Satiiria kaikkialla

Matti Vanhanen saa täystyrmäyksen Jari Tervon uudessa romaanissa, otsikoi Helsingin Sanomat juttunsa Jari Tervon Koljatti-romaanista. Vuonna 2009 ilmestynyttä pääministeri Pekka Lahnasesta kertovaa kirjaa ei voinut lukea muuten kuin satiirina silloisesta pääministeri Vanhasesta. Oikeastaan kirjaa alettiin tulkita niin, että se kertoi oikeasta Vanhasesta.

Harvinaista Koljatissa oli se, että se oli suora poliittinen satiiri. Vielä harvinaisempaa oli se, että siitä nousi kohu. Satiiria tutkineen Hanna Samolan mukaan satiiri voi suomalaisessa kirjallisuudessa silti hyvin.

”Teoksia ei välttämättä aina tunnisteta satiirin lajiin kuuluviksi esimerkiksi kirjallisuuskritiikeissä, mutta satiirisia teoksia julkaistaan kohtalaisen paljon.”

”Nykysatiirissa ei aina ole selkeää moraalista sanomaa, ja joskus satiirin kritiikin kohde voi olla epäselvä. Satiirinen kertoja voi esimerkiksi ironisoitua itse. Sen sijaan, että teokset osoittelisivat sormella epäkohtia, ne tarjoavat älyllisen haasteen, provosoivat ja tutkivat ympäröivää todellisuutta.”

Esimerkeiksi Samola listaa Laura Gustafssonin, Miina Supisen, Tuomas Vimman ja Tuomas Kyrön teoksia. Kirjailija, kirjallisuuskriitikko Tommi Melender on samoilla linjoilla.

”Satirisoivat ainekset ovat tulleet postmodernin käänteen myötä suomalaisessakin kirjallisuudessa esille”, Melender sanoo.

Melenderin mukaan on vaikeampaa löytää kirjallisuutta, jossa ei ole satiirisia aineksia, kuin vilpitöntä ja suoraviivaista proosaa. Hän siteeraa David Foster Wallacea, jonka mukaan on paljon sankarillisempaa kirjoittaa vilpittömästi kuin ironian kautta.

Varmimmin suomalainen nykykirjailija turvautuu Melenderin mukaan satiiriin käsitellessään talouselämää ja yritysjohtajia.

”Perinteisesti satiiri on ollut heikompien ase vahvempia vastaan. Jos katsoo, missä valta nyt on, se on talouselämässä. Markkinavoimat ovat syrjäyttäneet demokraattisen ja poliittisen päätöksenteon. Kirjallisuus on perinteisesti lähtenyt vasemmistolaisista lähtökohdista.”

Melender toivoo, että Suomessa tehtäisiin enemmän suoraviivaista satiiria, jossa ei tarvitse miettiä, mikä lajityyppi on kyseessä. Siis sellaisia kirjoja kuten Tervon Koljatti tai Janne Kuusen Banksteri, jossa kohteena on Björn Wahlroos.

Kuka siis ottaisi Alexander Stubbin satiirin kohteeksi?