Image

Säveltäjä Lotta Wennäkoski: "On tärkeää, että olen olemassa ja näytän naamaani, että 'toi noitten mutsi' Meilahdesta on säveltäjä."


Nykymusiikkia soitettaessa olisi kohtuullista, että esitykset olisivat edes jossain suhteessa siihen, kuinka paljon naiset säveltävät, Lotta Wennäkoski sanoo.
Kuvat Mikko Rikala

SÄVELTÄJÄ LOTTA WENNÄKOSKI, 49, on tämän vuosikymmenen tunnetuimpia suomalaisia nykysäveltäjiä. Lukion jälkeen Unkarissa vietetyn välivuoden aikana saamansa kipinän Wennäkoski on hyödyntänyt säveltämällä musiikkia niin elokuviin, näyttämölle, kamariyhtyeille kuin suurille sinfoniaorkestereille. Jättipotti napsahti, kun maailman suurin klasaritapahtuma BBC Proms tilasi häneltä teoksen vuoden 2017 festivaalin päätöskonserttiin. Viisiminuuttinen Flounce on siitä lähtien soinut kymmenien orkesterien ohjelmistoissa ympäri maailmaa, ja se pitää Wennäkosken myös Suomen sinfoniaorkestereiden konserttivuoden soitetuimpana naissäveltäjänä. Hänen mukaansa Suomessa klassista musiikkia hallitsee edelleen Sibeliuksen aikaansaama suurmieskultti. Toisinkin voisi olla.

Syyskuun alussa Hufvudstadsbladet aloitti pitkin syksyä jatkuneen ja muihinkin medioihin levinneen keskustelun huomauttamalla, että pääkaupunkiseudun sinfoniaorkestereiden ohjelmistosta vain noin neljä prosenttia on naisten säveltämää musiikkia. Koko Suomessa osuus on sitäkin pienempi. Selvitys herätti aika runsasta väittelyä netissä ja useita jatkojuttuja, joIssa melko ykskantaan todettiin vinoutuma klassisen musiikin tasa-arvossa. Jopa kiintiöstä on puhuttu. Miten olet itse suhtautunut keskusteluun?

Kiintiöiden vaatiminen tuntuu kummalliselta, mutta muuten tämä on tervetullut keskustelunavaus. Säveltävänä naisenahan olen miettinyt tätä kaikki nämä vuodet. Että historiankirjoitus on jonkinlainen ja kaanon on muodostunut jotenkin, eikä se välttämättä ole ollut reilua kaikille, ei myöskään miehille. Ei tämä ole mikään uusi ajatus, mutta uutena asiana on nostettu esitetyn musiikin määrä. Luvut hämmästyttivät. Suomen säveltäjät ry:ssä naisia on 10 prosenttia noin parista sadasta jäsenestä. Mutta vuonna 1975 syntyneistä naisia on jo neljäsosa. Ala naisistuu, ja tätä kutsuisin luonnolliseksi kehitykseksi, josta on puhuttu, vaikken pidä sanasta luonnollinen.

Se, mitä esitetään, koskee mitä suurimmassa määrin muutakin kuin sukupuolia. Soitetaanko ylipäänsä nykymusiikkia vai vanhoja teoksia? Jos soitetaan nyky­musiikkia niin sittenhän on kohtuullista, että esitykset olisivat edes jossain suhteessa siihen, kuinka paljon naiset säveltävät. Aika pienillä toimilla saisi vähän kauniimpia lukuja.

On puhuttu, että orkestereiden tulisi pyrkiä jopa 50/50-suhteeseen naisten ja miesten säveltämässä musiikissa. Tutkija Susanna Välimäki ehdotti Hufvudstadsbladetissa, että yhden kauden ajan voisi keskittyä pelkästään naissäveltäjiin.

Nämä ovat sellaisia tempaisuja ja reak­tioita. Olin eräällä festivaalilla Islannissa, jossa suhde oli puolet ja puolet, ja kyllä se herätti pahaa verta. Joskin myös innostusta. Minun on tietysti helppo puhua, kun olen harvoin suunnittelemassa ohjelmistoja ja minun musiikkianihan soitetaan ihan hirveästi. Mutta eiväthän orkesterit voi korjata tätä yhdellä Lotta Wennäkoskella! Aina vedotaan siihen, että olihan meillä se Lotan kappale tai Kaija Saariahon kappale. Olemme sellainen tilastokukkanen.

Tämän keskustelun myötä sinun ja Kaijan teokset todella ovatkin yhtäkkiä sukupuolittuneita. Minä pidin sinua ja Saariahoa ihan vain säveltäjinä, mutta nyt te olettekin naissäveltäjiä. Miehenä en osaa samastua, mutta se tuntuu vähän halventavalta, että teillä hoidetaan jotain kiintiötä.

Moista ”halvennusta” tulee vain tässä kontekstissa. Minua ei ole halvennettu ammattipiireissä eikä opiskeluaikana. Tämä on vain pieni kärki. Ei naispuolinen säveltäjä koko ajan ajattele olevansa naissäveltäjä, minusta on tuntunut ihan normaalilta jo aika pitkään. Sen kyllä voi haistaa, että minunlaiseni hahmo herättää jonkinlaista kiinnostusta, jota miehet eivät ehkä kohtaa. Ihmisessä on niin monta eri ominaisuutta ja hahmoa, jotka väistämättä ovat mukana säveltämisessä ja jonka kautta sitä luetaan. Minun tapauksessani säveltäjällä voi olla tavallisen perheenäidin kasvot. Positiivinen joukosta erottuminen on eduksi. Kyllä mekkonainen huomataan pukumiesten rivistössä.

Olisiko se ominaista tälle ajalle, joka on henkilö- ja identiteettikeskeinen? Tärkeää on se, mitä kukakin tekee, mitä kukakin edustaa. Taideteoksesta tai sävellyksestä puhuttaessa tärkeämmäksi nousee sen tekijä ja mihin lokeroon hänet voi panna. Ei niinkään itse teos.

Olen samaa ja eri mieltä. Koko elämäni ajan on taidemusiikissa ollut jonkinlainen suurmieskultti ja tekijyys isossa roolissa. Erityisesti Suomessa koko taidemusiikin asema ja arvostus on enemmän tai vähemmän Sibeliuksen ansiota ja yhden hahmon jalanjäljissä syntynyt. Jokuhan musiikin on aina tehnyt, ja joku on sen esitettäväksi valinnut. Siinä on paljon aktiivisia toimia taustalla, kun valitaan mitä soitetaan.

On totta, että naisten säveltämää musiikkia esitetään suhteessa paljon vähemmän kuin mitä historiassa on sävelletty. Olemmeko velkaa niille naissäveltäjille, jotka eivät 1800-luvulla saaneet ääntään kuuluviin?

Jossain määrin olemme. Jo se, että poimitaan sieltä jotain, tuo esille musiikkielämää, joka on ollut vilkasta. Ajatellaan vaikka Ida Mobergia, jolla oli 12 esitystä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa, ja me varmasti luulemme, ettei naissäveltäjiä ole ollutkaan. Olisihan se raikasta. Eikä yksi esitys riitäkään. On mahdollista, että silti rakastaisimme miesten tekemiä tunnettuja kappaleita, en nyt käytä sanaa mestariteos. Minäkin haluan kuulla konsertissa Brahmsin neljännen sinfonian, koska olen kasvanut siihen perinteeseen.

Naisten säveltämän musiikin lisäämistä on perusteltu myös sillä, että nuoret tarvitsevat esikuvia, joihin samastua. Säveltäjäksi haluaville tytöille pitäisi historiallisten naissäveltäjien musiikin esittämisellä näyttää, että se on mahdollista.

Minultakin lukiossa kysyttiin, että miksen alkaisi säveltää. Vastasin, että olisin jo alkanut, jos minusta olisi siihen. Luulen, ettei se liity nais- tai mieskeskusteluun, vaan siihen, mikä mielikuva säveltämisestä on. Että ideoita pitäisi saada annettuna tai kun kävelee kadulla… En minä nytkään saa mitään ideoita ennen kuin alan töihin!

Uskotko, että historiasta löytyy vielä säveltäjiä, joiden musiikkia emme ole ymmärtäneet arvostaa?

Toivottavasti! Uskon siihen mekanismiin, että toistamalla teoksista tulee rakkaampia. Se on mahdollista, mutta joskus esittämisessä on käytännönkin esteitä. Teoksia on ehkä vaikea löytää, jotkut nuotit ovat huonossa kunnossa tai täynnä virheitä ja vaativat puhtaaksi kirjoittamista… Mutta esimerkiksi Louise Farrencin alkusoitto, jonka RSO esitti, voisi olla aivan yhtä suosittu kuin Beethovenin Egmont-alkusoitto. Olin täydellisen hämmästynyt siitä raikkaudesta. Mutta ei se muutu yhdellä tai kahdella esityksellä.

Sinähän olet nyt yksi näkyvimmistä suomalaisista säveltäjistä. Koetko olevasi esikuva aloitteleville säveltäjille?

Esikuvista puhuminen tuntuu niin juhlalliselta. On tärkeää, että olen olemassa ja näytän naamaani, että ”toi noitten mutsi” Meilahdesta on säveltäjä. Että se on mahdollinen ammatti. Myös musiikkiopistoissa säveltäminen on nykyään ihan eri lailla ohjelmassa kuin minun aikanani. Siellä niin kuin muuallakin on tärkeää, että on kaikenlaisia tyyppejä.

Julkaistu: 28.11.2019