Kauppaneuvos Satu Tiivola, 96, istuu ryhdikkäästi elegantissa samettituolissa olohuoneessaan ja siemaisee vettä. Eri puolille suurta asuntoa asetellut leikkokukkakimput tuoksuvat kesältä, vihreydeltä ja ruusuilta.

Vaitonaiset ihmiset katsovat vieraita öljymaalauksista seiniltä, kuten ovat katsoneet jo 37 vuoden ajan. Niin kauan taidetta rakastava kauppaneuvos, Haikon kartanon emäntä on viihtynyt tässä samassa talossa Helsingin Taka-Töölössä.

Kun Tiivola ottaa lasin käteensä, hän koskettaa varovaisesti sen pintaa. Ja muistaa esineen nimen.

– Sanat olivat minulta pitkään kateissa. Kun otin jonkun esineen käteeni, pyörittelin sitä, mutta en saanut mieleen mikä sen nimi oli, Satu Tiivola toteaa ruskeat silmät säkenöiden. Hän on vielä toipilas, mutta koronan teräsnainen on selättänyt – kuten monet muutkin vastoinkäymiset.

– Koronaviruksesta teki vaikean korkea ikäni. Kun tartunnan saa, siitä ei tiedä mitään kolmeen-neljään vuorokauteen.

Tiivola sairasti koronan heti ensimmäisten suomalaisten joukossa viime vuoden maaliskuussa.

– Tuttuni soitti, että hänellä on korona. Pysy kotona, lääkäri soittaa. Kävin kokeissa ja virus todettiin. Vasta kolmen päivän päästä minut haettiin sairaalaan.

Ambulanssi saapui ja vei Tiivolan tarkempiin tutkimuksiin Laakson sairaalaan. Ensimmäisenä tarkistettiin keuhkot, sen jälkeen luvassa oli oleskelua yhden hengen huoneessa eristyksissä.

– Ensimmäisen viikon nukuin melkein kokonaan. Olin yliväsynyt ja lääkkeitä annettiin paljon.

Toisella viikolla kauppaneuvos alkoi piristyä.

– Pyysin henkilökunnalta rollaattorin, että saisin harjoitella sääriäni. Kävelin joka päivä pienen sänkyni ympäri ja menin kylpyhuoneeseen sekä takaisin. Tein pienen ympyrän kolme kertaa ihan vain siksi, että saisin jalat virkoamaan.

Tiivola myös jumppasi sängyssään erilaisia liikkeitä, käsivarsia ja varpaita myöden.

– Sitä kautta sain hieman voimaa takaisin lihaksiini. Hoito oli ihanaa, ruoka oli kamalaa, mutta ei minulla ollut ruokahaluakaan, laihduin kuusi kiloa korona-aikana. Onneksi olen saanut nyt hieman painoa takaisin, mutta haluaisin takaisin 56 kilon lähtöpainooni. Yritän saada sata grammaa lisää viikossa.

Syöminen virkistää ja parantaa, mutta se käy myös työstä.

– Ilman hyvää ravintoa ihminen ei voi parantua.

Tiivola kotiutui sairaalasta pääsiäisenä ja taistelu parantumisesta alkoi.

– Olen päässyt Haikossa käymään liian harvoin, koska jalkani eivät kestä, hän harmittelee.

Kun Tiivola oli jo aika hyvässä kunnossa ja parantumassa koronasta, hän kaatui kotonaan. Juuri ennen ikävää onnettomuutta suunnitteilla oli 96-vuotispäivä yhdessä seitsemän vuotta samana päivänä täyttävän lapsenlapsen kanssa.

– Kaikki oli valmiina ja vieraat kutsuttu. Kaaduin syyskuun ensimmäisen päivän yöllä ja jouduin sairaalaan. Lapset sanoivat: äiti älä yhtään hermostu, me hoidamme kaiken.

Tiivola joutui jälleen viettämään kaksi viikkoa sairaalassa. Selkään tuli murtumia, jotka luutuvat kiusallisen hitaasti.

– Selkä oli kaamean kipeä. En pystynyt kääntymään sängyssä yhtään, se oli niin tuskallista. Jouduin olemaan koko ajan selälläni.

Kahden viikon aikana lapset saivat vierailla äitinsä luona koronan vuoksi vain vartin kerrallaan.

– Sovittiin, että vanhin tyttäreni käy joka päivä, muut soittavat. Se oli kova koulu. Mikä onni olikaan, kun vihdoin pääsi kävelemään sairaalassa rollaatorin kanssa.

– Piti vain uskaltaa astua. Rollaattori on oikea Jumalan lahja. Sillä kävelee nopeasti ja reippaasti, pelkäämättä. Kepin kanssa ei tunnu turvalliselta, hän sanoo.

Nyt Tiivolalla käy kotona päivittäin sairaanhoitaja, joka huolehtii kauppaneuvoksen jumppahetkistä.

– Lääkäri sanoi, että selkäni paranee kolmessa kuukaudessa, mutta nyt on mennyt jo seitsemän. Jumppaan, lepään ja syön – tottelen häntä aika hyvin. Käytän myös kahdenlaisia tukikorsetteja kävellessä. Niiden kanssa ei voi vain istua, mutta muuten ne ovat olleet oikein hyviä. Koko päivää en jaksa korsettia käyttää.

Korona-ajan eristyksissä Tiivola kaipaa teatteria, vieraita ja ulkoilua.

– Tämä on ihan tylsää! Rakastan lukemista, mutta ei sitäkään jaksa kaiken aikaa. Onneksi on puhelin, se virkistää kun puhuu kavereiden kanssa. Ja tyttäreni soittaa ulkomailta kaksi kertaa viikossa ja Helsingin-lapset joka päivä.

Kun ikää on 96 vuotta, elimistön paraneminen – ja murtuneiden selkänikamien luutuminen – etenee hitaasti.

Päivät ovat erilaisia ja hän myöntää avoimesti, että tämä aamu on ollut huono. Sitä ei hänestä huomaa, juttua riittää ja mieli on virkeä.

– Korona ja kaatuminen ovat kovia juttuja kenelle tahansa, saati ikäihmiselle. Tässä on paljon hoitoa ja siihen pitää asennoitua niin, että tämä on, Satu, sinun yksi työsi. Hoida itsesi kuntoon. Pitää olla sitkeyttä, pitää olla voimaa, pitää olla tahtoa. Kaikkea tätä minulla on, aivoinfarktista vuonna 2017 selvinnyt Tiivola sanoo.

Se ei tarkoita, etteikö korona olisi pelottanut rautarouvaa.

– Viime vuonna viruksesta ei oikein tiedetty vielä mitään ja olin Suomen ensimmäisten tartunnansaajien joukossa. Pelotti, mutta sain voimaa sairaalassa, jossa oli ihana ja hyvin koulutettu henkilökunta. Vaikka heillä on hirvittävä kiire, minulle hoitajilla oli aina hetki aikaa kertoa miten hoito etenee. Koin osastolla turvaa ja turvallisuutta, mutta ennen kaikkea ihailua ammattilaisia kohtaan, Satu Tiivola kiittää.

Kauppaneuvos sai jo ensimmäisten joukossa ikänsä puolesta ensimmäisen koronarokotteen ja toinen on luvassa toukokuussa.

– Ihan hiljattain, vajaa viikko sitten alkoi tulla ruuan tuoksua ja makuaisti palautua. Maistoin Runebergin torttua ja ajattelin: herran jestas miten hyvää! Ihan ääneen sanoin sen.

Ainoa asia, mikä ei ole vielä täysin palautunut on muisti.

– On ollut paljon hetkiä, että minun pitäisi puhua jostain henkilöstä, mutta en muistakaan ollenkaan hänen nimeään.

Kun aivoille vain antaa aikaa, oikea nimi pulpahtaa mieleen yhtäkkiä.

– Lamppu tai vesilasi, en heti hoksaa asian nimeä. Ne ovat tämmöisiä jälkijuttuja, jotka johtuvat sekä koronasta että kaatumisesta. Mutta ei pidä olla huolissaan, kyllä muisti palautuu. Täytyy vain miettiä ja muistella tuhat kertaa: juomalasi, vesilasi.

Lääkäri on luvannut Tiivolalle, että kaikki palautuu ajan kanssa mieleen.

– Lasten iät, lasten nimet tai vaikka ikkunaverhojen värit, on se opiskelua. Onneksi minulla on iso koti, jossa on tilaa. Pääsen kävelemään lenkkiä täällä, kierrän kymmenen kertaa päivässä rollaattorilla koko kodin. Ulkona olemme käyneet harmillisen vähän, mutta silloin kävelemme puolen tunnin ajan lähiympäristössä.

Tiivola sanoo olevansa selkeästi paranemassa, mutta vastoinkäymisiä tulee.

– Unen saaminen on myös haasteellista, se ei ole vielä normalisoitunut. On hyviä öitä ja huonoja öitä. Olen potilas, se täytyy myöntää.

Epäreiluksi Tiivola ei kohtaloaan koe.

– Viime vuosi oli tylsä ja kelju, mutta minä en anna periksi. Saan ilon pilkahduksia, kun saan kävellä ja se tuntuu menevän hyvin. Onneksi muistini on kohtuullisen hyvä. Muistan millintarkasti missä tavarat sijaitsevat, vaikka en muistakaan heti, mikä on ruusun nimi.

Periksiantamattomuus kulkee hänellä suonissa.

– Olen perinyt sen äitini geenien kautta. Puhuin juuri lapsille siitä, miten isä vei meidät talvisodan aikaan Pohjanmaalle isoisän luokse. Suuri perheemme kokoontui sinne.

Tiivolalla oli mukana kaikki oppikirjat, ja isoisä pyysi häntä lukemaan saksaa.

– En osannut mitään, mutta isoisä pyysi vain lukemaan uudestaan. Opin siitä, kun hän kehui. Olen itsekin ollut aina kannustavainen ja se tulee juurikin isoisältä.

Koulunkäynnin Tiivola lopetti jo nuorena.

– Olin vain kiinnostunut töiden tekemisestä. Halusin perustaa firman, yrityksen ja ryhtyä kauppiaaksi.

Loppu onkin historiaa. Tiivola perusti ensimmäisen putiikkinsa 1950.

– Ryhdyin muotikauppiaaksi, mutta halusin vieläkin suuremmaksi kauppiaaksi. Niin syntyi Lollo, jonka kautta myin Suomessa kauniita alusvaatteita. Päätin, että kymmenessä vuodessa minulla olisi Helsingissä kymmenen hienoa putiikkia.

Viidessä vuodessa Tiivolalla olikin jo yhdeksän putiikkia.

– Minulla oli kauhea vauhti päällä. Sain vatsahaavan ja jouduin huonoon kuntoon. Kilpailin mieheni, ravintoloitsija Leo Vuoriston kanssa kumpi on parempi, minä vai hän. Se oli leikkimielinen, hauska kilpailu.

Sitten Leo ehdotti Lollojen poismyymistä. Satu voisi siirtyä hänen rinnalleen hotelli- ja ravintola-alalle.

– Ajattelin, että en raaski myydä. Mutta sitten ajattelin, että voisi olla hauskaa tehdä töitä yhdessä. Niinpä myin 60-luvun lopulla Lollot pois.

Uusi ala vaati kovaa opiskelua.

– Sitten kohdalle osui Haikko. Olimme hakeneet lomakeskusta läheltä Porvoota, koska omistimme Porvoon Seurahuoneen.

Haikon kartanon päärakennus oli suunniteltu jo vuonna 1913.

Haikko oli kaameassa kunnossa, mutta onneksi Satu Tiivola rakastaa historiaa.

Hänen ympärillään on aina ollut jotain mitä rakentaa tai korjata.

– Kaivohuone oli vanha kuin mikä, Helsingin Seurahuone oli melko vanha. Ajattelinkin ensin, että Haikko on mahdoton korjata.

– Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja opiskellut tarkoin ensin ennen tekemistä. Lopulta saimme rakennustaiteen museosta kartanon piirustukset ja arkkitehti teki suunnitelmat valmiiksi.

Leo Vuoristo vastasi rakentamisesta, Tiivolan kontolle jäi sisustaa loistokas kartano.

– Olimme hyvä pari. Se oli hirveän jännittävää, kiersin ympäri Eurooppaa huutokaupoissa ja antiikkiliikkeissä. Minulla oli tarvittavista tavaroista listat mukana ja sihteerini tai tyttäreni auttoi, sillä olen huono kaikissa kielissä.

Työtä oli paljon ja moni ilkkui, että Haikko ei tule koskaan menestymään.

– Silloin tiet olivat huonot ja Porvoota pidettiin maaseutuna. Sanoivat, että menemme konkurssiin. Nyt olemme olleet 55 vuotta pystyssä ilman konkurssia.

Vuosi sitten Tiivola ei osannut kuvitellakaan millaiset koettelemukset häntä odottaisivat seuraavien kuukausien aikana.

Omassa elämässä eteen tulivat korona ja kaatuminen, ja rakas Haikko joutui koronapandemian vuoksi suuriin vaikeuksiin.

– Minulla olisi niin paljon tekemistä Haikossa!

Korona on iskenyt pahiten matkailu-, ravintola- ja tapahtuma-alalle. Tiivolan sydäntä särkee Haikon tilanne, sillä kartano on hänen elämäntyönsä.

– Meillä on ihana henkilökunta, joka on viihtynyt töissä pitkään. Olen heille kuin äiti.

– Hallituksen puheenjohtaja Veikko Vuoristo ja toimitusjohtaja Juha Mähönen ovat tehneet hyvää työtä Haikossa.

Haikossa katse on jo tiiviisti kohti seuraavaa kesää.

– Puhuin juuri poikani Veikon kanssa, että Haikko selviää tästä.

Vaikka pahin on toivottavasti jo takanapäin, taistelutahtoa Tiivolalta löytyy edelleen yllin kyllin.

Menetyksistäkin hän on saanut osansa: ensimmäinen aviomies Leo Vuoristo kuoli yllättäen 1973, vain 54-vuotiaana. Myöhempi aviopuoliso Mika Tiivola menehtyi, kun Satu oli 70-vuotias.

– Olen kiitollinen kaikesta mitä kohdalleni on tullut: kaksi aivan ihanaa aviopuolisoa ja upeat lapset. Olen elänyt hirveän mielenkiintoisen, monikerroksisen elämän. Kaikki ajatukset siitä mitä haluan olla ovat toteutuneet.

Tiivola haaveilee siitä, että saisi elää satavuotiaaksi.

– Silloin saisin nähdä uusimman lapsenlapsenlapseni. Poikani nuorin tytär nimittäin odottaa parhaillaan vauvaa. Tyttäreni Katriinan poika ja hänen suloinen vaimonsa saivat juuri poikavauvan, joten Vuoristo-nimi jatkuu. Hän on nyt vähän yli viikon vanha. Haluaisin nähdä pienten kasvot ja olla mukana heidän elämässään.

Vaikka kulunut vuosi on ollut hirveän rankka, Satu Tiivola helähtää usein nauruun muistellessaan menneitä – ja nykypäivääkin.

Mikä on teräsnaisen elinvoiman salaisuus?

– Kaikkein tärkeintä on positiivinen mielenlaatu. Se kantaa ja antaa voimaa. Masentuminen on turhaa, vaikka tämä korona-aika on vaikeaa elää.