Image

Sanni: Halu on ok


Välillä Sanni on jäänyt huonoihin ihmissuhteisiin, koska taiteilijan pitää kokea ne viheliäisimmät tunteet. Uudella levyllään hän laulaa kokemastaan lähes kosmisesta yksinäisyydestä. Tukea elämään tarjoaa Jari Sarasvuo.
Kuvat Nick Tulinen

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 6/2019.

Pitkäperjantaiyönä Sanni Kurkisuo makaa hotellihuoneen sängyllä Metallican bändipaita päällään. Hetki sitten hän on soittanut kuluvan vuoden 29. keikkansa Levin Hullu Poro Areenalla, sen jälkeen huutanut innosta taka­huoneessa ja sen jälkeen syönyt lautasellisen ranskalaisia. Nyt hän on ojentanut kätensä eteenpäin ja kääntänyt puhelimen kameran vielä kerran itseään kohti.

”On taas yöllisen kiitollisuushetken aika”, hän sanoo noin 350 000 Instagram-seuraajalleen.

Hän kertoo miettineensä paljon kiitollisuuden toistelua ja sitä, miten sana kadottaa sen myötä merkitystään. Hän vain ei keksi mitään muuta sanaa kuvaamaan oloaan.

Miten hän on aikoinaan alkanut tehdä kappaleita, ja nyt klubit, baarit, laivat ja kylpylöiden juhlasalit eri puolilla Suomea täyttyvät ilta toisensa jälkeen ihmisistä, jotka laulavat niiden sanoja hänen mukanaan.

”Niinku ihan kuin ne olisi niiden elämästä.”

Hän on kiitollinen siitä, että hän saa tehdä tätä. Hän on kiitollinen siitä, että hänen seuraajansa kokevat hänen juttunsa omakseen ja haluavat tukea häntä. Lopuksi hän toivottaa hyvää yötä niille, jotka jäivät kuuntelemaan viimeisenkin videopätkän.

”Ja niillä, jotka eivät jääneet, on varmaan ihan kivaa muutenkin.”

Muutaman viikon päästä Kurkisuo istuu levy-­yhtiönsä Warner Musicin kokoushuoneen sohvalla ja kertoo, ettei hän ajatellut olevansa yksinäinen ennen kuin tajusi kirjoittaneensa siitä levyllisen kappaleita.

Vuonna 2015 hän tosin kertoi Me Naisille tunteneensa aina yksinäisyyttä, jota hän kuvaa kosmiseksi. Mutta se nyt kuitenkin yhdistää hänen uutta, neljättä levyään, Trippiä: että hänen kertojahahmonsa jää kappaleissa yleensä tavalla tai toisella yksin, oli ympärillä ihmisiä tai ei.

”Mun mukavuusalue ehkä on kuitenkin se, mulle on luontaista jättää itseni yksin ja jäädä tilanteessa yksin. Olla sellaisissa ihmissuhteissa, missä musta tuntuu, et mua ei ihan täysin kohdata kuitenkaan. Että mut nähdään jonkunlaisena ja mut halutaan nähdä jonkunlaisena”, hän sanoo.

Hän ehdottaa, että hän soittaisi levyn avausraidan, Yksinäisen milleniaalin. Hänestä se kiteyttää levyn narratiivin.

Kurkisuo etsii kappaletta puhelimestaan, tutkii kokoushuoneen äänentoistolaitetta ja paikkaa hiljaisuutta selostamalla. Hän on taitava tilannekoomikko, joka elävöittää puhettaan eri äänensävyillä ja spontaaneilla äänitehosteilla. Puolet hänen Woltista tilaamastaan salaatista jää vauhdissa syömättä.

”Toivottavasti tää ei nyt ei räjähdä koko paska.”

Hänen notkea, nasaali lauluäänensä täyttää huoneen ja kertoo, että hän ei ole oppinut tuntemaan eikä rakastamaan itseään. Että päivät ovat täynnä mutta silti tuntuu että jotain puuttuu. Kertoja-minä pakenee itseään Instagram-feediinsä.

Yksinäinen milleniaali mä oon / maailmassani ei ole toista mua.

Kurkisuo kuvaa levyn kappaleissa toistuvaa tunnetta tyhjäksi ja ”mössöoloksi”. Hän ei tiedä mihin kuuluu ja mitä oikeastaan tapahtuu, kuka on ja miten on vai onko ollenkaan.

”Miksi mä en ole onnellinen, vaikka tuntuu että nyt nimenomaan pitäisi olla, ja energinen ja kaikkea.”

Tai oikeastaan hän ei tiedä, mitä onnellisuus on. Onko ihminen onnellinen, jos kaikki on periaatteessa hyvin mutta silti ahdistaa? Entä silloin, jos on ahdistanut jo pitkään mutta pienet hyvät hetket, kuten kahvin juominen, tuntuvat valtavan onnellisilta?

”Tämä on kaikki ihan sellaista, tietsä, että kirjoitan tämän johonkin inspirational tauluun.”

Sanni Kurkisuon lapsuudessa muutettiin usein. Hän laskee asuneensa Lohjalla seitsemässä eri asunnossa.

Äiti opetti ala-asteella, näytteli teatterissa ja soitti cover-bändissä, isä oli sähköasentaja. He erosivat, kun Kurkisuo oli viisivuotias ja sisko Essi kahdeksan.

Joka toinen viikonloppu isän luona nukuttiin pidempään kuin äidin luona. Kurkisuo makasi aamuisin sängyssä valveilla ja mietti hämmentyneenä, miksi kukaan ei ollut hereillä. Sen seurauksena hän nousee edelleen herättyään mieluiten heti ylös.

Äiti otti tyttäret usein mukaan bänditreeneihinsä. Viulu­opinnot Kurkisuo aloitti Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa päiväkoti-­ikäisenä. Hän oli nähnyt lapsia soittamassa viulua paikallisessa tapahtumassa eikä voinut käsittää, miksi he osasivat soittaa ja hän ei. Paluumatkalla hän ilmoitti äidilleen, että hän haluaa oppia.

Äidin uusi puoliso oli hänkin muusikko. Hän kertoi tarinoita ajasta, jolloin hän oli soittanut bändissä Karibialla risteilevillä laivoilla. Miten takki oli vielä heilunut naulakossa, kun taas mentiin. Kotona Lohjalla oli liuta soittimia pianosta kitaroihin ja jokin niistä aina jonkun kädessä. Koko perhe yhtä huutolaulua, Kurkisuo kuvaa.

Kurkisuo meni ja teki. Pelasi, juoksi, soitti, piirsi. Etuhampaat lähtivät irti, kun hän leikki kaverinsa kanssa teinimutanttininja­kilpikonnia ja yritti roikkua hampaillaan köydestä.

Kahdeksanvuotiaana Kurkisuo voitti Napero-Finlandia-satu­kilpailun tarinalla linnusta, jonka lauluääntä kaikki inhoavat. Lintu suivaantuu, ystävystyy merihirviön kanssa ja yhdessä heistä tulee maailman paras bändi. Ensimmäisen kappaleensa, Friends Forever, hän kirjoitti yhdeksänvuotiaana.

Parasta oli silti jalkapallo ja oma joukkue. Hetken ennen yläkoulun alkua he olivat Lohjan valtiaat, ja hetken Lohja oli heille unelmien valtakunta. He notkuivat ostoskeskus Lohjantähdessä, he söivät Sundae-­jäätelöitä McDonald’sissa, he pelasivat beachvolleytä Aurlahden rannassa. Ennen kaikkea he potkivat palloa. Treeneissä Asemapellon kentällä, treenien jälkeen milloin missäkin, viikonloppuisin peleissä.

Kurkisuo koki kuuluvansa joukkoon, ehdottomasti ja vaivattomasti.

Kappaleen kirjoittajan tehtävä on narauttaa kuulija ajattelemasta jotain, mitä tämä ei tiedä ajattelevansa. Kurkisuo oppi sen uransa alussa musiikkiyhtiö Kaiku Entertainmentin perustajalta Pekka Ruuskalta, jonka kynästä on syntynyt muuan Rafaelin enkeli.

Kurkisuon mielestä paras tapa narauttaa kuulija on paljastaa tekstissä jotain, mitä itse häpeää.

Hän on kirjoittanut etäisestä isäsuhteestaan: Tekohymy isän­päivänä ja jouluna / oli kiva nähdä, vaik ei me ees tunneta.

Petetyksi tulemisesta: En haluu stalkkaa sua tai käyttää Finderii / mut sun vessan kaapista löyty eyelineri.

Jumittumisesta alistavaan ihmissuhteeseen: Mut kuka muka mua haluaa / jos kotonakaan mä en saa / ku tosi vähän tosi nopeaa.

Ja niin edelleen.

Maailma on täynnä popmusiikkia, teki Kurkisuo sitä tai ei. Kuka tahansa, joka osaa vähänkään tuottaa, pystyy tekemään teknisesti laadukkaita kappaleita, hän sanoo. Eivätkä hänen sanoitustensa teemat ole millään tavalla ainutlaatuisia. Hänhän ”ulisee” ihan samoista asioista kuin kaikki muutkin.

Ainoa asia, joka erottaa hänen musiikkinsa kaikesta muusta musiikista, on hän itse.

Ainoat asiat, jotka hänessä ovat kiinnostavia, ovat ne, jotka muut ihmiset tunnistavat, jotka koskettavat.

Ainoa asia, joka ihmisiä koskettaa, on aito tunne.

Vaikkapa ahdistus. Kun Kurkisuo toisen levynsä aikoihin koki olevansa ihmissuhteissaan heittopussi ja voi henkisesti huonosti, hän kävi ”puolitahallaan metodillisesti” enemmän juhlimassa, valvoi ja syventyi kärsimykseensä. Ja se oli ”täydellistä”.

”Mulla on ollut taipumus siihen, että jos mä vaikka oon jossain epäterveessä ihmissuhteessa, mä oon halunnut olla siinä, koska mä oon halunnut kirjoittaa siitä kaiken mitä siitä voi kirjoittaa”, hän sanoo vaivattomasti. ”Jopa sellaista vähän lainausmerkeissä itsetuhoista, koska taiteilijan kuuluu kokea, taiteilijan kuuluu tietää miltä hirveimmät asiat tuntuu.”

Taiteeseen, joka jää historiaan, kuuluu olennaisesti profaanin ja sakraalin välinen ristiriita. Sen Kurkisuo oppi ystävältään ja mentoriltaan Jari Sarasvuolta, kun hän sinitukkaisena parikymppisenä istui yritysjohtajien seassa Sarasvuon Stronghold-seminaari­retriitissä. Kaikki aikansa Suuret Ihmiset ovat olleet sekä ihailtuja että halveksittuja.

Kurkisuon mielestä pyhän ja maallisen yhteyteen tiivistyvät sekä hän itse ihmisenä että hänen musiikkiinsa. Eihän hän oikeastaan tee töitä, hän on työ.

Pitää olla myös maallista kurimusta, jotta pyhästä ei tulisi tekopyhää.

Pitää olla vääntöä.

Kun Kurkisuo oli alkanut kuunnella Paramorea ja rikkoa housunsa ennen niiden ottamista käyttöön, viulu alkoi tuntua liian rajoittavalta. Yksikin pieni virhe pilasi koko kappaleen, opettaja turhautui, Kurkisuo turhautui.

Hän halusi vaihtaa pääsoittimekseen kitaran, mutta viulun viimeinen perustason tutkinto olisi pitänyt ensin tehdä loppuun. Siitä ei tullut mitään, ja hän halusi lopettaa kaiken musiikin.

Tarinan mukaan äiti törmäsi musiikkiopiston rehtoriin Lohjan Sokoksen parkkipaikalla ja pakotti tämän suostumaan soittimen vaihtoon. Ensimmäisellä kitaratunnilla opettaja opetti Kurkisuon soittamaan Blink 182:n All The Small Thingsin, ja Kurkisuon maailma mullistui.

Naapurikoulun kovimmat soittajat pyysivät Kurkisuota IRC-Galleriassa bändinsä solistiksi. Hän suostui sillä ehdolla, että saisi tehdä kappaleet itse. Kurkisuo oli vakuuttunut, että Captorista tulisi maailman kuuluisin bändi.

Ja sitten äiti huomasi lehdestä Pekka Ruuskan etsivän nuoria muusikonalkuja. Hän etsii minua, Kurkisuo ajatteli.

Anttilan yläkoulussa Kurkisuo oli löytänyt paikan vanhemman joukkuekaverinsa kaveriporukasta, joka sattui olemaan koulun coolein. Kun yhdeksäs luokka alkoi, he olivat poissa ja Kurkisuo yksin.

Kurkisuo julistettiin ylimieliseksi huoraksi. Hän oli huora käytävillä, hän oli huora uskonnon kirjansa kannessa. Läski, nokka pystyssä kulkeva lehmä.

Väkivaltaisinta oli täydellinen eristäminen. Vanha ystävä kertoi ruokalassa, että hänetkin eristettäisiin porukasta jos hän murtaisi linjan. Ystävä ei uskaltanut. Kun Kurkisuo vuosia myöhemmin törmäsi häneen keikkansa jälkeen, he alkoivat kumpikin itkeä.

Kurkisuo keskittyi opiskeluun ja kirjoitti kappaleita. Hän luki intialaisen jesuiittaveli Anthony de Mellon Havahtumisen ja vaikuttui sen provosoivasta sävystä.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme takoo kalloihimme yötä päivää menestymisen pakkoa pitämällä esillä ihmisiä, jotka onnistuivat. Onnistuivat missä? He ovat onnistuneet tekemään itsestään aaseja, koska ovat kuluttaneet kaiken voimansa saavuttaakseen jotain arvotonta.

Muutama opettaja muodosti Kurkisuon hienovaraisen suojeluskaartin. Etenkin tatuoidusta erityisopettajasta tuli tärkeä hahmo. Hän tuli hakemaan Kurkisuon pois oppitunnilta ja vei bändiluokkaan soittamaan säröbassoa. Muistutti, että yläkoulu on pian ohi ja Helsinki vain 56 kilometrin päässä.

Käski kirjoittamaan esikoislevylle kappaleen, jonka nimi on 56 kilometriä.

Jos on jossain hyvä, on jossain hyvä. Jos on jossain huono, on jossain huono. Sukupuolella ei ole sen kanssa mitään tekemistä, niin Kurkisuo sen näkee.

”Mä en tajuu ihan täysin, miksi feminismiä pitäisi nostaa. Tai siis tajuan, mut joku osa musta on hämmentynyt, että mistä tässä puhutaan kun tämä on ihan itsestään selvää.”

Toki hän kohtaa yhä asenteita, joihin mikään määrä platinalevyjä tai Emma-palkintoja ei vaikuta.

Eihän hänen kaltaisensa naisartisti oikeasti omaa musiikkiaan tee. Jos hänen kaltaisensa naisartisti kiroilee kappaleessaan, se on miesten keksimä mainoskikka. Jos hänen kaltaisensa naisartisti vaihtaa tuottajaa, hänellä on identiteettikriisi.

Vähättelevistä kommenteista ei vain pidä välittää, hän sanoo ensin. Heti perään hän kertoo hätkähtäneensä aluksi metoo-kampanjan laajuutta ja ymmärtäneensä sitten, ettei kaikki hänenkään kokemansa ollut hyväksyttävää. Eikä hän ollutkaan onnistunut olemaan välittämättä.

Ei helvetti, ei hänen näistä pitänyt puhua.

”Jos sanoo ei johonkin, ylipäätään miehelle, sieltä on tullut välillä sellaista kommenttia, minkä on luullut ansaitsevansa. On luullut, että mä oon vain tämmöinen, että mussa on nyt joku ongelma. Ei ole mitään ongelmaa”, hän sanoo.

Nainen saa haluta mitä haluaa. Vaikka sitten olla varatun henkilön ”vahinko”, kuten Vahinko-kappaleessa. Tai varatun henkilön toinen nainen, kuten uuden levyn Pommissa. Kappaleen tarinassa Kurkisuon kertojahahmo haikailee rakastajansa perään, mutta tämä jääkin tyttöystävänsä kanssa kotiin. Voisin runkkaa / mut se on tylsää.

Sekin on tasa-arvoa.

”Tai siis mä toivon et kukaan ei oikeasti oo sellainen kuin tossa biisissä, mut kaikki me ollaan ihmisiä.”

Jos nainen aidosti haluaa tehdä mitä ikinä hän sitten tekeekään, se kyllä välittyy, Kurkisuo sanoo.

”Mä koen et on ihan sama miltä näyttää, ihan sama miten paljaana on ja miten monta banaania nuolee videollaan. Jos tämä tekee näin vain koska tämä haluaa tehdä näin, se on tämän mielestä tosi ihanaa ja parasta ja tämä toteuttaa itseään, mä uskon et se välittyy.”

Äiti antoi tyttäriensä muuttaa kahdestaan Helsinkiin sillä ehdolla, että mitään ei salailla. Äiti sai kuunnella puhelimen toisessa päässä, kun 16-vuotias Kurkisuo oksensi vessassa itsenäisen elämän ensimmäisenä uutenavuotena.

Sibelius-lukiossa Green Daytä, Good Charlottea tai Avril Lavingea ei kehdannut edes mainita ääneen. Piti alkaa kuunnella Mew’tä, Death Cab for Cutieta ja Nine Inch Nailsia.

Uusi viuluopettaja huomasi, ettei kukaan ollut koskaan opettanut Kurkisuolle sävellajeja. Viimeinenkin teoriakoe meni heittämällä läpi. Lukion jälkeen Kurkisuo ei halunnut vuosiin koskeakaan viuluun.

Kurkisuo meni ja teki.

Työvuoro Picnicissä jäi välistä, kun hän tapasi Tavastialla virolaisen laulaja-lauluntekijä Iiriksen kitaristin, lähti tämän mukana Viroon tekemään musiikkia ja jäi viikoksi sille tielleen. Siellä hän kirjoitti tekstiaihion Dementiaan.

Käsiä, huulia niin toistensa kaltaisia / kokeile kaikkea kunhan teet sen nuorena.

Kun koulussa järjestettiin Miss Farkku-Suomi -elokuvan casting-­tilaisuus, Kurkisuo osallistui ja sai naispääosan. Hänen rooli­hahmonsa, kaunis ja suosittu Pike, voittaa Suosikin kauneus­kilpailun. Kurkisuo vakuutti Länsiväylän haastattelussa, ettei hänestä tule diivaa.

Kaiken aikaa Kurkisuo oli ravannut Kruununhaassa esittelemässä kappaleitaan Pekka Ruuskalle. Englannin kieli vaihtui suomeen, ja hän alkoi ymmärtää, miten kappaleisiin tehdään laadukkaita rakenteita. Sellaisia, joiden voi jo kuvitella soivan radiossa.

Smak-bändissä soittanut Henrik Salonen, taiteilijanimeltään Hank Solo, oli Ruuskalla työharjoittelussa. Hän tuli kuuntelemaan ja sparraamaan Kurkisuon ja bändin treenejä. He alkoivat tehdä kappaleita kahdestaan.

Kun esikoisalbumi Sotke mut tuli ulos, Kurkisuo oli 20-vuotias. Viihdelehti Staran haastattelussa hän kertoi, ettei pysty samaistumaan kosmista yksinäisyyttä tunteviin ystäviinsä, koska hänen suuri rakkautensa musiikki täyttää tyhjää tilaa hänessä.

”Vittu mä oon kyllä ollu urpo”, hän sanoo.

Idea oli Kurkisuon oma. Fanit lähettivät hänelle kuva- ja video­sovellus Snapchatissa kasapäin videopätkiä, joissa he esittivät laulavansa hänen tuoretta Vahinko-kappalettaan. Kurkisuon mielestä ne olivat upeita. Alaikäisten vanhemmilta tuli hänen mukaansa lupakyselyihin innokkaita vastauksia: hienoa, että heidän lapsensa pääsee idolinsa videolle.

Fanien kuvaamista videoista koottu kokonaisuus ehti olla julki yhden päivän. Helsingin Sanomien toimittaja tulkitsi videon ”flirttailevan pedofilian kanssa” ja soitti Warnerin tiedottajalle. Warner päätti poistaa videon jo ennen kuin juttu julkaistiin.

Helsingin Sanomien jatkojutussa haastateltu musiikkikasvattaja ei ollut nähnyt videota mutta kertoi järkyttyneensä lukemastaan kuvauksesta ja pitävänsä videon poistamista välttämättömänä. Nuorisolääkäri oli samaa mieltä. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kutsuttiin Ylen Aamu-tv:n lähetykseen.

Warnerin kotimaisen tuotannon päällikkö Asko Kallonen kertoi medialle, että tiedottaja oli julkaissut videon ilman, että kukaan muu Warnerilla oli nähnyt sitä. Se ei kuulosta uskottavalta.

”Niinpä”, Kurkisuo sanoo.

Tutkija Janne Poikolainen arvioi sittemmin Kasvatus & Aika -tiede­julkaisussa julkaistussa tutkimuksessaan, että ”seksuaali­normien ohella kipupisteeksi muodostui se, millaista naiseutta kappaleen lyriikoista välittyvän seksuaalisuuden katsottiin edustavan”. Kurkisuon feminismi ei sittenkään välittynyt, tai vähintään se hävisi uutiskilpailun tuottoisammille tulkinnoille.

Enää häntä ei itketä, hän sanoo, ja sitten häntä alkaa itkettää.

Ei ollut oikein, että ulkopuoliset aikuiset pakottivat oman häpeänsä myös videolla esiintyville lapsille. Kurkisuon mielestä se ei toimi. Hän ei suostu olemaan vastuussa kenenkään kasvatuksesta. Aivan kuten hän ei suostu olemaan vastuussa ihmisten hengistä, kun he laittavat hänelle Instagramissa yksityisviestiä ja sanovat tappavansa itsensä, jos hän ei vastaa seuraavaan viikonloppuun mennessä.

Videokohu oli valmiiksi väsyneelle Kurkisuolle liikaa.

Edeltävänä syksynä hän oli osallistunut ensimmäiselle Vain elämää -kaudelleen, ja suurin piirtein siitä alkoi jakso, jota hän kutsuu ”kohu-momentumikseen”. Ennen Vahinko-videon moraalipaniikkia uutiskynnyksen olivat ylittäneet muun muassa Että mitähän vittua -kappaleen kiroilu sekä Kurkisuon Instagramissa julkaisema lomakuva ja tuntemattomien siihen kirjoittamat kommentit hänen painostaan. Eritasoisia solvauksia ja uhkauksia tuli tavallista enemmän.

Kurkisuo keskittyi töihin ja kirjoitti kappaleita. Hei, anna sun numero / mä haluun sut raiskaa.

Hän alkoi vältellä julkisia paikkoja. Ehkä hän vähän flippasi.

”Miks mä en saa vain olla, antakaa mun olla, haluutteko te et mä lopetan, tietsä sellaista flipediflippiä.”

Kun kolmas levy syyskuussa valmistui, hän kirjoitti Instagramiin:

”Onnellisuutta on aika vaikee määritellä mut voin aika varmasti sanoo et tää fiilis on just sitä itseään.”

Äiti, sisko ja ystävät ovat tärkeitä. Terapiassa Kurkisuo on käynyt jo vuosien ajan. Sairaan hyvä juttu, hän sanoo.

Hän on kokeillut NLP-mielikuvaharjoituksia. Hän on käynyt niin kutsutuissa radikaalin rehellisyyden harjoituksissa, joissa pyritään purkamaan haitallisia oletuksia sanoittamalla niitä ääneen.

”Mä rakastan sitä, kun voi olla vaan ihan superrehellinen. Mä rakastan sitä niin paljon.”

Noin vuosi sitten hän ryhtyi myös Hintsa Performancen asiakkaaksi. Siellä hänellä on oma coach, joka on eräänlainen personal trainerin ja henkisen valmentajan yhdistelmä.

Ja sitten on tietenkin Sarasvuo. He tutustuivat Warnerin Kallosen suosituksesta Kurkisuon uran alkuaikoina. Kurkisuosta tuntui, että hänelle tapahtuu niin paljon, ettei hän pysy perässä. Sarasvuolla oli kokemusta paitsi julkisuudesta myös artistien mentoroinnista.

Kurkisuon mielestä Sarasvuon konstailettoman provosoivassa tyylissä on jotain samaa kuin de Mellon kirjassa.

”Se on varmaan yksi viisaimpia tyyppejä keitä mä oon tavannu. Ihan sama mikä sen mediastatus on tai mitä tahansa se on möläytelly joskus jotakin erikoisuuksia.”

Ehkä muutoksen taustalla on kuitenkin enemmän kokemus ja aika.

Hän on oppinut, että hänen täytyy nukkua ja syödä. Muuten hän ei pysty tekemään töitään.

Hän on ymmärtänyt, että on hyväksyttävää olla tavallinen ihminen, joka ei näytä aina samalta kuin musiikkivideoissaan, jonka sukat ovat usein hukassa ja jonka punaisia hiuksia lojuu tuon tuosta hänen helsinkiläisen loft-asuntonsa valkoisilla lattioilla.

Hän on sisäistänyt, että otsikot ovat ohimenevää kohinaa. Jonain päivänä ne koskevat sitä, miten hänen pakaransa on vilahtanut jossain, toisena sitä, mitä joku poliitikko on jossain möläyttänyt. Hän ei juuri seuraa mediaa. Hän ei ole kiinnostunut asioista, vaikka niin ei tietenkään koskaan saisi sanoa. Hän ei usko ”systeemiin”. Älä vain laita sitä otsikkoon, hän sanoo ja alkaa nauraa.

”Ehkä mä ajattelen, et mikään ei oo kauheen todellista.”

Hän on tehnyt muutakin kuin istunut studiolla, kotistudiollaan tai keikkabussinsa studionurkassa. Hän on taas mennyt ja tehnyt. Käynyt palavereissa julkisissa kahviloissa, kävellyt Helsingin keskustassa. Hänestä tuntuu, että hän ei enää ärsytäkään ihmisiä niin paljon kuin ennen.

Nyt, 26-vuotiaana, hän kokee olevansa tasapainoisempi kuin koskaan.

Kurkisuo ehti jo ajatella, että hänen elämänsä loppuu.

Hetki sijoittuu Miamiin vuonna 2018. Kurkisuo ja tuottaja Jurek Reunamäki ovat matkustaneet sinne tekemään Trippi-levyä. Hulppea huvila Miamin laitamilta on paikan päällä paljastunut pimeäksi, matala­kattoiseksi taloksi teollisuusalueella useamman moottori­tien päässä Miamin keskustasta.

Kurkisuo on varma, että asunnossa on murhattu joku tai ainakin siellä on luteita.

Kauppaan ei parane kävellä. Uber-kuskin veriseen tuppoon kapaloitu sormi näyttää siltä kuin se olisi katkaistu. Sitten kuski lähtee ajamaan 180 astetta väärään suuntaan ja mumisee samalla puhelimeen.

”Se oli sellainen hetki, että nyt me kuollaan, voi vittu”, Kurkisuo sanoo dramaattisesti.

Tarina lähestyy loppuaan ja Kurkisuo on elementissään. Kun hän imitoi itseään yrittämässä saada kuskin kääntymään, hän vaihtaa jouhevasti pelokkaaseen rallienglantiin. Kuski kääntyy ja he jäävät eloon.

Kurkisuo kertoo mielellään tarinoita myös kahdelta muulta reissulta, joilla he Reunamäen kanssa laittoivat kasaan lähes kaikki Tripin kappaleet. Suurimman osan reissuista Kurkisuo ja Reunamäki istuivat kuitenkin linnoittautuneina Airbnb-asuntoonsa, tekivät musiikkia, istuivat iltaa ja yötä ja tekivät lisää musiikkia. Kurkisuo jätti vastaamatta sähköposteihin eikä selannut sosiaalista mediaa. Kukaan ei tuntenut häntä missään, eikä hän miettinyt lainkaan, mitä joku ehkä joskus tulee hänen uusista kappaleistaan sanomaan.

”Ehkä semmoisessa ympäristössä mä oon parhaimmillani ja mul on onnellisin olo”, hän sanoo.

Kun häneltä kysyy, mitä hän pelkää, hän vastaa: sitä, että hänen pitäisi keksiä jokin muu työ kuin musiikki. Jotain muuta tekemistä elämälleen.

”Ei mulla olisi mitään muuta tekemistä.”

Tai ehkä hän voisi kirjoittaa kirjan. Vaikka fiktiota.

Julkaistu: 31.7.2019