Marjut Ala-Mattila vaipui koomaan, kun tavallinen särkylääke tuhosi hänen maksansa – ”Tilanne oli toivoton, mutta tapahtui ihme”

Tammikuun lopussa 2009 Marjut Ala-Mattila oli työterveyslääkärin vastaanotolla kuumeilun ja etovan olon vuoksi. Yllätys oli melkoinen, kun verikokeissa selvisi, että hänen maksa-­arvonsa olivat rajusti koholla. Lukema oli yli 2 000, kun sen pitäisi olla naisilla korkeintaan 35. Raahen liepeillä Piehingissä asuvan Marjutin oli lähdettävä siltä istumalta lisätutkimuksiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan.

– Matkalla tutkin silmiäni auton kampauspeilistä. Huomasin, että valkuaiset olivat keltaiset. En silti ollut kovin huolissani, hän kertoo.

Tutkimuksissa selvisi, että tilanne oli äärimmäisen vakava. Marjutin oireet johtuivat akuutista maksan vajaatoiminnasta. Sen mahdollisia aiheuttajia ovat sieni- ja lääkemyrkytykset sekä jotkin luontaistuotteet. Syynä voivat olla myös eräät sairaudet, kuten maksatulehdus, joka saattaa johtua alkoholin liika­käytöstä.

Tuolloin 51-vuotias Marjut ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt luontaistuotteita, ja alkoholiakin kului vain vähän. Vasta paljon myöhemmin sairastuminen osattiin yhdistää kipulääke parasetamoliin. Marjut oli syönyt parasetamolitabletteja olkapää­kipuunsa päivittäin elokuusta 2008 asti. Hän oli noudattanut annostusohjetta koko ajan.

– Kertaakaan ei tarkistettu verikokeilla, miten lääke vaikutti maksa-arvoihini. Itse en tuolloin edes tiennyt, että parasetamolin pitkäaikaisesta käytöstä voisi olla haittaa.

Sairaalassa Marjutin vointi romahti. Koska maksa ei toiminut kunnolla, juuri mikään muukaan ei toiminut. Koko keho turposi, ja paino nousi. Marjut muuttui sekavaksi ja menetti väliaikaisesti näkönsä. Sitten hän vaipui koomaan.

Maksansiirto oli ainut keino pelastaa hänen henkensä. Sitä varten Marjut lennätettiin Helsinkiin helmikuun lopulla.

– Veriryhmälleni ja kudostyypilleni sopivaa maksaa ei löytynyt heti. Sairaalapastori rukoili luonani. Kaiken tämän olen kuullut jälkikäteen. Kooman vuoksi muististani on hukassa pari kuukautta.

Kymmenen tuntia leikkauksessa

Maksaa etsittiin ensin Suomesta ja sitten Pohjoismaista. Marjut makasi sillä aikaa teho-osastolla. Maksa toimi enää vain 11-prosenttisesti. Muut sisäelimet eivät toimineet lainkaan, ja koneet pitivät hänet hengissä.

Marjutia ei uskallettu liikutella, jotta aivot eivät vaurioituisi. Edes limakalvoilta valuvaa verta ei voitu pyyhkiä kasvoilta. Normaalisti noin 65 kiloa painava nainen painoi turvotuksen vuoksi yli sata kiloa.

– Lopulta siirre löytyi Suomesta. Tosin se oli hieman iso ja rasvoittunut.

Siirto päätettiin tehdä 6. maaliskuuta. Lääkärit varoittivat Marjutin läheisiä, ettei leikkaus välttämättä onnistuisi. Ja vaikka onnistuisi, Marjut voisi silti kuolla. Itse asiassa se oli todennäköistä.

– Perheeni kävi katsomassa minua ennen siirtoa. He ottivat lähtiessään kaikki tavarani mukaansa, koska tilanne tuntui toivottomalta. Pappi kävi pitämässä rukoushetken, eräänlaisen viimeisen voitelun. Nuorin tyttäreni hoki sänkyni vieressä, että taistele äiti, taistele.

Siirto aloitettiin yöllä, ja se kesti noin kymmenen tuntia. Vaativa operaatio sujui hyvin. Kahden päivän päästä Marjut kuitenkin kärrättiin uudelleen leikkaus­pöydälle sisäisten verenvuotojen vuoksi. Sitten odoteltiin, miten hän toipuisi.

Neljä päivää leikkauksen jälkeen Marjut puristi lääkärin kättä pyydettäessä. Se oli ensimmäinen merkki, että hän oli tolkuissaan. Hengitysputki poistettiin kahta päivää myöhemmin.

– Olin teholla lähes kuukauden. Lähinnä nukuin lääketokkurassa. Tyttäreni kävi aina työpäivän jälkeen Tampereelta asti opettamassa minua kävelemään kävelytelineen avulla. Se oli meistä kummastakin pelottavaa, koska lihakseni olivat aivan voimattomat ja surkastuneet.

Toipuminen kuitenkin edistyi. Huhtikuun alussa Marjut siirrettiin Ouluun. Viikko sen jälkeen hän palasi ambulanssilla Helsinkiin voimakkaan hylkimisreaktion vuoksi. Marjutille tehtiin rankka immuno­supressiivinen hoito, jota käytetään vaikean hylkimisen vähentämiseen. Hoito kesti kuusi päivää, ja sen voi antaa elinaikana vain kerran.

– Selvisin hoidosta, ja veriarvot alkoivat parantua. Huhtikuun lopussa pääsin takaisin Ouluun. Opettelin siellä kävelemään ja puhumaan, sillä suussani olleet laitteet olivat vieneet puhekykyni. Syksyyn asti pystyin vain kuiskaamaan. Ruokahaluni oli olematon, ja painoin vain 47 kiloa.

Musiikki on Marjut Ala-Mattilan ja hänen puolisonsa Erkin yhteinen harrastus. Mies säestää kitaralla, kun vaimo laulaa. Pari on esiintynyt yhdessä julkisestikin, ja kotona on myös karaokevälineet.

Kuin uutta lehmää katsomaan

Toukokuun puolivälissä Marjut palasi kotiin, josta oli lähtenyt kolme ja puoli kuukautta aiemmin. Hän ei hihkunut riemusta, vaan häntä pelotti. Marjut oli edelleen hyvin heikossa kunnossa. Hän joutui viettämään useita tunteja päivässä yksin vuodepotilaana sillä aikaa, kun hänen puolisonsa oli töissä.

– Toki minulla oli ollut kamala koti-ikävä. Jossain vaiheessa ennen koomaan vaipumista olin yrittänyt riuhtoa mukaan, kun omaiseni lähtivät sairaalasta. Olin niin vimmainen, että minut piti sitoa sängynreunaan. Kotiin palattuani kuitenkin mietin, miten ihmeessä pärjäisin.

Aluksi Marjut tarvitsi paljon apua. Hän joutui joskus soittamaan kilometrin päässä asuvalle veljensä vaimolle, jotta pääsisi vessaan. Tätikin saapui kerran hätiin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan Marjutia sängystä.

– Siinä me sitten yhdessä nauraa kätkätimme. Mitään muutakaan ei ollut tehtävissä.

Ajan myötä Marjut oppi pudottautumaan rollaattorin päälle ja hoitamaan vessareissut ja vastaavat sen avulla. Elinsiirron jälkeisen infektio­riskin vuoksi kodin ulkopuolelle ei kuitenkaan ollut asiaa pitkään aikaan. Lisää haastetta toipumiseen toi tyypin 2 diabetes, joka oli puhjennut sairaalahoidon aikana.

– Jaksoin juuri ja juuri pistää insuliinia lonkkiini. Lääkkeitä oli muutenkin kauheasti, yli 20 tablettia vuorokaudessa.

Kesäkuun alussa Marjutilla oli ensimmäinen kontrollikäynti Helsingissä. Kun hän saapui sairaalaan ambulanssilla, hoitohenkilökunta kerääntyi hänen ympärilleen ”kuin uutta lehmää katsomaan”.

– Kaikki olivat iloisia, koska olin yhä elossa. Heidän tekemänsä työ ei ollut turhaa.

Kun vointi pikkuhiljaa parani, Marjut ryhtyi hoitamaan kuntoaan kävelemällä. Ulkoileminen teki hyvää myös mielialalle. Kaikkea koettua ei ollut helppo käsitellä, mutta puhelias Marjut kykeni onneksi sanoittamaan tapahtunutta, ja hänellä oli ympärillään kuulijoita.

– Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta mennä puhumaan psykologille. Mutta eihän sitä tiedä, jos jonain päivänä sellainen tarve iskee, hän sanoo.

Haittoina kaksi ihosyöpää

Marjut on pienessä kotikylässään eräänlainen kuuluisuus. Kenellekään toiselle siellä ei ole tehty maksansiirtoa. Tosin moni kuvitteli, että Marjut kuoli sairauteensa.

– Kun yksi tuttu tyttö tuli konserttisalin ovella vastaan, hänen silmänsä levisivät teevadin kokoisiksi. Hän katsoi minua kuin kummitusta. Yleinen käsitys kylällä oli, ettei tuohon taloon tule enää emäntä takaisin.

Työelämään Marjut ei kuitenkaan palannut. Ennen sairastumistaan hän oli ollut toimistosihteerin lomittajana Raahen sairaalan teknisessä toimistossa, mutta työsuhde oli päättynyt huhtikuussa. Siksi Marjutin oli ilmoittauduttava työttömäksi työnhakijaksi. Hänellä oli kyllä halua palata töihin, mutta Raahessa ei ollut merkonomille sopiva työpaikkoja tarjolla.

– Luultavasti en myöskään olisi ollut työkuntoinen. Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle kuitenkin vasta syksyllä 2012. Se oli eräänlainen käännekohta toipumisessani, sillä sen jälkeen pystyin keskittymään pelkästään hyvinvointiini.

Uuden maksan kunto koheni huomattavasti terveiden elintapojen ansiosta. Kontrollikäynnillä Helsingissä lääkäri sanoi Marjutille, että tämä oli ”pitänyt maksaansa hyvin”. Se oli ilo kuulla.

Hylkimisenestolääkkeistä on koitunut kuitenkin paljon lisäharmia. Lääkkeiden haittavaikutuksiin kuuluvat muun muassa syövät ja sisäiset verenvuodot.

– Kasvoistani on leikattu jo kaksi ihosyöpää. Lisäksi selästäni leikattiin pieni kasvanut luomi, joka osoittautui lähes kanan­munan kokoiseksi sisäänpäin kasvaneeksi möykyksi. Onneksi se oli hyvänlaatuinen.

Viime elokuussa Marjutilla todettiin harvinainen Muir Torren oireyhtymä. Siihen liittyy suuri alttius sairastua kohtu-, munasarja- ja suolistosyöpään.

– Lääkäri melkein itki kertoessaan siitä. Hän sanoi, että kyllä minulle olisivat diagnoosit jo riittäneet.

Kokemastaan Marjut on selvinnyt miehensä tuella. Yhteistä taivalta aviopuolisoina on takana 45 vuotta.

– Sairastumiseni oli miehelleni hyvin rankka kokemus, mutta minun edessäni hän esiintyi aina rohkeana ja reippaana. Vasta myöhemmin kuulin, miten sydäntä särkevältä hänestä oli tuntunut, kun hän valmistautui maksansiirron aikaan hautaamaan minut. Aina kun sairaalasta soitettiin, hän ajatteli olevansa nyt leskimies.

Täyttä elämää lääkärikäyntien välissä

Marjut kiittää tuesta myös muita läheisiään, eritoten kolmea lastaan. Lastenlapsia hänellä on viisi. Yksi syntyi, kun hän taisteli teho-osastolla hengestään.

– Lapsia seuratessa elämällä on tarkoitusta ja jatkumoa. He ovat minulle valtava ilon ja voiman lähde.

Myös laulaminen tuottaa iloa. Marjut on harrastanut musiikkia koko ikänsä. Kesällä 2014 hän osallistui valtakunnalliseen Tähtiartisti-laulukilpailuun. Sen jälkeen hän on kisannut monissa kilpailuissa, ja pokaaleja on kertynyt yli kymmenen.

– Uusin harrastukseni on matkustelu ulkomailla. Aiemmin en ollut lentänyt lainkaan, jos matkaa Oulusta Helsinkiin ambulanssilentokoneella ei lasketa. Nyt olen käynyt Prahassa, Lontoossa, Keski-­Euroopan joulutoreilla ja Kanariansaarilla. Onpahan vanhana jotain, mitä muistella.

Nykyistä vointiaan Marjut kuvaa kohtuulliseksi. Kaularangan hermot ovat puristuksessa, mikä aiheuttaa jatkuvia kipuja. Siksi kotitöitä voi tehdä vain hissukseen, asia kerrallaan.

– Aina kun menen lääkäriin, pelkään, että löytyy vielä jotain uutta. Välillä tuntuu, etten muuta teekään kuin kyttään kalenteriani tai kelloa, varaan verikoeaikaa tai ravaan kontrolleissa. Päätin kuitenkin jo aikaa sitten, etten ryhdy vain sairastamaan. Tahdon elää täysillä jokaisen hetken lääkärikäyntien välissä.

Nyt 65-vuotiasta Marjutia kehuttiin nuorena nauravaksi tytöksi. Hän arvelee, että nauru on edelleen herkässä, kaikesta koetusta huolimatta. Ilman naurua ja mustaa huumoria hän ei olisi selvinnyt tähän päivään. Lisäksi on tarvittu taistelutahtoa.

– Jos jotakin mottoa haluan viljellä, se voisi olla taistele, taistele ja vielä kerran taistele. Sitähän kuopuksenikin hoki sairaalasänkyni vieressä. Ja kuinka ollakaan: tilanne oli toivoton, mutta tapahtui ihme, Marjut sanoo.