Image

Satakunnassa syntyi samuraielokuva, jolla on sielu, kirjoittaa Kalle Kinnunen.

Satakunnassa syntyi samuraielokuva, jolla on sielu, kirjoittaa Kalle Kinnunen.

Kolumni | Satakunnassa syntyi kulttielokuva, jolla on sielu, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Teksti Kalle Kinnunen
Mainos

Anarkistinen on vaisu sana kuvaamaan Samurai Rauni Reposaarelaista. Teatteriryhmä Modernin Kanuunan elokuvassa rapajuoppo porilainen samurai etsii verivihollistaan nimeltään Häpeekyynel. Itämainen filosofia kohtaa väkivaltaisimpien itämaisten populaarielokuvalajien kuvaston, mutta ollaan Satakunnassa, ja esimerkiksi puvustusbudjetti oli tiettävästi satanen. Ohjaaja, Circle- ja Kuusumun profeetta -yhtyeiden keulahahmona tunnettu Mika Rättö näyttelee Raunia vimmalla, joka muistuttaa Jorma Tommilan rooleja Jari Halosen elokuvissa.

Samurai Rauni Reposaarelainen on rujo, rähjäinen, epämääräinen ja monella tapaa ihana ja vapauttava teos. Sitä on jo elokuvan miljöö. Idyllinen puutalojen Meri-Pori muuttuu rajattomaksi karnevaaliksi, joka on hengeltään kuin Keski-Amerikasta tai Ylen lastenohjelmasta. Maailma valkokankaalla on vitsi, mutta loppuun asti viety naivismi tekee elokuvasta aikuisemman kuin suurin osa kotimaisista vakavista tai ainakin itsensä vakavasti ottavista ”ammattimaisista” tuotannoista.

Ensimmäinen syy elokuvan onnistumiseen on tekijöiden kirkas visio. Vaikka käsikirjoittajia on listattu kuusi ja elokuva on Rätön mukaan improvisoitu, siinä on näkemys: vedetään yli, mutta tarkasti. Kun tehdään fantasiaa, katsojan pitää ymmärtää jutun sisäinen logiikka. Samuraivaellus geishojen, leivinuunien ja lonkerotölkkien Meri-Porissa voisi olla pelkkää sekoilua, mutta Rätön ja kumppanien sekoilu on ajateltu läpi. Se voisi olla vain sekoilua, virnuilevaa esikuvien lainailua ja karikatyyrirunkkausta, mutta se resonoi. Tärkeimmät langat solmitaan lopussa moraalisfilosofiseksi nipuksi, joka jää lyömään rytmiä katsojan pään sisään.

Vaikka elokuvassa on sekä kahlitsemattomasta tekemisen ilosta että hurjista mutta huokeista lavasteista välittyvää lastendraaman vibaa, se on harakireineen myös aika raaka. Väkivaltakin on koherenttia ja sopivan kohtalokasta eikä mitään sikailua. Bruce Leet ja Shogun Assassinit on katsottu ja vedetty reposaarelaisen suodattimen läpi.

Suomalaisella indie-elokuvalla tarkoitetaan leffoja, jotka on tehty ilman Elokuvasäätiön tukea. Usein tekijöillä ei ole alan koulutusta ja tuotanto on pitkälti talkootyötä. Digitaalistumisen myötä on syntynyt sekava uusi suomalainen indiekenttä, jossa lähes kuka hyvänsä voi toteuttaa itseään halvalla kalustolla. Digin piti tuoda elokuvaan spontaaniutta, mutta suuria taiteellisia läpimurtoja ei kotimaiselta indiekentältä ei ole noussut. Kamera on usein ollut – Rätön saagaa lainatakseni – kuin katana tyhmän penskan kädessä.

Samurai Rauni Reposaarelainen on ensimmäinen valkokankaille tuotu suomalainen pitkä digiajan indie, jossa laatu yhdistyy spontaaniuteen. Siksi toinen syy elokuvan onnistumiseen on juuri asenne. Moderni Kanuuna ei pyri miellyttämään tai mukailemaan jotain kaupallista lajityyppiä. Niin hullua kuin se onkin, juuri tämä erottaa sen useimmista Suomi-indieistä: vaikka ne ovat establishmentin ulkopuolista elokuvaa, ne toivoisivat kuuluvansa sen sisälle. Rauni ei koputtele salongin ovea. Sen hävytön pokka on vastakohta vaikkapa Teit meistä kauniin elokuvan opportunismille tai Bunny the Killer Thingin rääpälemäiselle ja mukaprovosoivalle splatter ja raiskaushuumorille.

Samurai Rauni reposaarelainen on elokuva, jonka lopputuloksessa on kiistatta enemmän näkemystä kuin juonta tai tarinaa. Elokuva on rituaali hyvässä ja huonossa, siinä on samaa voimaa ja välittömyyttä kuin teatteritilanteessa.

Se ei ole ihme: Moderni Kanuuna on teatteriryhmä ja Samurai Rauni Reposaarelainen sai alkunsa näyttämöllä. Se ei ole ongelma sen enempää kuin Halosen, Rainer Werner Fassbinderin tai Alejandro Jodorowskyn elokuvissakaan. Joskus realistisena pidetty siivo ilmaisu kannattaa heittää ensimmäisenä ikkunasta.

Äkkiväärä meno pitää huolen siitä, ettei perinteisen elokuvallisuuden perään ole järkeä jäädä itkemään. ■

Julkaistu: 25.10.2016