Maki Kolehmainen odottaa vuoroaan Fredrikinkadun grillikioskin jonossa. Hänen taakseen tulee laskuhumalassa huojuva parikymppinen miehenalku. Yhtäkkiä mies tajuaa, kuka edessä seisoo. Hän alkaa sössöttää monologia, joka pyörii yhden kysymyksen äärellä: mitä mieltä Makin kaltainen julkkis on hänenlaisestaan tavallisesta miehestä, joka tulee kännissä selittämään Aikakoneen biiseistä? Maki ei käännä katsettaan vaan yrittää sulkea korvansa ja miettii, mitä tilaisi. Mies jatkaa tivaamista. Maki on hetken hiljaa. Mies uusii kysymyksen. Yleensä Maki ei hermostu juuri mistään, mutta nyt hän on väsynyt ja nälkäinen.
”Haluatko sä ihan oikeasti tietää?” Maki kysyy. ”Lupaatko, ettet suutu, jos sanon?” Mies lupaa olla suuttumatta. Hän hiljenee odottamaan Makin vastausta.
”Painu vittuun”, Maki tiuskaisee. Mies hämmentyy ja lähtee kävelemään. Maki pääsee grillikioskin tiskille ja tilaa lihapiirakan kahdella nakilla. Yhtäkkiä takavasemmalta läsähtää nyrkki hänen poskeensa. Hän laskee lihapiirakan tiskille ja pyytää grillikioskin myyjää soittamaan poliisin. Virkavalta ehtii paikalle ennen kuin mies pääsee pakoon. Poliisi pyytää Makia tunnistamaan pahoinpitelijänsä. Hän kysyy, mitä rangaistusvaatimuksia Makilla on. ”Laita koko lista”, Maki sanoo – sen verran äänekkäästi, että se kuuluu sisälle poliisiautoon asti.
Lopulta Maki kumartuu kohti mustamaijan sikaosastolla kyyhöttävää miestä. ”Ei olisi kannattanut lyödä”, hän kuiskaa ja virnistää. Poski on kipeä pari päivää. Sen jälkeen jo naurattaa.
Turpiin saamisesta on kulunut kymmenen vuotta. Nyt Maki Kolehmainen, 46, seisoo keskellä Kampin kauppakeskuksen alatasannetta vain parin korttelin päässä rikospaikasta. Paiskaamme kättä ja hän ehdottaa, että menisimme viidennen kerroksen kahvilaan. Liukuportaat seisovat paikoillaan ja Maki tempaisee raput ylös nopealla spurtilla. Yritän pysyä kannoilla ja kysyn, onko viime aikoina ollut hektistä.
”Joo. Viimeiset viisitoista vuotta.”
Maki empii hetken leivosvitriinin edessä ja sallii itselleen suklaacookien. Hän on käynyt tänään uimassa, joten pieni pahe on ok. Kun istumme alas, hän muistelee toista kohtaamista näillä samoilla kulmilla. Maki jonotti leffalippuja Tennispalatsissa ja hänen viereensä tuli karskin näköinen hevimies. Hän yritti liueta näkymättömäksi, mutta mies tuli vain lähemmäs. Maki ehti jo säikähtää, että taas tulee turpaan, mutta lopulta Makia päätä pidempi pitkätukka vain tunnusti ujosti, että hän pitää Aikakoneen biiseistä.
Tällaista se on: Kaupan kassa saattaa puhjeta laulamaan Makille Robinia. Matkamessujen lipunmyyjä voi kysyä, saako antaa palautetta Frontside Ollien liian köykäisestä sanoituksesta.
Julkisena eläimenä Maki on kuin kaupan edustalle pyörätelineeseen sidottu koira. Kuka tahansa kokee oikeudekseen tulla hänen iholleen. Hän suhtautuu kasvotusten annettuihin kommentteihin nöyrästi, mutta puheesta välittyy, että huomio on silti kiusallista. Toisaalta Maki toteaa, että hänen biisiensä herättämät reaktiot vain todistavat, miten suuri voima musiikilla on.
”Musiikki vetoaa tunteisiin, joita ihmiset eivät pääse nyky-yhteiskunnassa näyttämään. Kaikkien pitää vain olla niin saatanan cooleja koko ajan. Ei saa yhtään hymyilläkään väärässä paikassa. Heti menee uskottavuus. Sehän kertoo vain huonosta itsetunnosta. Mä en ole kiinnostunut uskottavuudesta. Mä olen kiinnostunut vain siitä, että ihmiset haluavat kuunnella mun tekemääni musaa.”
Vuoden sisällä Maki on onnistunut heittämään kolme tikkaa sosiaalisen median häränsilmään. Alkuvuodesta 2012 YouTube-hiteiksi nousivat sekä Robinin Frontside Ollie että Kurre Westerlundin esittämä Sauli Niinistön voittoveisu Kuuden vuoden kuuliaisuus. Tuolloin Maki sanoi toimittajalle, että biisintekijä pääsee harvoin nauttimaan tilanteesta, jossa oma kappale on samaan aikaan Suomen suosituin ja Suomen vihatuin.
Loppuvuodesta naurunaiheeksi nousi vielä Dingon Facebookissa-single. Se oli Neumannin sävellys ja sanoitus. Kappaleen soundimaailman rakensi Makin tuottajapari Jimi Constantine. Kornista tekstistä ja kauniisti sanottuna persoonallisesta tuotannosta noussut pilkkamyrsky henkilöityi kuitenkin Makiin.
”Välillä vituttaa, jos on tehnyt jotain, missä ei ole ollut ihan sataprosenttisesti mukana, mutta harvoin niistä tulee mitään isoja juttuja. No, Kuuden vuoden kuuliaisuudesta tuli. Ehkä mä olin sataprosenttisesti mukana sen kahden tunnin ajan, kun sitä tehtiin.”
Kun lokamyrsky ei ottanut laantuakseen, Maki liittyi naurukuoroon. Hän lupasi syöpäsäätiön Roosa nauha -kampanjassa, että ei tee kampanjalle biisiä, mikäli keräystavoite täyttyy. Ja täyttyihän se.
Presidentinvaaleissa kulttuuriväki omi Pekka Haaviston. Musiikintekijöistä hänen leiriinsä hyppäsivät maan arvostetuimmat artistit PMMP:stä Palefaceen. Kampanja huipentui Ultra Bran paluukeikkaan. Sauli Niinistöön taas liitettiin nimiä, joiden diggailu olisi kaltaiselleni Tavastian vakikävijälle vähän noloa: Samu Haber, Cheek – ja Maki.
”Mä en voisi vähempää välittää. Rockpoliisit vahtivat musiikkia kuin kirkonmiehet keskiajalla Raamattua: minkäänlaisia uusia tulkintoja ei sallita. Eihän se sellaista ollut alun perin. Se oli vaarallista. Rock on nykyisin kaikkein tylsintä musiikkia. Sama juttu punkin kanssa. Punkbändithän ovat nykyisin vain coverbändejä, jotka coveroivat esikuviaan. Kun katsoo inhoreaktioita, joita mun biisini herättävät, ehkä mä sitten olen nykyajan punkkari.”
Toisin kuin elokuva tai kirjallisuus, popmusiikki on vahingossa altistumisen taidetta. Kun biisistä tulee tarpeeksi suosittu, se alkaa vainota kuulijoitaan. Frontside Ollie voi tunkeutua korvamatona tajuntaan Kampin K-supermarketin kattokaiuttimista ja alkaa soida pakkotoistona päässä, kun sitä vähiten odottaa.
Maki kertoo huomanneensa, että hänen haukutuimmat kappaleensa ovat olleet myös hänen isoimpia irtiottojaan. Hänestä se kertoo siitä, että ennakkoluulottomuus on osa hänen persoonaansa. Hän ei halua ottaa elitistin roolia ja miettiä, kenen kanssa kannattaa tehdä töitä ja kenen ei.
”Mun biisejäni on kuitenkin julkaistu ainakin kuusisataa. Jos joku poimii sieltä Kuuden vuoden kuuliaisuuden tai Teuvo Lomanin Helsinki City Boyn ja leimaa mut sillä perusteella, eiköhän se kerro enemmän siitä ihmisestä itsestään.”
Maki on pienestä asti inhonnut tasapäistämistä. Hän kertoo lukeneensa, että 150 vuotta sitten oli vielä satoja tomaattilajeja. Kun tomaattia alettiin jalostaa, jossain vaiheessa keskityttiin punaiseen väriin enemmän kuin makuun. Nyt lajeja on jäljellä enää parikymmentä ja kaikki valittavat, ettei tomaatti maistu miltään.
No, vaikka Maki viljelisi mitä musiikinlajeja tahansa, elitisteille kaikki hänen biisinsä ovat samaa ketsuppia. Musiikkidiggarit suhtautuvat Makin biiseihin kuin kulinaristit etukorttiravintoloihin: pikaruokaa musiikinnälkään ihmisille, jotka eivät tiedä paremmasta. Sekään ei Makia hetkauta.
”Kertakäyttöhiteiksi haukuttuja biisejä on päätynyt koulukirjoihin ja niitä lauletaan kevätjuhlissa. Hyvät biisit jäävät aina elämään. Huonot kuolevat. Levyjä, joilla on mun biisejä, on myyty Suomessa kaksi miljoonaa, joten kyllä joku on niistä digannut. Vittuilkaa vain rauhassa sosiaalisessa mediassa. Mä nauran…”
Matkalla pankkiin?
”Sen sanoit sinä! Mä nauran matkalla vessaan, kun menen sinne lueskelemaan niitä juttuja.”
Helsinki Recordsin kellaristudio Taka-Töölössä on sokkeloinen loukko. Pienen aulan seinälle on ripustettu Robinin esikoisalbumista saatu nelinkertainen platinalevy. Vastakkaista seinää koristaa 50-lukulaisen sohvan päällä killuva surffilauta, somiste Robin-elokuvan kuvauksista.
Assistentti Gitta Hägg kertoo, että Maki on hieman myöhässä. Maki on tuottanut Kurre Westerlundin keväällä julkaistavan albumin, jolle kuvattiin Las Vegasissa kolme videota. He pitävät parhaillaan palaveria.
Aikataulut eivät aina pidä. Tuotantoyhtiö Maki Kolehmainen Productionsin ja levy-yhtiö Helsinki Recordsin toimitusjohtajana Maki on määrätietoinen liikemies, mutta biisintekijänä hänellä on taiteilijan päivärytmi. Maki voi olla tunnin tekemättä musiikkia ja sen jälkeen säveltää viisi tuntia putkeen. Tai olla kaksi päivää joutilaana ja työskennellä kolme vuorokautta kellon ympäri.
Maki haluaa vaihtaa studiotilojaan säännöllisin välein, koska se pitää mielen virkeänä. Edellisestä muutosta on pari vuotta. Sen jälkeen täällä tuotettuja levyjä on myyty Suomessa kolmisensataa tuhatta kappaletta. Nyt kovalevyn uumenissa muhii Laura Voutilaisen vastavalmistunut albumi. Toisessa tarkkaamossa Makin pitkäaikainen biisintekijäkumppani, yhdysvaltalainen Tracy Lipp, laulattaa kahta nuorta blondia.
Aiemmassa studiossa kulta- ja platinalevyt täyttivät odotushuoneen seinän. Vieraiden annettiin istua sohvalla niiden loisteessa, jotta he tajuaisivat saapuneensa paikkaan, jossa luodaan menestystarinoita. Enää ei ole tarvetta todistella. Kehystetyt levyt lojuvat edelleen nurkassa muuttolaatikoissa. Maki ei itse edes ole vuosiin laskenut, montako jalometallilevyä hän omistaa.
Tarkkaamon seinällä on Aikakoneen Tähtikaaren taa -debyytti vuodelta 1995. Se on ensimmäinen Suomessa painettu cd. Siitä on kulunut vain 18 vuotta, ja nyt cd alkaa vähitellen väistyä formaattien hautausmaalle. Tai niin ainakin väitetään. Viime vuonna julkaistiin kaksi Makin tuottamaa Robinin albumia. Niitä on myyty yhteensä yli 200 000 kappaletta. Levyistä valtaosan ovat todennäköisesti ostaneet 2000-luvun vaihteessa syntyneen sukupolven edustajat, jotka eivät välttämättä olleet koskaan aiemmin pitäneet cd:tä edes käsissään.
Kymmenen minuutin päästä Maki pöllähtää ovesta sisään. Hän kättelee kaikki, vitsailee, flirttaa ja nauraa. Kaikkein eniten itselleen. Hän esittelee kuvauksia varten valitsemiaan T-paitoja. Toisessa lukee Old Guys Rock, toisessa I love Disco. Hän vetää ylleen jälkimmäisen.
”Jos tämä päällä lähtisi Pohjanmaalle, tulisi turpaan. Tosin on sielläkin meininki mennyt suvaitsevaisemmaksi. Olin siellä keikalla jokin aika sitten ja näin, miten eturivissä kaksi miestä pussailivat toisiaan.”
Kuvaaja pyytää Makia ottamaan vakavamman ilmeen, mutta kuuluisat huulet vääntyvät väkisinkin virneeseen. Maki kertoo oppineensa venäläiseltä yhteistyökumppaniltaan, että bisnestä tehtäessä kannattaa hymyillä. Se luo mielikuvan menestyksestä. Jos projekti venähtää ja haluaa laskuttaa siitä lisää, hintapyyntöä on helpompi hilata ylöspäin, kun sen sanoo hymyssä suin.
Makia katsellessa alkaa tuntua siltä, että ikkunaton studio on hänelle kuin aikakapseli. Omassa kammiossaan hän on eristyksissä ulkomaailmasta, ulottuvillaan leikkikalut, joilla voi toteuttaa kaiken, mitä mielikuvitus suoltaa. Täällä keski-ikäinen perheenisä voi muuttua ikuiseksi pikkupojaksi.
”Robin keksi, että rikkinäisestä kokistölkistä lähtee ihan törkeä pärinä, kun siihen puhaltaa. Se kuulostaa melkein formula ykköseltä. Päristelimme kilpaa hänen kanssaan, kun Jimi oli miksaamassa jotain biisiä. Lopulta Jimi lähti ajamaan meitä takaa ihan raivona ja kiroili, että hän yrittää tehdä duunia. Jumalauta, ei tämä niin vakavaa ole. Tosin ihan yhtä outo mä olin jo skidinä.”
Kymmenvuotiaan Makin lempisarja oli Avaruusasema Alfa. Sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta esitettiin Suomessa vuosina 1976 ja 1978. Molemmilla kerroilla television ohjelmaneuvosto lopetti sarjan kesken, koska se herätti lapsissa ”vahvoja kauhureaktioita”.
Maki asui Itä-Vantaalla Vaaralan pientaloalueella ja touhusi kaikki päivät ulkona. Isä oli antanut Makin rakentaa etupihalleen puisen laivan ja lentokoneen. Makin kunnianhimoisin projekti oli kuitenkin vielä edessä. Hän halusi rakentaa Avaruusasema Alfan.
Maki oli pyytänyt kaverinsa isältä luvan rakentaa tämän pihalle avaruusaluksen. Isä suostui ja Maki riemastui. Hän kävi kinuamassa läheiseltä rakennustyömaalta jätelautaa. Pian kaverin pihaan peruutti kuorma-auto, joka kippasi pihan täyteen puutavaraa. Isä tuijotti ihmeissään, muttei kehdannut enää kieltäytyäkään.
Maki rakensi kavereineen avaruusasemaa kuukausikaupalla. Kymmenmetrinen alus herätti naapurustossa hämmennystä vuoden ajan. Lopulta Makin kaverin isä hermostui ja purki sen polttopuiksi.
Makin oman kodin pihan takana oli kesannolla ollut pelto, jonne Maki päätti raivata kavereineen jalkapallokentän. He rakensivat itse maalit ja perustivat jalkapalloseuran nimeltä Vaaralan Pallopojat. Seura on yhä olemassa. Makia on pyydetty sen kunniajäseneksi.
Makin hektinen puherytmi hidastuu, kun hän alkaa muistella lapsuuttaan. Myöhemmin hänen assistenttinsa sanoo, ettei ole koskaan kuullut Makin pohdiskelevan ääneen niin rauhallisesti. Yleensä Maki vain vitsailee ja poukkoilee asiasta toiseen.
”Mun vanhemmat olivat kasvattajina 60-luvun radikaaleja. Eivät he koskaan pakottaneet tekemään mitään. Kaverit saivat tulla meille milloin tahtoivat. Se on ollut varmaankin mun mutsin ja faijan paras anti mulle, että jos päätin rakentaa sen lentokoneen etupihalle mutsin kukkaistutusten keskelle, mä sain tehdä sen. Jos mä perustin jalkapalloseuran, faija auttoi papereiden kanssa. Kumpikaan ei koskaan dumannut mitään.”
Marko Juhani Kolehmaiseksi vuonna 1966 ristitty poika sai lempinimensä vanhemmiltaan. Häntä on kutsuttu Makiksi vauvasta asti. Pikkuveli syntyi kaksi vuotta myöhemmin, minkä jälkeen nelihenkinen perhe muutti Töölöstä Vaaralaan.
Makin äiti työskenteli Veikkauksen myymälänhoitajana, mutta virka-ajan ulkopuolella hän oli ”hyvällä tavalla outolintu”. Maki uskoo, että hän on perinyt luovan hulluutensa äidiltään.
”Olimme Aikakoneen kanssa keikalla jossain päin Suomea 90-luvun puolivälissä. Mulla oli tapana mennä aamupalalle mahdollisimman aikaisin, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Kun selasin Hesaria, lehdessä oli aukeaman kokoinen kuva mun mutsistani sambapuku päällä. Soitin hänelle, että mikä juttu tämä on. ’Poikani, jos et tiedä, olen harrastanut sambaamista jo muutaman vuoden.’ Se oli jäänyt multa huomaamatta Aikakone-häslingeissä.”
Makin isä syntyi Viipurissa vuonna 1938 ja joutui lähtemään pikkupoikana evakkoon perheensä mukana. Kun isä oli teini-iässä, hänen äitinsä sai sydänkohtauksen ja kuoli poikansa käsivarsille.
”Faija oli herkkä poika ja se oli kova paikka. Siihen aikaan ei käyty missään terapioissa. Faija oli vain hiljaa. Myöhemmin viina alkoi maistua. Ennen aikuisikää hän oli Suomen kovimpia voimistelijoita. Hän voitti nuortenmestaruuksia ja päätyi olympiavalmennettavaksi. Mä olin mun faijastani ylpeä. Hän näytti kavereilleni kaikenlaisia temppuja. Kenenkään muun faija ei pystynyt tekemään kärrynpyöriä pihakeinun tangossa. Hän oli kaikkien mielestä kova jätkä.”
Muiden vanhemmat kuuntelivat kotona Olavi Virtaa, mutta Makin äiti piti Santanasta, Stevie Wonderista, The Commodoresista ja muista Motown-artisteista. Bob Marleyn Exodus-levy kuunneltiin Kolehmaisilla kirjaimellisesti puhki. Isä ei ollut musiikkimiehiä mutta kuunteli sitä mitä äitikin.
Koulussa Maki tunsi olevansa musiikkimakunsa takia epänormaali. Kavereille Eppu Normaalin Aknepop oli kova juttu, mutta Maki halusi vain mennä kotiin kuuntelemaan Earth, Wind & Firea. Rocktähteydestä hän oli haaveillut pienestä asti. Hänen äitinsä albumissa on kuva, jossa Maki poseeraa kolmivuotiaana sohvalla muovikitaran kanssa. Ensimmäisen oikean kitaransa hän sai kymmenvuotislahjaksi.
”Mä olen aina ollut oman tieni kulkija. Koskaan en tapellut kenenkään kanssa. Jos en soittanut kitaraa, pelasin futista. Kaksi alaluokkalaista pääsi koulun edustusjoukkueeseen. Mä olin toinen niistä. Joskus 13–14-vuotiaana olin ihan vitun nolona, kun tytöt valitsivat mut luokan hymypojaksi.”
Vaikka Maki on aina halunnut tulla toimeen kaikkien kanssa, hän ei ole pelännyt sanoa ääneen mielipiteitään. Vuonna 1986 hän kävi Yhdysvalloissa tapaamassa perhettä, jonka hoteissa hänen ystävänsä oli ollut vaihto-oppilaana. Perhe asui Texarkanassa. Tuolloin Bill Clinton oli Arkansasin kuvernöörinä. Perheen isä työskenteli upseerina ja hoki aina illallispöydässä suomalaisvierailleen, ettei kenenkään pitäisi joutua asumaan ison ja pahan Neuvostoliiton naapurissa. Lopulta Makilla menivät hermot.
”Sanoin sille faijalle, että kun sä pelkäät niin perhanasti sitä kommunismia, kerropa mulle, mitä se sana tarkoittaa. Hän ei osannut selittää. Siitä tuli ihan saatanan nolo tilanne. Kaikki olivat ihan paskana. Olin nolannut perheen pään. En silti voinut olla hiljaa. Ennen kuin päättää vihata jotain, kannattaa selvittää, mitä sen takana on. Viha voi kummuta niin monesta lähteestä.”
Maki muistaa yhä ensimmäisen keikkansa ammattimuusikkona. Kesäkuun 1. päivänä vuonna 1989 hän soitti Salon torilla Einin taustabändissä. Keikan jälkeen tytöt tulivat pyytämään Einin kitaristilta nimmareita ja Maki tajusi, että tätä hän haluaa tehdä.
Kaksi vuotta Insiders-yhtye kiersi tanssilavoja, yökerhoja ja ruotsinlaivoja. Tiivis tahti poltti nopeasti loppuun ja yhtye päätti keskittyä keikkailun sijaan biisintekoon studiossa. Eräänä aamuna Maki tuli studioon ja huomasi, että puolet laitteista oli kadonnut. Hänen bändikaverinsa oli myynyt ne ja ostanut rahoilla olutta. Silloin Maki päätti alkaa säveltää yksin.
Vuonna 1993 Maki soitti coverbändissä ystävänsä vaimon 30-vuotisjuhlilla. Illan toisessa yhtyeessä soitti läskibassoa Alex Ojasti. Maki ihaili karismaattisen näköistä basistia ja lyöttäytyi tämän juttusille. Kävi ilmi, että Alex piti myös Pet Shop Boysista ja muusta diskomusiikista. Maki pyysi häntä laulamaan tekemiään biisejä. Toukokuussa 1993 he perustivat Aikakone-yhtyeen.
Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin Aikakoneen esikoisalbumi Tähtikaaren taa. Sitä myytiin 140 000 kappaletta. Räikeissä avaruuspuvuissa koreillut yhtye oli jotain muuta kuin mihin oli lama-Suomessa totuttu. Tuolloin Kolmas nainen pukeutui farkkuihin ja ruutupaitoihin ja lauloi, miten tuuli ei tuo enää pelloilta paskanhajua.
”Joku kirjoitti, että Aikakone on ’uuden ajan My Little Pony Band’. Aluksi se vitutti, mutta myöhemmin olen ollut siitä ylpeä.”
Vaikka Aikakoneenkin voisi ajatella olevan laskelmoinnin tulos, Maki ei ymmärrä koko ajatusta. Hänellä biisintekeminen lähtee aina intuitiosta. Ellei omista kappaleistaan innostu itse, kuinka niistä voisi innostua kukaan muukaan?
Helmikuussa 1996 Maki oli studiossa Aikakoneen toisen albumin kimpussa. Hän kuuli tuttavaltaan, että Helsingissä oli paraikaa kaksi intialaista muusikkoa. Makille tuli mieleen, että yksi biisi voisi kaivata itämaista lisämaustetta. Niinpä hän kävi hakemassa hotellista studioonsa sitarinsoittaja Baluji Shrivastavin ja tablansoittaja Sarvar Sabrin. Kellään ei ollut aavistustakaan, miten soittimia äänitettäisiin, mutta turbaanipäiset intialaiset olivat tyytyväisiä, kunhan Maki vain juoksi alakertaan hakemaan teekupit heidän eteensä. He soittivat osuutensa toisella otolla purkkiin ja Maki tiesi, että biisi olisi siinä.
Kappale oli Aikakoneen Keltainen. Elokuussa se nousi radioiden soitetuimmaksi kappaleeksi ja siitä tuli Makin isoimpia hittejä. Joulun alla hän alkoi saada postikortteja Intiasta. Sikäläiset muusikot toivottivat Mr. Kolehmaiselle hyvää joulua ja kysyivät, olisiko heille käyttöä tulevissa sessioissa. Shrivastav ja Sabri olivat saaneet palkkansa ja levittäneet sanaa, että Suomessa on hullu biisintekijä, jolta saa hyvät rahat.
Vähitellen Maki alkoi säveltää Aikakoneen rinnalla muillekin artisteille. Ääni painuu alas, kun hän kertoo, ettei hänen isänsä ehtinyt nähdä, miten Laura Voutilainen lauloi hänen kappaleensa Euroviisufinaalissa.
”Mun faijani kuoli katsottuaan Suomi–Ruotsi-lätkämatsin vuonna 2002. Sai kai sydärin, kun Suomi hävisi”, Maki sanoo ja nauraa. ”Hän ei ollut juonut enää kymmeneen vuoteen, mutta varmaankin vuosia kestänyt tissuttelu oli tehnyt tehtävänsä. Faija oli meille aina tosi kiltti. Mulla oli onnellinen lapsuus. Ei voi muuta sanoa.”
Aikakoneen menestysvuosina 1990-luvun puolivälin jälkeen innokkaimmat fanit tonkivat Makin roskiksia. Kun hän oli kaupassa ottamassa maksalaatikkoa hyllystä, teinipoika koputti hänen olkapäähänsä ja kysyi, mitä tietokonetta Maki käyttää studiossa. Ulos lähtiessä piti aina muistaa ottaa kynä mukaan nimmarinmetsästäjiä varten.
”Olihan se aluksi nastaa, kun käveli kadulla ja tuli kymmenen tyttöä kiljuen perään. Kukapa nuorimies ei sellaisesta tykkäisi. Pian se alkoi muuttua ahdistavaksi. Silloin meitä oli kuitenkin neljä jakamassa sitä painetta, mikä helpotti. Joskus keikan jälkeen joku tuli kysymään, että mitä sä tässä bändissä oikeasti teet. Sanoin vain, että sitä mä välillä itsekin ihmettelen. En viitsinyt alkaa selittää, että olen säveltänyt kaikki nämä biisit.”
Kun Maki erehtyi Aikakone-huuman keskellä poseeraamaan Apu-lehdessä ilman paitaa, hän sai kuulla pitkään kaupungilla ”Kattokaa, karvamies!” -huutoja. Se oli vielä kilttiä verrattuna siihen, mitä sosiaalinen media on tuonut myöhemmin tullessaan.
”Mulla on huono tapa ottaa läppäri mukaan, kun menen veskiin. Lueskelen siellä, mitä musta taas sanotaan, ja naureskelen niille. Usein neuvon nuoria artisteja, että jos lähdette tälle alalle, varautukaa siihen, että teitä haukutaan. Sitten sanon, että googlataanpa, mitä musta on tänään kirjoitettu. Jaahas, ’Maki on homo’. So fucking what.”
Maki itse uskoo, että hän on ukkosenjohdatin ihmisten patoutuneelle pahalle ololle. Hän on päättänyt olla ottamatta solvauksia henkilökohtaisesti.
Viime vuonna jaoin itsekin Facebookissa vitsin siitä, kuinka Maki tekee itsemurhan: vetää alahuulen niskaan ja nielaisee. Nyt minua hävettää, mutta samalla ymmärrän, miksi Makin pilkkaaminen on tuntunut niin kevyeltä. Maki on sosiaalisessa mediassa kuin sarjakuvahahmo. Kun hassua litrahuulta kumauttaa nuijalla päähän, stripin seuraavassa ruudussa hän on entisellään.
Vaikka Maki puhuu kuin koulukiusaamista muistuttava pilkkaaminen ei tuntuisi missään, sitä on vaikea uskoa. Muihin kohdistuvat solvaukset Maki ottaa vakavasti. Hän oli varoittanut erästä naisartistiaan ennen ensimmäisen singlen julkaisua, ettei pidä säikähtää nettiin ilmaantuvia paskajuttuja. Kun biisi lähti soimaan radiossa, kanavan verkkosivulle tuli kommentti: ”Huora panee Makia.”
Aluksi Maki naureskeli itsekseen, että hän oli taas oikeassa. Suojattinsa vuoksi hän päätti kuitenkin selvittää, kuka solvaukseen oli syyllistynyt. Nimimerkin takaa löytyi 18-vuotias nuorimies. Hän vetosi heti sananvapauteen. Maki raivostui.
”Sanoin, että tällä ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa: tämä on kunnianloukkaus. Jos haukut mun biisini, se on ihan okei, mutta henkilökohtaisuuksiin käyminen ei. Kysyin, että ’miltä susta tuntuisi, jos mä sanoisin telkkarissa, että sun äitisi on huora’. Sen jälkeen pojan äiti soitti mulle. Sanoin, että opeta pojallesi, mikä on oikein ja mikä väärin.”
Maki on äskettäin eronnut. Puheessa välähtelevät hänen ensimmäinen ja toinen vaimonsa sekä niiden välissä ollut avoliitto. Hän puhuu eksistään lämpimään sävyyn ja on juuri ollut auttamassa entisen avovaimonsa muutossa. Makin jokainen suhde on kariutunut samasta syystä. Toinen ex-vaimo puki sen sanoiksi ennen eroa. Kolme asiaa menee aina heidän avioliittonsa edelle: musiikki, musiikki ja musiikki.
Makilla on olohuoneessaan television vieressä kitara ja läppäri koko ajan äänitysvalmiudessa. Kaapeissa on monta laatikollista c-kasetteja, jotka ovat täynnä vanhoja biisinraakileita. Kun Maki saa idean ja alkaa säveltää, häntä on turha yrittää lähestyä.
”Vajoan aina johonkin transsitilaan, kun teen biisejä. Kun mun ex-vaimoni ovat katsoneet sitä touhua, he ovat sanoneet, etten ole tällä planeetalla. Jos olen ikinä ollutkaan. Ymmärrän sen täysin.”
Makilla on neljä lasta: 16-vuotias Lotta, pian 18 täyttävä Alex, häntä kaksi vuotta vanhempi Camilla ja 21-vuotias Tiia. Isä on ostanut heille kaikki mahdolliset soittimet kitarasta rumpuihin, mutta kukaan heistä ei ole innostunut musiikin tekemisestä. Syynä tuskin on isän nettiriepottelu: se vain naurattaa heitä. Sisarukset kilpailevat, kuka löytää isästään parhaat läpät.
Joulun alla isä piti kahdelle vävykokelaalleen puheen. Hän katsoi vuorotellen poikia silmiin ja sanoi, että se kumpi tekee Makista ensimmäisenä isoisän, jää perinnöttömäksi. Vävykokelaat olivat hetken hiljaa, kunnes Maki alkoi nauraa.
”Kyllä mä haluisin olla yli viisikymppinen ennen kuin musta tulee isoisä. Tällä hetkellä olen ekaa kertaa aikuisiällä iloinen sinkku. Se on hauskaa mutta outoa. Olen tottunut siihen, että aina on ollut vaimo ja lapset ympärillä. Nyt yhtäkkiä niitä ei olekaan. En ihmettele yhtään, että jotkut ikäiseni alkavat samassa tilanteessa dokata ihan huolella. Itse mä en ole ikinä dokannut. Ei mun tarvitse. Olen varmaankin pienenä pudonnut johonkin taikajuomapataan.”
Kenties Maki purkaa viidenkympin villityksensä musiikintekemiseen ja Kolehmaisen hittitehdas alkaa puskea biisejä entistäkin kovemmalla höyryllä. Maki vihjaa, että Frontside Ollien, Kuuden vuoden kuuliaisuuden ja Dingon Facebookissa-biisin aloittama putki oli vasta alkua. Tänä vuonna on luvassa vielä lisää hämmennystä herättäviä biisejä.
Tuorein löytö on Linda, 16, jonka musiikki on suunnattu hieman Robinin faneja vanhemmalle yleisölle. ”Imen edessäsi tikkaria, sä vain hakkaat sun pleikkaria”, Linda laulaa kappaleessa, joka on tarjolla keväällä julkaistavaksi ensisingleksi. Syksyllä Maki aikoo lanseerata kaukoidän markkinoille viisihenkisen tyttöbändin, jonka kaikki jäsenet ovat yli 170-senttisiä blondeja. Myös Aikakone palaa kesällä alkuperäisellä kokoonpanollaan. Comeback-albumi odottaa viimeistelyä.
Topeliuksenkadun varressa seisoo loskan tahrima musta Jaguar XF. Maki näpäyttää avaimenperää, neliovisen sukkulan vilkut tervehtivät välkähtämällä ja sivuikkunoita vasten levänneet peilit kääntyvät automaattisesti oikeaan asentoon. Herrasmiehenä hän haluaa tarjota kyydin studiolta kotiin.
Vuonna 1996 Maki palkitsi itsensä Aikakoneen menestyksestä ostamalla valkoisen Opel Calibran. Se oli hillittyä pröystäilyä: lamasta toipuvassa Suomessa urheiluauto käänsi katseita, mutta Opel on kuitenkin keskiluokkainen automerkki. Jaguaria hän ei ole hankkinut näyttääkseen menestystään rahvaalle vaan venäläisille yhteistyökumppaneille. Kun heitä hakee lentokentältä, luksusauto antaa oitis ensivaikutelman liiketoimissaan onnistuneesta musiikintekijästä.
Maki on tehnyt Venäjän-markkinoille kymmeniä biisejä, yksi niistä pääsi vuoden 2009 Euroviisufinaaliinkin. Tarina siitä, miten hän päätyi työskentelemään venäläisten kanssa, on kovin makimainen: Vuosituhannen vaihteen jälkeen Maki oli päässyt Suomessa biisintekijöiden ja tuottajien kärkikaartiin. Ruotsista hän oli löytänyt yhteistyökumppanikseen Jörgen Elofssonin, joka on tehnyt biisejä muun muassa Britney Spearsille ja Celine Dionille. Yhdysvalloissa hän oli työskennellyt Nashvillen huippustudioissa.
Seuraava looginen askel oli kääntää katse kohti itänaapuria. Vuonna 2004 Maki kirjoitti Googlen hakukenttään ”Russian music” ja alkoi etsiä kontakteja. Muutamassa kuukaudessa hän oli jo Moskovassa MTV Music Awards -gaalassa. Maki kutsuttiin Kremliin. Kun heidän seurueelleen avattiin ovet, ensimmäisenä käytävillä käveli vastaan Vladimir Zhirinovski.
”Mä jähmetyin paikalleni. Kerroin, että tuo tyyppi on sanonut valtaavansa Suomen, jos pääsee presidentiksi. Tulkki puisteli päätään ja nauroi. Hän sanoi, ettei suomalaisten pitäisi aina ottaa niin vakavasti, jos joku pelle sanoo jotain typerää. Se oli hyvä opetus.”
Töölöntorin kohdalla Maki pysähtyy liikennevaloihin. Radio on vaiti. Maki ei ole 20 vuoteen voinut kuunnella musiikkia alkamatta analysoimaan, miten se on toteutettu ja mitä biisi on syönyt. Maki alkaa täyttää hiljaisuutta puhumalla.
”Meinasin kuolla vähän matkan päässä tästä. Olin ihan pikkupoika ja mulla oli polkuauto. Lähdin yhtäkkiä innoissani polkemaan alamäkeä kohti Mechelininkatua. Faija huomasi sen, juoksi hädissään perään ja yritti tarttua kiinni mun olkapäästäni, mutta vauhti oli kiihtynyt jo liian kovaksi. En pystynyt enää jarruttamaan ja menin ihan holtittomasti suoraan kadulle, mutta onneksi en jäänyt yhdenkään auton alle.”
Valot vaihtuvat ja Jaguar lähtee lipumaan alas Runeberginkatua. Maki kääntyy katsomaan silmiin.
”Nyt kun sä olet tutustunut muhun, mitä sä musta ajattelet? Olenko mä sellainen kuin olit kuvitellut?”
En osaa vastata. Sanon, että päällimmäisenä piirteenä esiin on noussut hänen pikkupoikamainen intonsa ja positiivisuutensa. Maki hymyilee.
”En kai mä ole niin paha ihminen?”
Viikonloppuna Facebookin päivitysvirtaan alkaa putkahdella kuvia, joissa Makin kasvot on liitetty milloin mihinkin yhteyteen: lihapiirakka Makilla, Maki Alcatrazista, Maki & Turo, Sekaisin Makista. Ne ovat peräisin Maki Kolehmainen Fan Club -sivulta.
Yhdessä kuvista Adolf Hitlerille on photoshopattu Makin naama. ”Tuleekohan tästä jo joku kunnianloukkausjuttu?” kuvan postaaja kysyy. Maki Kolehmainen on käynyt itse kommentoimassa. ”Tulee. Olin yhteydessä lakimiehiin jo”, hän on kirjoittanut ja napauttanut loppuun hymiön.
Edellisenä perjantaina Maki on juuri kantanut kotiinsa neljä sarvipäistä Emma-palkintoa.
Mietin häntä nauramassa matkalla vessaan.
