.”

Valokuvat on otettu Lohjan Pyhän Laurin kirkossa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »