Savonlinna tuo Liljalle, Väinölle ja Elinalle turvaa ja turvattomuutta – ”Viimeiseen asti mietin, että lähtisin muualle, mutta päädyin jäämään”

Savonlinna on maantieteellisesti sangen erikoinen kaupunki. Siinä missä Italian Rooma on rakennettu kukkuloille, on Etelä-Savon Savonlinna noussut saarille. Kaupungin ydinkeskustan muodostavat kolme pitkulaista saarta. Itäpuolella se päättyy luotoon. Tälle piskuiselle saarelle on jo keskiajalla rakennettu niin näyttävä linna, että itse luodon nimi on painunut unholaan.

Olavinlinnaa ympäröi Saimaa. Aivan kuten koko kaupunkia. Savonlinna on saaristokaupunki, jolla on yli 3 000 kilometriä rantaviivaa. Rantakalliot, laiturit ja niemennokat ovat myös paikallisen nuorison elämänpiirin tärkeimpiä paikkoja. Siinä missä jossain toisaalla kokoonnutaan ostarilla tai juna-asemalla, Savonlinnassa vesi on sosiaalisen elämän keskus.

Viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut Väinö Neuvonen nousee tottuneesti puuveneen kannelle aivan kaupungin keskustassa. Vilmaksi nimetyn kaunislinjaisen veneen omistajia ei tosin näy missään. Vähän huhuillaan, ei vastausta. Lienevät torilla tai töissä.

– Kaverin perheen vene. Täällä on tullut vietettyä tosi paljon aikaa useampana kesänä, Väinö kertoo. Ja pitää pienen tauon.

– Tai no en ole koskaan ollut tällä vesillä. Ollaan istuttu kesäisin iltaa. Tosi hyvä hengailupaikka, hän hymyilee.

Vain hetkeä ennen veneeseen astumista Väinön lukiokaveri Elina Rissanen riensi ponttonisiltaa myöten Olavinlinnaan. Kesätyöt linnan perimmäiseen nurkkaan – bastioniin – rakennetussa ravintolassa kutsuivat. Linnasta on tullut Pieksämäen Jäppilän kylältä taidelukion opintojen vuoksi Savonlinnaan muuttaneelle Elinalle rakas paikka.

– Olin 9-vuotiaana avustajana Norma-oopperassa ja halunnut siitä asti takaisin. Tänä vuonna en päässyt avustajaksi, mutta onneksi ravintoloille ja paikannäyttäjäksi, hän kertoo.

– Parasta on, kun pääsee niin lähelle oopperaa, sanoo Elina ja fiilistelee jo ennakkoon työvuorosta poistumista.

Bastionista kun ei noin vaan poistuta. Väliaikatarjoiluista huolehtivat ihmiset lähtevät kotiin esityksen ollessa vielä käynnissä. Mahdollisia reittejä on vain yksi. Se kulkee linnan muurien kätköissä linnan takalaiturille, josta mennään linnan ali kulkevalle Suvurovin kanavalle. Se tunnetaan oopperan massiivisen kuoron puvustus- ja taukoalueena. Sieltä pitää kulkea orkesterimontun ohitse kivisten salien kautta Linnantupaan, josta lopulta avautuu lopulta reitti pois linnasta.

– Bäkkärillä näkee kaikki tähdet, huokaa Elina.

Myös ensi vuonna lähtee avustajahakemus, vaikka hänellä ei ole urahaaveita oopperan suhteen. Musikaalit sen sijaan kiinnostavat. Hänen mukaansa myös Olavinlinnassa pitäisi ”ehdottomasti esittää” enemmän musikaaleja. Suositukset juhlien taiteelliselle johdolle irtoavat helposti. Hamilton, Hadestown ja Moulin Rouge. Viimeksi mainitun hän näki talvella Helsingissä. Yöpöydällä on edelleen loppukohtauksessa yleisön päälle ammuttuja kultaisia konfettinauhoja. Marraskuussa on aika nähdä teos uudestaan, yhdessä seitsemän musikaalien maailmaan ylipuhutun ystävän kanssa.

– Iso haave olisi olla musikaalinäyttelijä, en tiedä mihin taidot sitten riittävät. Ehkä kouluttaudun ensin johonkin muuhun, vaikka äikän opettajaksi. Paljon olen miettinyt omaa ammattia, mutta en yhtään tiedä mikä se olisi. Kulttuurin parissa haluan työskennellä.

Kiinnostus kulttuuria kohtaan hänet Savonlinnaan alun perin toikin. Abivuoden aloittava Elina oli jo alakoulussa päättänyt tulevansa Savonlinnan Taidelukioon. Olihan oma tätikin se käynyt.

– Osa ihmisistä lähtee kaupungista kesällä pakoon kulttuuria. Minä tulin tänne, koska täällä on kulttuuria.

Kulttuuri on elämän tärkeimpiä asioita myös Lilja Nikalille. Myös hän opiskelee taidelukiossa. 50 kilometrin päässä Sulkavalla syntyneenä hän on tiennyt lukion olemassaolosta koko ikänsä. Päätös jäädä tärkeiksi lukiovuosiksi kotikaupunkiin ei ollut helppo.

– Viimeiseen asti mietin, että lähtisin muualle, mutta päädyin jäämään, hän toteaa.

Päätös ei ole kaduttanut.

– On ollut ollut antoisaa ja palkitsevaa. Olen saanut vastauksia moniin kysymyksiin ja saanut kehittää luovuutta. En enää pelkää samalla tavalla, Lilja miettii.

Kolmikkoa yhdistää juuri Savonlinnan Taidelukio. Se on heillä kaikilla päällimmäisenä mielessä kysyttäessä kaupungin parhaita puolia.

– Taikkari tuo turvaa, kiteyttää Lilja.

Nuoret kehuvat erityisesti lukion yhteishenkeä ja koulun tarjoamia mahdollisuuksia itseilmaisuun. Musiikin ja kuvataiteen luokat ja välineet ovat olleet aina käytettävissä omiin projekteihin. Koululla on vietetty myös runsaasti vapaa-aikaa.

– Etenkin ekana vuonna tuli katseltua iltaisin kavereiden kanssa leffoja luokissa, muistelee viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut Väinö.

Paikallisten keskuudessa pohjoismaiden vanhin taidelukio on suuri ylpeyden aihe siinä missä norppa ja oopperakin. Taikkari on kaupungissa käsite ja taikkariset ne vasta ovatkin. Moni savonlinnalainen erottaa mielestään taidelukiolaiset jopa katukuvasta. Elina, Lilja ja Väinö toteavat taikkarilaisten pyörivän paljon keskenään.

– Osa saattaa luulla, että me ollaan jotain outoa porukkaa ja meihin kohdistuu ennakkoluuloja. On jotenkin turvallisempaa olla yhdessä, sanoo Lilja.

Moni taidelukiolainen on ollut aktiivinen myös kaupungissa vuosittain jär jestettävässä pridessa. Pride-tapahtuma on sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia esiin nostava juhla.

Lilja, Väinö ja Elina tuohtuvat vielä vuosien jälkeenkin Savonlinnassa kolme vuotta sitten tapahtuneesta prideen liittyvästä liputuskohusta. Tilanne eteni aina Etelä-Savon käräjäoikeuteen asti. Taustalla oli Savonlinnan kaupungin johdon päätös olla liputtamatta sateenkaarilipulla kaupungissa järjestetyn priden aikana. Samana päivänä oli myös Suomen luonnon päivä, joka on virallinen liputuspäivä.

Joukko prideen osallistuneita nuoria laski kaupungin pääkadun varrella olevan kaupungintalon lippusalosta siniristilipun ja hilasi tankoon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tukevan sateenkaarilipun. Savonlinnan kaupunki reagoi haastamalla heidät oikeuteen Suomen lipun häpäisemisestä.

Riita sovittiin viime vuoden lokakuussa tunteja ennen käräjäoikeuden istunnon alkua. Aktivistit lupasivat maksaa kaupungille 94 euron korvaukset, jotka olivat kaupungin mukaan aiheutuneet huoltoyhtiön kuluista. Kohu henkilöityi sittemmin potkut saaneeseen kaupunginjohtajaan. Vaikka tapahtumasta on jo vuosia, jätti se jälkensä Liljaan, Väinöön ja Elinaan.

– Se oli raskasta ja pelkoa tuovaa aikaa. Pitikö yhdestä liputuksesta tehdä niin iso asia. Tuli sellainen olo, että kuulunko edes tänne. Olenko tervetullut, muistelee Lilja.

Häntä jännitti mennä esiintymään samana iltana järjestettyyn runoiltaan. Liljalla on suosittu Instagram-tili, jossa hän julkaisee itse tekemiään runoja, joita hän myös esittää julkisesti. Runoilijana hänet tunnetaan taitelijanimellä Uneilija.

Liljan seuraajat ovat kiitelleet hänen kerronnassaan myös sitä, ettei hän peittele lukihäiriötään, vaan antaa rohkeasti virheiden näkyä teksteissään. Liputuskohun keskellä lavalle nouseminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

– Pelkäsin että minut leimataan jotenkin ja saan kuraa niskaan. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin ja tulin keikalta voimaantuneempana pois, hän muistelee.

Elina ja Väinö komppaavat ystäväänsä.

– Se oli hämmentävä kokemus. Taikkarissa avoimuus näkyy kaikkialla niin selvästi. Äkisti sitä heräsi ajattelemaan, ettei koko maailma ajattelekaan suvaitsevaisesti, sanoo Elina.

– Pettynyt olo siitä jäi, tiivistää Väinö.

Kolmikko olisi erityisesti odottanut muilta kaupunkilaisilta äänekkäämpää kannanottoa kaupunginjohdon toimintaa vastaan. He eivät muista kuulleensa yhtäkään mielipidettä, jossa vähemmistöjä olisi tilanteessa tuettu.

– Kyllä niitä vastakkaisia mielipiteitä on, kyllä minä sen tiedän. Mutta ei-negatiivisesti vähemmistöihin suhtautuvat ihmiset eivät ilmaise julkisesti omaa kantaansa, miettii Elina.

Hankauksista huolimatta kolmikolta riittää muuten vain myönteistä sanottavaa Savonlinnasta. Liljalle erityisen tärkeää on luonto.

– Tämä ei ole liian suuri kaupunki, vaikkapa koulumatkoja on voinut kulkea ihan itse turvallisesti. Täällä on oppinut elämäntaitoja, etenkin luonnossa liikkumista ja lajien tunnistamista, hän sanoo.

Lukion viimeisen vuoden jälkeen hänellä on hinku nähdä muutakin kuin eteläsavolaista luontoa.

– Suomen sisällä pysyn ainakin hetken, ehkä lähden Turkuun lukemaan ympäristötieteitä. Tai ehkä lähden Inariin eräopaskoulutukseen. Myös elokuva-ala kiinnostaa. Voisin kyllä palata tänne. Jos joskus vietän eläkepäiviä, niin silloin viimeistään, hän sanoo.

Väinön lähivuosien suunnitelmat sen sijaan ovat jo tiedossa. Hän haki ”aika ex-tempore” opiskelemaan maineikkaaseen Lahden Muotoiluinstituuttiin muotisuunnittelijaksi. Kesätöitä kun ei yrityksistä huolimatta löytynyt, ja polte päästä tekemään itseään kiinnostavia asioita on kova.

– Muotisuunnittelu on kiinnostanut aina ja olen kuullut Muotsikasta paljon hyvää. Olisi myös kiva käydä vaikka vaihdossa ulkomailla. Maailmalla on erilaisia nuorten suunnittelijoiden näyttelyitä. Sellainen kiinnostaa kokea, Väinö miettii ja nimeää kysyttäessä häntä kiinnostavaksi muotisuunnittelijaksi Mert Otsamon.

Maailman valot houkuttelevat, mutta myös Väinöllä on kiinnostus palata jossain vaiheessa kotimaisemiin.

– On tänne sellainen positiivinen tunneside syntynyt. Lapsuuden Punkaharju oli hieno paikka ja Savonlinna on ollut sopivan kokoinen paikka itsenäistyä.

Myös Väinön suhde luontoon tiivistynyt viime vuosina.

– Ei sitä jotenkin lapsena tajunnut, kuinka hieno koulumatka se Punkaharjun Harjutie olikaan.

Jutussa päähenkilöistä käytettiin etunimiä, koska he käyttävät niitä toisistaankin.