Sari Havas ja Pauliina Hukkanen ovat kuin vanha aviopari – ”Sitten tulee puhelu, että vittu mä oon Tikkurilassa ja mun pitäisi olla Tampereella”

Ensikohtaaminen

Kysy Pauliinalta vaan, Sari Havas toteaa, kun tarkoituksena on kartoittaa, miten ja milloin he ovat kohdanneet näyttelijäkollegansa Pauliina Hukkasen kanssa. Tarkka tieto tulee pöytään heti: vuonna 2007, Tampereella TV2:n tiloissa Tohlopissa Lehmän vuosi -televisiosarjan lukuharjoituksissa. Sari ja Pauliinan esittivät ohjelmassa siskoksia.

Sen jälkeen kävi, kuten heillä ei ollut tapana käydä. Työkaveruus alkoi muuttua syvemmäksi.

– Sari on se, joka on jäänyt elämään ystäväksi. Ehkä se on voinut yhdistää eri tavalla, kun on näytellyt perhettä, Pauliina pohtii.

Yhteisiä kuvauspäiviä kertyi runsaasti, lopulta kolmen vuoden ja kolmen kauden ajan. Pauliinan tytär oli kuvausten alkaessa vain kaksi viikkoa vanha. Sari muistaa, miten he lykkivät lastenvaunuja ulkona hotellin edessä ja sumplivat kuvausaikatauluja.

Kuvausten ja vauvanhoidon ohella he löysivät kalentereistaan rakoja myös yhteiselle ajanvietteelle. Yleensä he suuntasivat kuntosalille.

– Kerran Pauliina houkutteli minut, että mennään spinningiin. En ollut koskaan ollut sellaisessa. Menin sen pyörän päälle ja herranjumala, olin aivan kauhuissani! Se diskon jytke, ja semmoinen lasipallo pyöri katossa, Sari päivittelee.

Kaiken kruunasi se, että hänen kuntopyörästään alkoi sinkoilla irti osia.

– Olin, että ei helvetti, en kyllä täällä ole. Sanoin Pauliinalle, että nyt lähden.

Pauliina löysi hänet tunnin päätteeksi hierontatuolista. Se oli enemmän Sarin laji.

Ne pienet erot

Tuo tapahtuma kuntosalilla kuvastaa kaksikkoa hyvin, Sari on vähän rauhallisempi – tai väsyneempi, kuten hän itse nauraen kuvailee, Pauliinalla riittää energiaa. Hän on myös järjestelmällisempi, vaikkakaan sanojaan hän ei aina saa puristettua tiiviiseen pakettiin. Hän pulpauttelee puheryöppyjä, tarinoita pitkän kaavan mukaan. Sari on suorapuheinen.

Vienossa erilaisuudessa on myös viehätyksensä. Sari ihailee sitä, miten aikaansaava Pauliina on.

– Pauliina pystyy saamaan vaikka koko kylän liikkeelle.

Hyvä esimerkki tästä on vuodelta 2015, kun Oulusta kotoisin olevan Sarin käsikirjoittama Terapian tarpeessa -musiikkikomedia, jossa ystävykset näyttelivät yhdessä, oli tulossa ensi-iltaan. Pauliinan järjestämään lehdistötilaisuuteen saapui toista kymmentä toimittajaa.

– Se oli vielä Juvalla!

Pauliinan seitsemän vuotta sitten Mikkeliin perustama teatteriravintola Ilo, tuttavallisemmin Ilotalo, pitää huolen siitä, ettei tulessa ole koskaan vain yksi rauta kerrallaan. Helpommalla voisi päästä, jos keskittyisi vain näyttelemiseen, vaikkei sekään ole yksinään aivan kevyttä.

– Minä ainakin näin keittiöpsykologina näen Pauliinasta, että hän pystyy siksi pyörittämään tällaista ilotaloa ja on niin sinnikäs, koska hän on joutunut itsenäistymään hyvin nuorena, Sari sanoo.

Juvalta kotoisin oleva Pauliina oli vain 15-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Silloin hän ei tiennyt isästään vielä mitään. Äidiksi tultuaan hän alkoi selvittää juuriaan ja löysi bulgarialaisen isänsä – Suomesta.

Miltä se tuntui?

– Kuin olisin löytänyt puolikkaan puuttuvan palani. Minusta tuli kokonainen. Ymmärsin, miksi olen juuri tällainen, en ehkä niin tyypillinen suomalainen. Oli suuri onni ehtiä tutustua häneen ja luoda lämmin isä-tytär-suhde. Hän menehtyi äkillisesti vuonna 2017.

Yhdessä olemisen hetket

Enemmän heillä on kuitenkin yhtäläisyyksiä. Molemmat tykkäävät nikkaroida sanoilla, läikytellä huumorilla välillä yli asti. On helppo uskoa, että näyttelijäkaksikolla on hauskaa yhdessä, naurua riittää haastattelun aikanakin toistuvasti.

– Nauraminenhan on aivan taivaallista, Sari sanoo.

Mutta ei heidän yhdessäolonsa pelkkää hulluttelua ole. He ovat toistensa luotetut, ja tukeneet toinen toistaan elämän solmukohdissa. Kuten silloin, kun Pauliina erosi. Silloin hän otti aikalisän Sarin kotona.

– Ja kerran, kun ajoin pahan kolarin, niin Sari oli toinen kenelle soitin. Sekin kertoo aika paljon. Käskit mun juoda konjakkia, kun aivan tärisin, että rauhoitun. Olin aivan shokissa, Pauliina kertoo.

Ennen eroa, kun molemmat asuivat vielä Etelä-Suomessa, Sari Tuusulassa ja Pauliina Vantaalla, he näkivät viikoittain. Tapana oli piipahtaa zumbassa Korsossa ja sushilla Järvenpäässä. Kun Pauliina muutti Mikkeliin, kasvokkain näkeminen harveni, mutta tapaamisten laatu ei.

Välillä Pauliina matkustaa Ranskaan, missä Sarilla on toinen koti. Pauliina muistaa hyvin ensimmäisen Ranska-visiittinsä. Sari oli vakuuttanut Pauliinalle, että tämä erottaisi hänen hyvin spesiaalin kulkupelinsä lentokentän parkkipaikalta helposti.

– Hänellä oli tällainen Paluu tulevaisuuteen -elämysauto, sellainen hauska vanha auto, jossa jokainen peltiosa oli vähän erivärinen, niiteillä kiinni. Sillä me ajeltiin siellä luut pihalla, kun ei siellä ollut tietenkään mitään ilmastointia. Ja poppi soi, ranskalaista ihanaa musiikkia.

Ja kun välimatka kasvoi, ystävysten välinen puhelumäärä kasvoi myös. Nykyään kännykän ruudulla vilkkuu toisen nimi viikoittain.

– Joskus se oli niin, että piti joka päivä soittaa, mutta nyt me olemme pikkuisen itsenäistyneet. Tietenkin vaikka hädän tullen sitä etsii Pauliinan numeron, Sari sanoo.

Teatteriterapiaa

Lehmän vuosi -sarjan kuvausten lisäksi heitä liimasi yhteen toinenkin työprojekti. Oli kulunut vuosia ensimmäisestä, kun Pauliina soitti Sarille ja pyysi häntä kirjoittamaan heille yhteisen kahden naisen teatterinäytelmän. Sari valitteli, ettei hänellä ollut mitään aihetta, eikä oikeastaan aikaa tai jaksamistakaan. että en mä nyt jaksa ja kerkeä. Aihe vaihtui, puhelu päättyi.

– Sitten meni tyyliin viisi minuuttia, niin Sari soittaa, että tiedätkö mitä, sen nimi on Terapian tarpeessa.

Se ”lömpsähti” Sarin mieleen, kuten hän itse kuvailee – terapeutti ja hänen asiakkaansa. Aihetta ei tarvinnut kaivella kaukaa, sillä Sari on itse yhdeltä koulutukseltaan terapeutti, vaikka ei ole sitä työkseen varsinaisesti tehnytkään. Tarinat löytyivät vielä lähempää.

– Hänhän on kirjoittanut mun elämästä ihan suoraan sinne asioita. Se on ihan kuin meikäläinen siellä omana itsenään kohkaamassa menemään, Pauliina toteaa.

Se ei ole Pauliinaa hirvittänyt. Tuntuu suorastaan kunnia-asialta. Oma elämä on niin rikasta, että siinä on aineksia näytelmään, itse asiassa kolmeen. Ensimmäisen osan jälkeen Sari tosin jäi näytelmästä ”eläkkeelle” ja Pauliinan aisapariksi tuli Miia Nuutila. Trilogian kolmas, itsenäinen osa Terapian tarpeessa, totta kai! sai ensi-iltansa lokakuussa.

Sari ei koe kuitenkaan olevansa Pauliinan terapeutti, vaikka ammentaakin näytelmään materiaalia välillä melko suoraankin heidän keskusteluistaan. Ja aika monessa tilanteessa Sari voisi hyvin käyttää terapeutille ominaisia lausahduksia.

– Kerro vielä lisää, avaatko vähän, Sari nauraa.

Parasta toisessa

Sarin ja Pauliinan ystävyys tulee tänä vuonna täysi-ikäiseksi. Se on helppo laskea Pauliinan tyttären iän mukaan – tapaamishetkellä pariviikkoinen vauva on nyt 18-vuotias nuori nainen. Enää Pauliina ei pääkaupunkiseudulla käydessään yövy Sarin vaan tyttärensä luona, vaikka Sarinkin luota löytyy aina tilaa.

– Kaikki sun tavarat ovat edelleen samoilla paikoilla! Tulet kotiin milloin vain!

Helppo sinne olisi mennäkin. Parasta on, kun toisen seurassa voi olla täysin oma itsensä. Se on ehkä yksi syy, miksi ystävyys on kantanut lähes 20 vuotta. Se tuntuu hyvällä tavalla kuin pitkältä avioliitolta. Mitä enemmän yhdessä on vietetty aikaa, sitä enemmän tarttumapintaa on syntynyt. Toisen valovoima kantaa lavalta arkeen, tekemättä siitä kuitenkaan uutta näytelmää. Voi sanoa, jos väsyttää, ei jaksa puhua tai on nälkä.

– Saatan kysyä aamulla Pauliinalta, jos soitan, että onko silmäluukku jo auki, Sari mainitsee.

Jos ei ole, puhelun voi lopettaa vaivaantumatta siihen.

– Ja siis Pauliinahan on tuollainen kupliva, ihana… Minäkin olen joskus ollut, Sari aloittaa ja saa molemmat räjähtämään nauruun.

– Olet edelleen! Pauliina korjaa.

Mikä toisessa ärsyttää

Joskus toisen viehätysvoima voi kääntyä aavistuksen ärsytyksen puolelle. Pauliinan ihailtava sinnikkyys voi tulvia joskus vaativaisuudeksi asti. Sari tietää, ettei hän niele aina ensimmäistä kieltäytymistä, jos haluaa houkutella ystäväänsä mukaan johonkin, mihin ei niin välittäisi osallistua.

– Siinä kysytään henkistä kanttia!

– Meinaatko, että vähän jankutan?

– Kun itse sanoit, niin pikkuisen. Mutta ei se mitään, se on se vahvuus.

Taas nauretaan.

Pauliinaa puolestaan saattoi ärsyttää etenkin yhteisinä työvuosina Sarin maantiedon taito – tai sen puute. Lisää löylyä tuli siitä, että Sari itse suhtautui siihen optimistisesti.

Jos Sarin piti vaikka junailla itsensä Tampereelle, hänelle riitti, että juna lähti kohti jotain paikkakuntaa, jonka nimi alkaa T-kirjaimella.

– Sitten tulee puhelu sieltä, että vittu mä oon Tikkurilassa ja mun pitäisi olla Tampereella, Pauliina muistelee.

– Nytkin huomasin huolehtivani, että hän lähtee Helsingistä oikealla junalla kohti Mikkeliä. Sari on niin vauhdikas nainen.

– Kokkola ja Kouvola, mihin ne kaikki sijoittuu, en minä tiedä. Toinen on numerot, en millään jaksaisi alkaa laskeskelemaan, Sari sanoo.