”Tapahtuu kamalia asioita, ja osa ihmisistä seisoo tumput suorina” – Satu Rämö ei aio antaa äijille valtaa

Raha on valtaa, niin se vain on, kirjailija Satu Rämö toteaa. Kun Raiskauskriisikeskus Tukinainen ry näytti toukokuun alussa, etteivät arvot ole kuitenkaan kaupan, Satu yhtyi kuoroon. Tukinainen oli kieltäytynyt vastaanottamasta vapaaottelijalta 10 000 euron lahjoituksesta. Tiktokkaajanakin tunnettu 24-vuotias vapaaottelija on syyllistänyt raiskauksen uhreja julkisuudessa.

Tiktokkaajan tempaus pöyristytti menestyskirjailija Satu Rämöä, jonka mielestä kyseisen henkilön videot sosiaalisessa mediassa ovat olleet kauheaa katsottavaa. Satu ei tiedä, mitä vapaaottelija tempauksellaan haki, eikä häntä kiinnosta arvailla muiden motiiveja. Siksi Satu ei halua mainita kyseisen henkilön nimeä haastattelussa.

Satu oli ylpeä Tukinaisen päätöksestä, joka oli varmasti kiperä esimerkiksi kriisi- ja lakiapua seksuaalisen väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön urheille antavalle yhdistykselle. Hän keksi yrittää kääntää purjeen toiseen suuntaan.

– Jos tuollaisella tyypillä on varaa laittaa asiaansa kymppitonni, niin kyllä on mullakin!

Satu liittyi Tukinaisen kannattajajäseneksi ja kehotti samaan someseuraajiaankin. Hänellä on pelkästään Instagramissa lähes 50 000 seuraajaa. He keräisivät yhdessä potin kasaan viikossa. Jos potti ei täyttyisi, Satu maksaisi itse loput.

Tavoite ylittyi reilusti. Oli ihanaa huomata, että ”turhan mölinän” yli pystyi puhumaan, puolisonsa Björgvin Hilmarssonin ja perheen kahden tyttären kanssa Islannissa asuva Satu Rämö miettii.

Hän taistelee mieluummin hyvällä pahaa vastaan, tekee jotain konkreettista, jos osaa ja jos on aikaa. Nytkään aikaa ei olisi ollut, sillä Satu viimeistelee Hildur-kirjasarjansa viidettä osaa, Tinnaa. Hän ei voinut silti katsoa vain sivusta ja nipisti ajan esimerkiksi yöunista.

Satu pyrkii pitämään yllä ”koivistolaista ajattelua”. Jos ei tiedä, miten asiat tulevat menemään, ne tulevat menemään varmasti tosi hyvin. Hän ei voi kuitenkaan katsoa hiljaa vierestä, kun miehet ostavat ja yrittävät ostaa itselleen korkeampaa paikkaa maailmassa. Siksi hän halusi kerätä rahaa Tukinaiselle. Se on pieni pisara valtameressä, mutta jos jokainen tekee vähän oman arkensa kehikossa, se on parempi kuin ei tekisi mitään. Niin Satu uskoo.

– Tapahtuu kamalia asioita, ja osa ihmisistä seisoo tumput suorina, eikä tee mitään. Vähän pitäisi edes sitä lapasta heiluttaa. Mikä olisi mahdollista ilman, että tuhoaa oman hyvinvointinsa?

Välillä Sadulta meinaavat mennä yöunet, kun hän alkaa miettiä, mihin suuntaan maailma on menossa.

– Tuntuu välillä ihan pimeeltä. Ehkä 20 vuoden päästä voi katsoa taaksepäin, että mikä tämä tämmöinen ihmeellinen ajanjakso oli.

Epävarmuus ahdistaa. Se, onko tämä viimeinen kuolonkorahdus tämän tyyppisestä keskustelusta ja yhteiskuntaroolista – että se kerran vielä yritti tulla sieltä ja sitten se kuopattiin kokonaan.

– Vai onko tämä jokin käännekohta, että kaikki tulee menemään päin alamäkeä tämän jälkeen. Ei voi tietää.

Riitelyyn hän ei lähde mukaan, sillä hän tietää huutajien usein ajavan takaa sitä, että saisivat vastapuolen sotajalalle. Sen jälkeen he usuttavat ”omia armeijoitaan” toisten kimppuun.

– On olemassa erilaisia keskustelualustoja, missä voi olla silleen, että hei, tuo tosi häiritsevä ämmä tuolla, voitteko käydä raportoimassa siellä ja tehdä jotain ilkeää. En halua siihen sekoiluun mukaan. Tässä on muutakin tekemistä. Oma mielenterveys säilyy, kun laittaa sen energian johonkin järkevään ja hyvään.

Satu kertoo olleensa aktiivinen somessa siitä asti, kun se tuli – ensin Facebookissa, sitten Instagramissa ja Tiktokissa, muuallakin. Hän rajaa tarkasti sitä, mihin hän siellä käyttää aikaansa, ettei katoa somen mustaan aukkoon. Tarjontaa on niin valtavasti.

– Jos tulee jotain päänaukojia, niin blokkisormi heilahtaa kyllä tosi nopeasti.

Blokkaamisella Satu tarkoittaa yhteydenoton estämistä. Näin hän tekee esimerkiksi kiusaajien kohdalla sekä silloin, kun joku tulee kommentoimaan hänen painoaan tai että oletpas ollut paljon poissa kotoa, mitähän perheesi mahtaa ajatella. Sellaiset asiat eivät kuulu kenellekään.

Sadun perhekuvio onkin yksi niistä asioista, joita suomalaiset ovat ihmetelleet. Kun perheen nyt 10- ja 15-vuotiaat tyttäret syntyivät, ihmisiä hämmästytti, miten paljon lapset olivat jo vauvana isänsä kanssa. Satu muistaa esimerkiksi sen, kun hän lähti esikoisensa kanssa kahdestaan matkalle, kun kuopus oli alle puolivuotias. Osa ihmetteli, miten hän voi jättää vauvan yksin.

– Yksin? Mikä on se ajatus, että äiti on vain vanhempi ja isä joku pikkuapuri? Ei, me olemme vanhempia molemmat.

Islannissa sellaiseen on totuttu. Siellä on ollut tasa-arvoinen vanhempainvapaa jo vuodesta 2001. Maassa on hyvin arkista, että isät jäävät hyvin pientenkin lasten kanssa kotiin. Satu itse oli kolme kuukautta vanhempainvapaalla, hänen puolisonsa puoli vuotta.

Islannissa ei ole olemassa ajatusta kotiäitiydestä. Työmarkkinat ovat erilaiset. Kaikki käyvät töissä ja työttömyysaste on matala. Lähes kaikki lapset menevät päiväkotiin viimeistään kaksivuotiaina. Sadusta kotiäitiys on ihan ok, jos naisella on säästöjä sen verran, että pärjää omillaan, jos jotain yllättävää tapahtuu.

– Se kuulostaa ihan kauhealta, mutta aika usein se menee niin, että jos luovutaan taloudellisesta varmuudesta ja omasta taloudellisesta riippumattomuudesta, se saattaa pahimmillaan kertautua ja olla malli yhteiskunnassa. Sen jälkeen äijät päättävät taas kaikesta, mä en ainakaan suostu siihen.

Rakastuneena olisi Sadun mielestä hyvä astua hetkeksi itsensä ulkopuolelle ja katsoa tilannetta analyyttisesti etenkin silloin, kun on menossa naimisiin. Hänestä ei olisi hassumpi ajatus, jos avioliittoa suunnittelevien olisi pakko käydä juristin puheilla ennen häitä. Jos kaikkia asioita ei ole otettu huomioon, se olisi paikka pysähtyä ja miettiä vähintään sitä, olisiko hyvä tehdä avioehto.

Sadulla ja hänen puolisollaan ei ole avioehtoa, mutta he pohtivat sen tekemistä. Heillä oli kuitenkin suunnilleen yhtä paljon rahaa, melko samanlaiset perheet taustoillaan, eikä kummallakaan ollut tiedossa esimerkiksi sellaista, että olisi jatkamassa perheyritystä tulevaisuudessa. Kaikki, mitä heillä sillä hetkellä oli, oli hankittu yhdessä.

Naimisiinmeno teki kahden eri maan kansalaisen arjesta helpompaa. Ja jos toiselle sattuisi jotain, lesken asema olisi turvattu. Pari pohti sitäkin, että rakentaisivat samanlaisen pohjan vakuutuksilla, mutta naimisiinmeno tuntui varmemmalta.

– Olen siinä mielessä aika epäromanttinen, että mulle avioliitto on juridiikkaa.

Toinen keskustelun paikka oli jo parisuhteen alkumetreillä. Satu halusi tietää, oliko Björgvin feministi. Heille molemmille se oli itsestäänselvää.

– Olisi outoa, jos sanoisin, että en ole feministi. En pysty kuvittelemaankaan sellaista.

Sadun on vaikeaa ymmärtää sitä, että joku sanoo olevansa tasa-arvon kannalla, mutta ei voi allekirjoittaa sanaa feministi. Hän haluaa itse omistaa sen sanan, ihan sama, kuka tulee kysymään.

Vuosi sitten Satu Rämöstä tuli sukunsa vanhin nainen, kun hänen yli 90-vuotias Sirkka-mummonsa, Karjalan evakko, kuoli. Sadun äiti oli kuollut päivälleen tasan vuotta aiemmin.

Satu ei voinut kuvitellakaan viisi vuotta sitten, että olisi 45-vuotiaana sukunsa matriarkka. Välillä tuntuu musertavalta ajatella, että kaikki kysymykset itseään vanhemmilta on nyt kysytty. Hän on nyt se, keneltä nuoremmat kysyvät.

Saman kahden vuoden sisällä kuolivat myös Sadun puolison kaksi veljeä yllättäen. Lisäksi Sadun ystäviä ja heidän vanhempiaan on menehtynyt parin viime vuoden aikana.

Satu on surrut jokaista menetystä, suree vieläkin. Etenkin pitkään syöpää sairastaneen äidin kuolema oli järkytys. Äiti oli vain vähän yli 60-vuotias. Välillä syöpähoidot tehosivat hyvin, välillä tuli takaiskuja.

– Se oli sellaista limboa monta vuotta. Mutta sitten hän kuoli.

Tuntuu raskaalta, ettei Sadun tyttärillä ole enää Suomen-mummoa. Eikä Satu saa äidiltään enää kymmenellä emojilla varustettua vastausta viesteihinsä.

Mutta Satu toteaa, että vaikka läheisen kuolemaan ei voi varautua, on helpompaa ottaa vastaan huonoja uutisia, kun turvaa selustansa niin hyvin kuin mahdollista. Kun miettii asioita ennakkoon, iso vastoinkäyminen ei kaada koko laivaa.

Satu tunnustaa, että hän kantaa sisällään ehkä pientä female ragea. Se näkyy siinä, että hänestä on ihanaa olla voimakas. Satu harrastaa voimannostoa ja alkoi käydä kuntosalilla 17-vuotiaana. Hän mehustelee itsekseen, kun laittaa kyykkytankoon enemmän painoja kuin ”ne äijät”. Kun saa nostettua melkein sata kiloa, saa voimantuntoa.

– Kenenkään ei tarvi kauppakassejani kantaa, ihan itse nostan tästä viisi kassia, kävelen niiden kanssa kotiin saatana, ei tarvita mitään kärryä, Satu nauraa.

Hän haluaa näyttää tyttärilleen, ettei ole sukupuolesta kiinni, mitä voi tehdä. Voi olla sellainen nainen kuin on.

– Ja siis minähän pidän miehistä valtavasti! Mikään ei ole kiehtovampaa kuin keski-ikäinen mies, josta näkee, että on jo vähän eletty. Se mysteeri vetää puoleensa, koska en osaa sitä ratkaista, Satu huomauttaa.