Apu

Satu Tiivolan yhdeksän vuosikymmentä



Satu Tiivolan yhdeksän vuosikymmentä

Kauppaneuvos Satu Tiivolan elämä on ollut kovaa työntekoa, ja vuosiin on mahtunut paljon iloa ja suurta surua. 90-vuotispäivänsä kynnyksellä hän sanoo, että valoisa elämänasenne kantaa aina eteenpäin.
Teksti Liisa Talvitie

Ensimmäinen muistikuva Helsingin Käpylän kodista tuoksuu.

Viisivuotias Satu Haavisto katsoo, kuinka valkoiset ikkunaverhot liehuvat hiljaa kesätuulessa. Äiti on silittänyt verhot, ripustanut ne ikkunaan ja silittää  nyt vaatteita.

Satu rakastaa silitetyn pyykin tuoksua. Se on puhdas tuoksu. Äiti osaa luoda kauneutta, ja häneltä Satu perii kauneudenkaipuun ja esteettisyyden tajun.

Hän leikkii lattialla kauppaleikkejä kävyillä ja kivillä, joita paketoi sanomalehtipaperiin.  

Kauppaneuvos Satu Tiivola istuu Haikon kartanon kirjastossa ja sanoo, että hänen suurin haaveensa oli  pikkutyttönä tulla kauppiaaksi.

Se hänestä tuli ja paljon muutakin.

– Olen elänyt elämäni hymyillen ja valittamaan en ole ryhtynyt. Jännää, että täytän kohta yhdeksänkymmentä vuotta. Ei tunnu yhtään siltä!

Toisella  kymmenellä Satu innostui urheilusta ja ketteränä tyttönä rakasti puissakiipeilyä.

Hänen opettajansa perusti urheilukerhon, jossa harrastettiin erityisesti kävelyä.

– Meitä oli kolme tyttöä ja saatoimme kävellä keskustasta Malmin lentokentälle, jossa pelasimme poikien kanssa jalkapalloa. Teini-iässä kävelimme pitkin Espaa, niin tytöt kuin pojatkin. Espa oli nuorison kohtaamispaikka.

Talvisin luisteltiin tuntikaupalla Vallilan kentällä. Siellä luisteli myös Brita Fagerholm, myöhemmin Kekkonen, Sadun ystävä.

– Äiti ompeli minulle vanhasta punaisesta palttoostaan kaunoluistelupuvun, jossa oli hihansuissa ja helmassa valkoista turkista. Samasta takista saatiin paljon myöhemmin asu vielä tyttärelleni Irmelillekin.

Seitsemäntoistavuotiaana Satu meni samaan tanssikouluun kuin eräs Aira Samulin ja alkoi harrastaa kilpatanssia, mutta jo sitä ennen tapahtui merkittävä asia.

– Olin vain 14-vuotias, kun menin tsuppariksi Ilmari Wall-Hakalan tekstiilikauppaan. Kävin iltaoppikoulua, mikä mahdollisti työnteon.

Pari vuotta myöhemmin neitokainen pääsi Hakalan Fredrikinkadulla sijainneen kaupan myymälänhoitajaksi.

Sotavuodet katkaisivat hetkeksi ammattiin valmistautumisen. Satu sisaruksineen lähetettiin Pohjanmaalle Isojoelle Puskan papan, äidin-isänsä luokse.

– En ollut innostunut lukemaan läksyjä ja tankatessani saksaa pappa kehui minua aina. Häneltä minä opin kannustamisen ja kiittämisen merkityksen.

Sodan  jälkeen Sadusta tuli äiti ensimmäisen kerran. Esikoinen Irmeli syntyi lyhyeksi jääneestä avioliitosta.

– Se oli nuoruuden avioliitto, josta halusin kuitenkin lapsen.

Vuonna 1947 nuori nainen kohtasi elämänsä miehen. Hän meni naimisiin ravintoloitsija Leo Vuoriston kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta, Veikko vuonna 1952 ja Katriina vuonna 1954.  Ikävuosiin 20–30 mahtui avioliiton ja perheenperustamisen ohella kiihkeää työntekoa. Kun Leo Vuoristo voitti veikkauksessa yli miljoona markkaa, hän antoi voittorahat vaimolleen.

– Oli vuosi 1950 ja ostimme Helsinkiläisen muotihuoneen Kampinkadulta. Sylvi ja Urho Kekkonen asuivat samassa talossa ja sain suhteillani hankittua rouva Kekkoselle villasormikkaita, joita hän tarvitsi lämmittämään reuman runtelemia käsiään.

Vuonna 1951 Satu Vuoristo aukaisi Käpylään kemikalion, tekstiili- ja kenkäkaupan. Hän perusti lopulta seitsemän kauppaa eri puolille Helsinkiä, mutta yksi puuttui.

– Himoitsin ylellistä alusvaatekauppaa. Ensimmäinen Lollo perustettiin vuonna 1955 ja pian sen jälkeen kolmen kerroksen laajuinen Lollo, jossa myytiin maailman upeimpia alusvaatteita. Hankin niitä Italiasta ja Ranskasta. Lollon nimen lainasimme italialaiselta näyttelijä Gina Lollobrigidalta. Hänen anteliaasti esiin tuleva korkea povensa ilmaisi mielestämme selkeästi, mitä kaupassamme myydään.

Jo ennen Lolloa Vuoristot olivat ostaneet Porvoon Seurahuoneen.

Liike-elämän lait Satu oppi mieheltään Leo Vuoristolta.

– Leo oli paras opettajani. Hän kannusti minua lukemaan muun muassa liikelakia. Kävin myös seminaareissa, jotka vielä 1960-luvulla olivat täysin miehinen maailma. Olin useimmiten ainut nainen.

Neljänkymmenen vuoden rajapyykin lähestyessä tarmokas liikenainen yritti opetella rauhoittumaan.

Myöhemmin Urho Kekkosen henkilääkärinä tunnetuksi tullut professori Pentti Halonen puhui vakavasti Leo Vuoristolle, että rouvan pitäisi hiljentää työtahtiaan.

– Olin sairas, ja vatsakipuni olivat kovat. Sain ne rauhoittumaan ruokavaliolla, jota olen siitä lähtien noudattanut.

Työtahti ei kuitenkaan rauhoittunut. Vuoristot ostivat rapakunnossa olleen Kaivohuoneen Helsingissä ja pian sen jälkeen vielä huonommassa kunnossa olleen Haikon kartanon.

– Se oli keskeneräinen rappiokartano, kuin kummituslinna, ja puutarha muistutti aarniometsää. Armas Lindgren oli suunnitellut päärakennuksen vuonna 1913. Saimme rakennustaiteen museosta kartanon piirustukset, joiden avulla saatoimme rakentaa päärakennuksen valmiiksi arkkitehdin suunnitelmien mukaisesti.  

Satu istui kaksi kuukautta kotona Kulosaaressa ja piirsi kartanon sisustuksen. Sen jälkeen hän kiersi ympäri Eurooppaa ostamassa tekstiilejä, esineistöä ja antiikkihuonekaluja, jotka edelleen ovat osa Haikon kaunista yleisilmettä.

Sata rakennusmiestä oli rakentamassa kartanoa nykyiseen loistoonsa. Töitä johti Leo Vuoristo.

– Rakennusvaiheen loppupuolella varastoimme kartanoon jo kunnostettuja huonekaluja. Yhtenä yönä rakennusmestarin vapaapäivänä olin yläkerrassa yövartiossa ja kuulin raskaita askelia portaikosta. Menin ylärapulle valkoisessa yöpaidassani ja valaisin tunkeilijoita isolla taskulampulla silmiin. Huusin ”kuka siellä” niin kovalla äänellä, että tulijat pelästyivät ja häipyivät saman tien. Ehkä he luulivat minua kartanon kummitukseksi, vaikka pelkäsin itse yhtä paljon.

Haikon kartanon, Suomen ensimmäisen kartanohotellin avajaisia vietettiin elokuussa 1966.

Suuri  suru tuli yllätyksenä, vaikka Leo Vuoristo oli sairastanut pitkään verenpainetautia ja muita sairauksia. Hän kuoli vuonna 1973, vain vuotta ennen kuin Satu täytti viisikymmentä vuotta.

– Leo oli vasta 54-vuotias, ja hänen poismenonsa suisti minut itsetuhoisiin ajatuksiin. Tunsin menettäneeni kaiken elämänilon ja olin niin huonossa kunnossa, etteivät jalkani kantaneet.

Ystävät veivät hänet matkalle Kreikkaan ja sananmukaisesti taluttivat häntä eteenpäin.

– Jälkeenpäin olen oivaltanut, miten tärkeää ystävien tuki on ja se, ettei suruaikana tee isoja päätöksiä. Minä tein yhden. Myin Helsingin Seurahuoneen, ja se oli virhearvio.

Vain vuosi Leo Vuoriston kuoleman jälkeen Haikkoon avattiin kylpylä, joka oli ollut Vuoristojen haaveissa jo pitkään.

– Presidentti Kekkonen tuli vihkimään kylpylän, sillä hän halusi kaikin tavoin tukea nuoria yrittäjiä. Arvostimme sitä, että presidenttti kävi myös muuraamassa peruskiven.

Surun vuosikymmenelle mahtuu myös suurta onnea, kun kaksi leskeä rakastui toisiinsa. Pankinjohtaja Mika Tiivola talutti Satu Tiivolaksi nimensä muuttavan lasken vihille vuonna 1975, samana vuonna jolloin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK keräsi Helsinkiin maailman päämiehet. Haikkoon tuli 2 000 vierasta, muun muassa Yhdysvaltojen Henry Kissingerin.

– Olin päättänyt etten mene naimisiin. Toisin kävi. Mikan vaimo oli kuollut vain pari viikkoa ennen Leoa, se oli sellainen kummallinen kohtalonyhteys. Mikko Juva vihki meidät, ja salaisella häämatkalla Roomassa törmäsimme tietenkin toimittaja Mirja Sassiin. Hän sai siitä uutisen koti-Suomeen.

Vauhti ja viihde leimasivat Satu Tiivolan 1980-lukua. Vuoristojen yritysryppääseen ostettiin Helsingissä sijaitseva Adlon-ravintola, jonka ravintolashow’t ovat osa suomalaisen viihteen historiaa.

– Kiinnitimme parhaat viihdetähdet, ja show’t saivat paljon julkista huomiota.

Kun Sadun pojasta Veikko Vuoristosta tuli yrityksen toimitusjohtaja vuonna 1983, hän sanoi äidilleen, että myydään pois kaikki muu ja keskitytään Haikon laajentamiseen ja kehittämiseen.

Niin myös vähitellen tehtiin.

– Olen nopea luonne, puhun nopeasti ja teen päätöksiä nopeasti. Haikkoon keskittyminen oli nopea, mutta järkevä päätös.

Veikko Vuoristo otti johdon käsiinsä ja Sadun tytär Katriina Wuoristo paneutui kylpylän hoitojen kehittämiseen.

– 1980-luku merkitsee minulle myös kolmen ihanan lapsenlapsen syntymistä. Katriina sai Mikalis-poikansa ja Veikko tyttärensä Lindan ja Martinan. Olen suunnattoman onnellinen siitä, että minulla on terveet ja menestyneet lapset ja lapsenlapset.

Kulttuurinnälkä ja taiteen arvostus on johdattanut Satu Tiivolaa nuoruudesta lähtien.

Siksi ei ole mikään ihme, että hän teki vuonna 198o-luvulla aikauden suurimman yksityisen taideostoksen huutaessaan Haikkoon Vuoristot-Yhtiölle Albert Edelfeltin maalauksen Porvoo Linnanmäeltä nähtynä.

Taulu on kaikkien nähtävillä Haikon kartanon keltaisessa salissa.

– Edelfelt oli ollut minulle läheinen taiteilija aina ja olin monesti käynyt hänen kotimuseossaan tässä Haikon lähellä. Siksi taistelin kuin tiikeri saadakseni hänen maalauksensa. Vastahuutajana ei ollut sen vähäisempi yritys kuin Neste Oy.

Kulttuuria oli sekin, että Satu Tiivola sai Haikkoon vieraaksi suuriruhtinas Vladimir Romanovin perheineen. Vuosi oli 1991, ja Romanov-suvun päämies jälkeläisineen ei ollut enää Suomessakaan tabu.

Muistona vierailusta on kartanon Romanov-salin seinillä esillä valokuvakokoelma.

Vallankumouksen puhjettua Venäjällä suuriruhtinas Kiril Vladimirovits, Venäjän keisari Aleksanteri II:n poika, pakeni perheineen ystäviensä luo Haikon kartanoon. Perhe asui kartanon mailla sijainneessa huvilassa kolme vuotta.

– Vuonna 1917 syntyi perheen poika Vladimir Porvoossa, Eklöffin taloon rakennetussa synnytyshuoneessa. Vierailun myötä suuriruhtinas pääsi vielä ennen kuolemaansa vierailemaan synnyinseudullaan. Se merkitsi hänelle paljon.

Mika Tiivola ehti vielä olla mukana Romanovien vierailussa, mutta menehtyi pari vuotta myöhemmin.

Kun Satu Tiivola täytti seitsemänkymmentä vuotta, oli puoliso jo poissa.

– Jäin toisen kerran leskeksi, ja minun oli opittava selviytymään surusta ja kuolemasta. Lähdin kahdeksi viikoksi yksin Nizzaan ja itkin itkuni siellä. Ystävieni neuvon mukaan opin muistelemaan yhteisiä hyviä hetkiä, enkä jäänyt surun vangiksi.

Rauhoittumisen  aika alkoi uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä.

– Minulla on riittänyt silti intohimoa monessa terveyteen liittyvässä hyväntekeväisyyshankkeessa, olen ollut järjestämässä tanssiaisia niin sydän- kuin syöpäpotilaiden hyväksi.

Lapsenlapset ja hyväntekeväisyystyö pitävät Satu Tiivolan kiinni vahvasti nykyhetkessä, eikä hän haikaile menneitä.

– Olen ilokseni myös isomummi, sillä Veikon tytär Linda sai pojan, pikku-Edvinin syntymäpäivänäni vuosi sitten.

Kun Satu Tiivola kaatui viime vuonna erään tavaratalon ruokaosastolla, hänen vasen olkapäänsä pirstoutui pahasti.

– Olkapää oli niin pahasti murtunut, ettei sitä voinut leikata. Oli aika vaikeaa tulla toimeen yhdellä kädellä, eikä vakuutus korvannut henkilökohtaista avustajaa. En aio luovuttaa tässä vakuutusasiassa!

Satu Tiivolan normaalipaino 57 kiloa putosi olkapäävamman aikana neljä kiloa.

– On uskomaton työ saada paino takaisin normaaleihin lukemiin, mutta tänä aamuna vaaka näytti tuttua lukemaa.

Nyt olkapää on kunnossa, ja Satu Tiivola valmistautuu syyskuun alussa pidettäviin syntymäpäiväjuhliinsa. Hän ei pidä vastaanottoa, mutta järjestää yksityiset juhlat.

Salaperäisenä tulevasta tapahtumasta hän paljastaa: – Vuonna 2015 Haikkoon on tulossa merkittäviä vieraita!

Teksti Liisa Talvitie

Kuvat Jouni Harala

Satu Tiivola on kunniajäsen Syöpäsäätiön Juhlatoimikunnassa, joka järjestää Tiedetanssiaiset syöpätutkimuksen hyväksi 15. marraskuuta Helsingissä.

Julkaistu: 22.8.2014