Puheenaiheet
Apu

Seela Sella Näyttelijä. 75 vuotta, Helsinki.

Seela Sella Näyttelijä. 75 vuotta, Helsinki.

”Koiriltani olen oppinut puolensa pitämisen tärkeyttä.”
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Lapsuus Pispalassa opetti pitkäjänteisyyttä. Kun mitään ei ollut, ja kaikkea saatiin vasta vähitellen. Esimerkiksi appelsiinin näin ensi kerran, kun tuttavaperheemme sai sellaisen 1940-luvun loppupuolella avustuslahjapaketissa ulkomailta. Osuuteni hedelmästä oli vain yksi lohko, mutta koskaan myöhemmin appelsiini ei ole maistunut suussani niin hyvältä.

Pikkutyttönä opin arvoja, jotka pätevät yhä. Kun meillä työläiskaupunginosan asukkailla ei ollut karamelleja, niiden sijaan nautiskelimme kuivattuja porkkanoita. Niiden hohtoon eivät nykymakeiset pysty.

Kun Tamperetta sodan aikana pommitettiin, pakenimme soraharjun rinteessä sijainneen Järven kaupan perunakellariin. Kääriydyin punaisen täkin lämpöön. Vikkelät saunamaijat, pienet hyönteiset, pyörivät jaloissa. Ne olivat kivoja, kaikki oli kivaa, paitsi sota.

Haulitornin juurella Ahjolan lastentarhassa yksi opettajistani oli kaunisääninen sopraano Ertta Salo. Kun hän sai kiinnityksen Kansallisoopperaan, hän lauloi läksiäisissään oppilailleen ihanan aarian ja sytytti samalla minuun roihun rakastaa klassista musiikkia.

1950-luvulla Tampereen Teatterin näyttelijät Eeva-Kaarina Volanen ja Tuulikki Pohjola valmensivat minut teatterikouluun. Hyvinä lausujina he korostivat puheen selkeyden tärkeyttä. Ohjaaja Klaara Näre-Keskinen puolestaan puhalsi minut täyteen henkeä. Hän myös tarjoili minulle kannustimeksi ja perinnöksi oman, edelleen pätevän mottonsa: Anna mennä vaan.

jo Lähes kuuden vuoden ajan menestyneen näytelmän Seela Sella seisaallaan hautaamme muusikkokumppanini Tarja Hakosen kanssa ensi syksynä Frenckell-näyttämöllä Tampereella. Sitä seuraa Ottaa sydämestä, Seela Sella, johon saan kaverikseni näyttelijä Arttu Kapulaisen. Hänen kaltaisiltaan nuorilta opin ainakin sen, että mukana pysyäkseni minun on huolehdittava fyysisestä kunnostani.

Lapsena en osannut sanoa r-kirjainta. Mummo lupasi, että jos opin ärrän ennen kouluun menoa, saan koilan. Vimmoissani tankkasin ja tankkasin ja lopulta opin, mutta koira jäi saamatta – kai kotimme tilanpuutteen takia. Siitä minuun jäi lemmikkikuume, jota olen parantanut monilla haukkujilla. Koiriltani olen oppinut rakkautta, hellyyttä, uskollisuutta sekä myös puolensa pitämisen tärkeyttä.

8-vuotias tyttärenpoikani oli eläinlääkärillä näkemässä kahden koiramme kuoleman. Ensimmäinen sai rauhoituspiikin, ja sillä hetkellä poika silitti sitä hellästi ja sanoi: "Hyvää kuolemista, Niisku." Rauhattomamman näköisesti kuolleen Maxin tuhka haudattiin Tottijärven mökillemme. Maxin lähdettyä poika kysyi, onko ihmisen kuolema samanlainen. Minä vastasin, että voi se olla.

Lapsenlapseni opettavat minulle elämäniloa ja uteliaisuutta. Miks kurkku on vihree? Ookko nähny Jumalan?

Juutalaisuudestani olen oppinut kurinalaisuutta, mutta myös hyväksyntää. Jumalan näen kaikessa minua ympäröivässä: luonnossa, muutoksessa, elämän kiertokulussa

teksti Hannu Koskela

kuva Petri Mulari

Julkaistu: 20.7.2012