Näyttelijä Sanna Stellan: "Kadun yhä sitä, että tulee välillä tulee lauottua mitä tahansa"

Teini-iässä inhosin erityisesti pienellä paikkakunnalla asumista. Halusin vain pois: tuntui, että kaikki tapahtui aina jossain muualla kuin Karvialla Pohjois-Satakunnassa. Pojatkin olivat paljon herkullisemman näköisiä, kun pääsin kerran vuodessa käymään Tampereella. Mutta nyt olen palannut taas maaseudulle ja asun peltojen keskellä.

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla näyttelijäksi. Olin se ärsyttävä lapsi, joka aina esiintyi joka paikassa. Mutta en ole parempaakaan hommaa keksinyt. Joten tällä mennään! Se on älyttömän mukavaa puuhaa, ja ainakin voin tuoda naurua ihmisten elämään.

Minun olisi pitänyt syntyä pojaksi. Minulla oli jo sisko. Välillä oikein naureskelen, että olen vanhan liiton rääväsuinen mies, sovinistiäijä. Olisi kiinnostavaa nähdä, millaista elämä olisi miehen silmin. En kyllä enää vaihtaisi osia. Olen erittäin tyytyväinen, että olen nainen.

Vihaan sydämeni pohjasta itsekkyyttä ja epäreiluutta. Minulla kärähtää ihan täysin, jos joku on häikäilemättömän itsekäs. Se saa minut aivan raivon partaalle.

Viimeksi rakastuin omaan mieheeni. Mutta rakastun kyllä ihan pitkin päivää erilaisiin asioihin – tunne­skaalani menee hyvin laidasta laitaan. Mietoja ilmaisuja ei juuri ole käytössä. Voin rakastaa vaikka ruokaa ja joitain värisävyjä. Tai käsilaukkua. Tai kevään vihreää, se lääkitsee ihmistä.

Kateellisena katson kun päiväkodissa on ihmisiä, joilla on aina oikeat varusteet, aina oikeat eväät, lasten reput pakattuina ja tukat kammattuina.

Pelkään kuollakseni merellä veneessä olemista. Kerran oli ikävä tilanne Thaimaassa, kun tuli myrsky. Lapset olivat mukana ja odotin kolmatta lastani. Siitä jäi myös kunnioitus pauhaavaa merta ­kohtaan. Haluaisin, että joku veisi minut purjehtimaan ja opettaisi nauttimaan, koska nyt pelkään merta.

Kadun yhä sitä, että tulee välillä tulee lauottua mitä tahansa, kun olen viihdyttäjä ja humoristi.

Ystäväni ihmettelevät kykyäni olla aina hyvällä tuulella. Mutta totuus on, että minun on tosi vaikea näyttää sitä, että olen väsynyt. Vaikka jokainen on aina korvattavissa.

Sukurasitteeni on musta huumori. Kaikesta vitsaillaan, mikään ei ole pyhää. Se musta huumori on peritty sekä äidiltä että isältä. Aina pitää heittää läppää.

Minun Jumalani asuu metsässä ja löytyy hiljaisuudessa. Puiden havinassa, sammalessa ja korkealla kaartuvassa taivaassa. Jumala on totuus, joka löytyy itseni sisältä, kun hiljennyn.

Liikutun yleensä kyyneliin vaikka Ukrainan sota­tilanteesta, surusta tai ilosta. On sietämätöntä, että Putin voi saada porukat tekemään tuollaisia hirveyksiä.

Maahanmuuttajille haluan sanoa, että tervetuloa meille kylään, laitetaan ruokaa yhdessä.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, ostaisin suurella osalla metsää ja antaisin sen olla. Ja lopulla rahalla hommaisin perheeni pitkälle maailmanympärysmatkalle.

Sen päivän haluan nähdä, kun osaan ­laittaa tavarat paikoilleen heti.