Eeva

Sari Ihatsu lopettaa Ajattaren keväällä 2019

1


Sari Ihatsu lopettaa Ajattaren keväällä 2019

Ajatarta luotsaava Sari Ihatsu on viime vuosina pohtinut, kuka hän pohjimmiltaan on. Kun liike lopulta päätettiin lakkauttaa, Sarin oli pakko oivaltaa, että hän on muutakin kuin yrityksensä.
Teksti Minna Juti
Kuvat Jirina Alanko

Helsinkiin on satanut ensilumi. Kaupunki on harmaa ja loskainen, kadut liukkaita, mutta Sari Ihatsu, 54, ottaa vieraan vastaan aurinkoisesti hymyillen.

Kun muut voivottelevat sään muutosta, Sari on kiitollinen talven tulosta ja uudesta lumesta. Se ei johdu vain siitä, että hän on vielä hetken aikaa takkikauppias, vaan mielialaan kiteytyy jotain oleellista hänen elämänfilosofiastaan.

”Minulla on vahva perusluottamus. Tärkeintä on rakkaus elämää kohtaan ja kiitollisuus siitä. Rukouksistani tärkein on kiitosrukous.”

Sari Ihatsu ehti johtaa Ajatarta, Suomen tunnetuinta takkikauppaa, 27 vuotta. Syksyllä hän joutui ilmoittamaan, että liike lopettaa. Ajattaren tarina päättyy keväällä, kun varasto on myyty loppuun.

On melkein käsittämätöntä, kuinka tunnettu Ajatar on ollut. Liikkeitä on vain yksi, mutta legendaarista televisiomainosta jäljitellen koko Suomi osasi laulaa jo 1970-luvulla, että ”Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä.”

Sinne takkikauppa oli perustettu olympiavuonna 1952, ja liikkeeseen tiesivät suunnistaa nekin, jotka vain harvoin tulivat pääkaupunkiin ostoksille.

Ura alkoi Ajattaressa pakkaajana

Sari oli 17-vuotias lukiolainen, kun hän sai Ajattaresta talveksi töitä pakkaajana. Pesti oli tärkeä, sillä tyttö oli lähdössä seuraavana kesänä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Hän halusi tienata rahaa ennen matkaa.

”Silloin tapasin ensimmäisen kerran anoppini Raili Ihatsun ja näin kaupassa vilaukselta myös tulevan mieheni.”

Muutaman kuukauden kuluttua nuoret lensivät samalla koneella vaihto-oppilaiksi. He jopa muistavat nähneensä toisensa opastustilaisuudessa, mutta he eivät silloin keskustelleet keskenään.

”Sen jälkeen näin mieheni seuraavan kerran Helsingin kauppakorkeakoulussa, kun aloitimme opiskelun yhtä aikaa. Ensimmäisissä bileissä menin kysymään häneltä, oliko hän Harri Ihatsu. Samalla kerroin, että olin ollut Ajattaressa töissä.”

Seuraavan kerran Sari tuli Ajattareen töihin, kun hän otti sen johdettavakseen vuonna 1991. Hän oli mennyt vuotta aiemmin naimisiin Harri Ihatsun kanssa.

”Sain puhtaan pöydän. Anoppini ei jättänyt työhuoneeseensa paperilappustakaan, kun hän luovutti huoneen minulle. Hän sanoi, että voisin kysyä neuvoa, mutta muuten hän jäisi kokonaan pois yrityksestä.”

Tuolloin elettiin syvää lamaa, ja nuoret ekonomit halusivat töihin isoihin kansainvälisiin yrityksiin. Sarikaan ei haaveillut Ajattaresta.

”Se oli ollut selkeästi anoppini tontti ja oli mielestäni minulle aivan liian vanhanaikainen. Ajatus liikkeen johtamisesta tuli sukupolvenvaihdoksen yhteydessä kuin salama kirkkaalta taivaalta.”

Sari oli kuitenkin tehnyt lopputyönsä vaateyritys Luhdalle ja sen jälkeen vastannut Aleksi 13:ssa sekä miesten että hetken myös naisten vaatetusosastojen ostoista ja myynneistä.

”Tiesin eniten juuri vaatebisneksestä. Ajattaren jatkaminen ei pelottanut minua. Näin heti kirkkaasti, mitä halusin tehdä.”

Sari päätti keskittyä tuotteisiin, joissa hinta ei olisi tärkein ostoperuste. Ympäriltä Forumissa oli kadonnut muita vaateliikkeitä, ja vaateketjuja lopetettiin koko maassa. Sari halusi edelleen keskittyä vain takkeihin ja tarjota laatua. Periaate toimi pitkään hyvin. Kun lama selättyi, Ajatar oli hyvässä iskussa.

Kolmen päivän äitiyslomat

Ja niin siinä kävi, että vähitellen yrityksestä tuli Sari Ihatsulle kuin oma lapsi.

”Alun ihmettelyn jälkeen tajusin pian, että missään muussa yrityksessä en olisi voinut toimia samalla tavalla kuin Ajattaressa. Olin saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden. Vastasin liiketoiminnasta ja tein itsenäisiä päätöksiä.”

Sari antautui työlle. Hän kiersi messuja maailmalla, imi vaikutteita ja trendejä. Aluksi takkeja valmistettiin Sarin toiveiden mukaan Suomessa. Kun tehtaat lopettivat, hän ryhtyi luomaan suhteita maailmalle. Ajatar toi laadukkaita takkeja muun muassa Italiasta.

”Vaatekaupassa tarvitaan vahva intuitio siitä, mitä asiakkaat haluavat puolen vuoden tai vuoden kuluttua. Pidin huolta, että alitajunnassani tunsin tekeväni oikein, kun tein ostoja ja loin Ajattaren brändiä.”

Sari halusi tarjota asiakkaalle elämyksen ja tunteen siitä, että Ajattaressa tästä pidettiin huolta.

Kun Sari ei enää halunnut neuvotella Italiassa sopimuksia tulkin avulla, hän alkoi opiskella kieltä.

”Se oli myös vähän itsekästä, sillä olen aina tykännyt kielistä. Italian osaamisesta on ollut paljon iloa”, Sari sanoo.

Pitkään hänen oikeana kätenään työskenteli Sirkka Ahonen, joka oli hakenut oppinsa takkialalle Sara Hildéniltä Tampereelta. Sirkka oli Ajattaressa töissä yli 70-vuotiaaksi. Hänestä tuli hyvä ystävä, jonka Sari pyysi lapsensa kummiksi, kun hän kuuden vuoden kuluttua sai esikoisensa.

Perheen pojat syntyivät kahden vuoden ikäerolla. Vanhempi on nyt 21-vuotias ja opiskelee taloustieteitä Lontoossa. Nuorempi on ensi kevään abiturientti.

Kummankin synnyttyä Sari piti kolme päivää äitiysvapaata. Puolen vuoden ajan hän toi joka päivä vauvan mukaansa toimistolle. Sen jälkeen pojista piti huolta kotiapulainen.

Sari Ihatsu muistelee, kuinka 1990-luvun alussa vielä näki, että suomalainen nainen halusi ostaa laatua. Sanottiin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa.

Haikeus, suru, helpotus. Tunteiden kirjo on ollut laaja, kun Sari Ihatsu kävi neuvotteluja yrityksensä kohtalosta.

Lopettaminen on vaatinut surutyötä

Kaupan iso rakennemuutos oli ovella. Ensin Suomeen tuli ruotsalainen vaateketju Kappahl. Nelisen vuotta myöhemmin H&M avasi meillä ensimmäiset liikkeensä.

”Ketjuliikkeet toivat alalle ison muutoksen”, Sari sanoo.

Varsinkin nuorten naisten kulutuskäyttäytyminen muuttui, kun yhtäkkiä samalla summalla sai enemmän vaatteita kuin aiemmin. Miksi ostaa kallis takki useammaksi vuodeksi, kun murto-osalla hinnasta saattoi ostaa uuden joka vuosi?

Vastuullista kuluttamista ei tuolloin ajatellut kukaan.

Tapahtui muutakin. Venäjällä talous romahti, ja äveriäät itäturistit katosivat Helsingistä. Talvet lauhtuivat, ja lämpimiä takkeja ostettiin enää vain alennusmyynnistä. Ajatar myi myös turkiksia, eikä niitäkään enää haluttu samoin kuin ennen.

Myös muoti muuttui. Sarin mukaan vaate ei ole enää muotia perinteiseen tapaan. Sen rooli elämäntyylin viestijänä on pienentynyt, ja tilalle ovat tulleet muut harrastukset, kuten ruoka ja matkailu.

”Koko 2010-luku on ollut vaatevähittäiskaupassa vaikeaa aikaa.”

Sarille viisi viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet vaativia.

”Olen tehnyt surutyötä ja miettinyt, mitä tapahtuu, jos joudun luopumaan Ajattaresta. Vuosien mittaan kasvoin sen kanssa yhteen. Tunsin, että jos tätä yritystä ei ole, minäkään en ole enää mitään.”

Nyt Sari Ihatsu on yrittänyt tietoisesti opetella, että hän on Sari, ja se on jotain muuta kuin Ajatar.

”Jos firma loppuu, minä olen edelleen olemassa. Osaamiseni ei häviä Ajattaren poistuttua katukuvasta.”

Kevään mittaan Sari neuvotteli uutta vuokrasopimusta. Lopputulos oli karu.

”Emme ole konkurssissa. Ajatar on velaton yhtiö. Uusi sopimus olisi kuitenkin merkinnyt sitä, että toiminta olisi muuttunut tappiolliseksi.”

Samaan aikaan iskivät ikäkriisi ja vaikeuden avioliitossa

Sari ei antanut periksi helposti.

”Kun katson taaksepäin, voin vilpittömästi sanoa, ettemme halunneet tehdä mitään toisin. Toki mietimme monia vaihtoehtoja. Olisimmeko esimerkiksi voineet laajentaa valikoimaa takkien lisäksi muihin vaatteisiin?”

Viisi vuotta on ollut itsetutkiskelun ja -syytösten aikaa.

”Kyllähän Ajatar on jonkinlainen dinosaurus. Se oli hyvä takkikauppa, mutta se ei taipunut enää muuhun. Tämä oli Ajattaren tarina.”

Samaan aikaan, kun Sari muutama vuosi sitten pohti yrityksensä kohtaloa, hän täytti viisikymmentä vuotta.

”Siihen mennessä en ollut miettinyt ikääni koskaan. Meillä oli – ja on edelleen – perheessä tapana viettää joka vuosi 27-vuotissyntymäpäivääni. Se on ollut hauska oma juttumme. Nyt iski hirvittävä ikäkriisi.”

Sari vaipui jonkinlaiseen näköalattomaan tilaan, jossa kaikki tuntui mustalta ja ankealta. Se vaikutti myös hänen avioliittoonsa.

”Vanhin poikamme lähti noihin aikoihin vaihto-oppilaaksi. Tunsin, että yksi rengas meistä puuttui, eikä meillä muilla ollut toisillemme enää mitään sanottavaa.”

Sari ryhtyi haastamaan miestään: Mitä heille tapahtuu, kun pojat muuttavat pois? Mikä heitä yhdistää?”

”Kävin pohjalla. Hetkeen en nähnyt, että meillä olisi yhteinen tulevaisuus.”

Avioliiton pelastus taisi tulla ensi sijassa gynekologilta, joka tajusi, että Sarin estrogeenitaso oli tipahtanut.

”Luulin, että elämme avioliiton kriisiä, mutta minä elinkin omaa vaihdevuosista johtuvaa kriisiäni, jota en tunnistanut.”

Estrogeenihoito toi hiljalleen taas valon.

”Myös mieheni pani minut aika tiukasti selkä seinää vasten. Minun oli pakko miettiä, olisinko eron tullessa voinut sanoa tehneeni parhaani liittomme eteen. En olisi voinut sanoa niin. Sen jälkeen päätin tehdä kaikkeni.”

Sari Ihatsu virkistäytyy aamuisin kastautumalla mereen. Meren jäädyttyä aamurutiineihin kuuluu kylmä suihku.

Positiiviset sanat hoitavat parisuhdetta

Sari Ihatsussa yhdistyvät karjalainen ja satakuntalainen verenperintö, lapsuutensa hän vietti Nurmijärvellä.

Sarissa on paljon määrätietoisuutta. Hän naurahtaa itsekin kertoessaan, että kun hänellä on jostain asiasta selkeä mielikuva, hän toimii siihen tähdäten.

”Yksitoistavuotiaasta alkaen suunnittelin lähteväni vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Halusin puhua asiasta ajoissa vanhemmilleni, jotta he osaisivat varautua siihen taloudellisesti.”

Hän tiesi jo ennalta, että vaihto-oppilasvuosi tulisi olemaan hänen koko elämänsä kannalta tärkeä. Niin myös kävi.

”Itsetuntemukseni kannalta Salt Lake Cityssä, yksinhuoltajaäidin ja tämän tyttären luona viettämäni vuosi oli todella opettavainen. Opin tunnistamaan heikkouteni ja vahvuuteni ja pitämään kiinni oikeuksistani.”

Myöhemmin Ajattaren johtajana Sari haaveili jatko-opinnoista, mutta luopui niistä voidakseen toteuttaa ajatuksensa hyvästä perhe-elämästä.

”Poikien syntymästä heidän lukioikäänsä asti kokoonnuimme joka päivä kello 17.30 syömään yhdessä.”

Myös parisuhteen hoitamisesta Sarilla on ollut selkeä näkemys. Hän on sopinut miehensä kanssa, että aina kun he kohtaavat toisensa, he sanovat ensimmäiseksi jotain positiivista.

”Emme aloita kertomalla päivän hankaluuksista tai valittamalla väsymystämme. Tämä pieni näytelmäkerhomme on pitänyt parisuhteemme toimivana. Kunnioitamme toisiamme ja olemme molemmat tehneet töitä kunnioituksen ansaitsemiseksi.”

Samppanjaa ja kyyneleitä

Hengellisyys on Sarille tärkeä voimanlähde. Hän on toiminut aktiivisesti muun muassa Tuomas-yhteisössä. Hiljaisuuden retriitti on kuulunut hänen ohjelmaansa monena keväänä.

”Talvi on ollut työssäni aina kiireinen ja vaativa. Sen aikana on tehty koko vuoden liikevaihto ja ostot seuraavalle kaudelle. Yleensä huhtikuussa olen ollut jo niin takki tyhjä, etten ole pystynyt antamaan kenellekään enää mitään.”

Silloin Sari on vetäytynyt joko retriittiin tai matkustanut yksin jonnekin kokoamaan voimiaan.

”Olen pannut puhelimen kiinni, ollut hiljaa ja lukenut.”

Viime kesänä, kesken lomakauden, Sari ymmärsi, että he joutuvat lopettamaan liikkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut turmella työntekijöiden kesälomia. Vasta elokuussa hän kutsui heidät kaikki koolle.

”En usko, että viestini oli täysin yllätys. Meillä on ollut aina hyvä henki ja avoin tunnelma. Työntekijät tiesivät, että käyn ratkaisevia vuokraneuvotteluja.”

Sari oli päättänyt etukäteen, että hän ei itkisi kertoessaan lopetuspäätöksestä.

”Itkin silti. En voinut sille mitään. Lopulta joku työntekijöistä sanoi, että ’hei, meillä on ollut tapana juoda samppanjaa aina, kun tapahtuu jotakin tärkeää, ja eikös korkata nytkin?’ Ja niin haimme samppanjaa, nostimme lasit ja lohdutimme toisiamme. Siinä tilaisuudessa sekä itkimme ja nauroimme.”

Ajattaressa on Sarin ohella töissä kaksitoista ihmistä. Yksi heistä on ollut talossa yli neljä vuosikymmentä, kaksi yli 25 vuotta. Useammalla on takanaan yli kymmenen vuoden ura yrityksessä.

Totta kai Saria kirpaisee, että hänen päätöksensä myötä moni voi jäädä työttömäksi.

”Olen viestittänyt kaikkialle, että meillä on töissä huippuammattilaisia. Teen kaikkeni, jos voin auttaa heitä löytämään uuden työn.”

Myös anopille oli vaikea kertoa lopettamispäätöksestä.

”Kaikki nämä vuodet hän on ollut hyvin myötäelävä. Hän on monesti esimerkiksi varoittanut minua työskentelemästä liikaa.”

Raili Ihatsu totesi maailman muuttuneen. Hän toivoi, että perhe säilyttäisi oikeuden Ajatar-nimeen, jos joku heistä vielä haluaisi jatkaa liiketoimintaa sillä nimellä.

Tulevaisuus on auki

Sari Ihatsulla ei ole lukkoon lyötyjä uusia suunnitelmia.

”Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut ja kokenut. Nyt kiellän itseäni kiirehtimästä.”

Yrityksen lopettamispäätös oli Sarin mielestä paljon rohkeampi teko kuin mitä uuden, huonon vuokrasopimuksen tekeminen olisi ollut.

”Kriisin keskellä, viisikymmenvuotiaana, en kehdannut edes sanoa ikääni ääneen. Nyt sanon ylpeästi, että olen 54. Olen nuori. Ehdin vielä paljon.” ●

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2018.

Julkaistu: 31.12.2018