Apu

Sanna Kiiski: Silta yli synkän virran

1


Sanna Kiiski: Silta yli synkän virran

Kun lapsi parani, äiti romahti. Kolmen kuukauden sairauslomalla Sanna Kiiski laittoi elämänsä uusiksi ammattia myöten. – Minulla oli ennen utopistinen visio hyvästä elämästä ja menestyksestä. Nähtävästi tarvitsin vähän rajumman potkun tajutakseni, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Joonas Vuorinen

Eletään kesäkuuta 2015. Ystävykset Sanna Kiiski ja Nina Mikkonen tulevat Apu-lehden haastatteluun. Sanna on ystävällinen, mutta myös väsynyt ja hymytön. Seuraavana päivänä pitäisi lähteä kuvausryhmän kanssa Venäjälle kuvaamaan ”Väykkäreitä” eli Sannan Liv-kanavalle tuottamaa televisiosarjaa Suomen täydelliset venäläisnaiset, mutta kuvauskamat ovat jämähtäneet tulliin. Haastattelun ohessa Sanna yrittää selvittää asiaa, stressi kiristää ilmettä ja Nina luo välillä ystäväänsä huolestuneen katseen.

Sitten hypätään helmikuuhun 2016. Pian Apu-lehden bloggaajana aloittava Sanna tulee jälleen haastatteluun, mutta tällä kertaa lehtitalon suurista lasiovista lehahtaa sisälle iloinen, hymyilevä nainen, joka kulkee kepeästi silmät tuikkien. 

Voiko kyse olla samasta ihmisestä?

Mediapersoona Sanna Kiisken ja hänen avopuolisonsa Danin esikoinen Ben sairastui harvinaiseen imukudossyöpään, Burkitin lymfoomaan, juuri ennen perheen kuopuksen, Liv-tyttären syntymää marraskuussa 2013. Tieto tuli pariskunnalle järkytyksenä, kuten keille tahansa vanhemmille.

Ben leikattiin Lastenklinikalla samana aamuna, kun Sanna joutui etukäteen päätettyyn keisarileikkaukseen. Syntyi terve tyttö, ja pojan leikkaus meni hyvin. Ben joutui silti viettämään viitisen kuukautta Lastenklinikan K10-syöpäosastolla, ja vanhemmat aikatauluttivat elämän: välillä he istuivat sairaalassa lapsen seurana, välillä siellä istui kummitäti, ystävä tai muu sukulainen. Benin ei tarvinnut koskaan olla yksin. 

Kotona huomiota vaati vauva Liv ja keskimmäinen Mai, stressiä aiheutti myös Sannan leipomoyritys, josta Sanna päätti lopulta luopua. 

Kun poika pääsi kotiin, edessä oli vielä infektioeristys. Elämä pyöri lapsen syövän ympärillä ja Sanna yritti olla samaan aikaan toimittaja, tuottaja, juontaja, yrittäjä, omaishoitaja, äiti ja avovaimo.

Burkitissa kaksi ensimmäistä vuotta on kriittisin aikajakso sairastua uudelleen. Perheen helpotukseksi viisivuotias Ben sai viime jouluna puhtaat paperit, joten joulukuun lopulla Ben aloitti avustajan tukemana kuntouttavan päivähoidon. Monissa asioissa Ben osaa toimia itsenäisesti, mutta on ikäisiinsä verrattuna puheessa ja motorisissa taidoissa jäljessä. Poika käy viikoittain puhe- ja toimintaterapiassa.

– Pelkäsin, että Beniä kiusattaisiin päiväkodissa, mutta päinvastoin. Ryhmä nappasi Benin heti mukaan, ja äskettäin eräs tytöistä ilmoitti, että nyt moni heistä haluaisi mennä Benin kanssa naimisiin, Sanna huoahtaa.

Päiväkotiflunssia lukuun ottamatta Ben on tällä hetkellä terve. Terveydentilaa seurataan tarkasti, sillä lapsuusiässä sairastettu syöpä jättää pitkät jäljet. Saattaa olla, ettei lapselle tule rautahampaita sytostaattien takia. Hoidot voivat vaikuttaa pituuskasvuun ja hedelmällisyyteen.

Näillä lapsilla on ikätovereihinsa nähden myös kymmenkertainen riski sairastua syöpään ja sydänsairauksiin. 

Mutta kun lapsi parani, äiti romahti.

Ihminen ottaa helposti elämässään roolin ja käyttää sitä joko negatiivisesti tai positiivisesti, Sanna sanoo.

– Minä otin roolikseni ”Syöpälapsen Äiti”.

Hän liittyi Leijonaemoihin sekä Osasto kympin vanhempien suljettuun Facebook-ryhmään.

– Ne ovat voimaannuttavia, mutta myös raskaita ryhmiä. Kerta toisensa jälkeen joutuu kohtaamaan sen, että joillekin kävi huonommin.

Samaan aikaan raastoi syyllisyys ja kiitollisuus. 

– Olin aivan vakuuttunut, että pian olemme takaisin siinä tilanteessa, jossa olimme ennen Benin sairastumista. Sitä ei tapahtunut, sillä Ben on erityislapsi. Se oli tietysti pieni pettymys. Samaan aikaan koin myös valtavaa kiitollisuudenvelkaa: miten pystyn hyvittämään sen, että meillä kävi hyvin suhteessa niin moniin muihin perheisiin?

– Usein asia, jonka ihminen näkee suurimpana ongelmanaan, ei olekaan se suurin. Terapian avulla löysin asioita, jotka olivat vielä suurempia kuin lapsen sairastuminen.

Se alkoi tapahtua hiljalleen, tuli jostain takavasemmalta. Ilo ja värit alkoivat kadota elämästä. 

Sanna sanoo, että lapsen sairastuminen on kuin sytyttäisi dynamiittipötkön langan palamaan. Sitten vaan katsotaan, mitä lopussa käy. Tuleeko romahdus, tuleeko ero? Jonkin jäljen se jättää kaikkiin ihmisiin.

– Universumi on varmasti lähettänyt jo kauan varoittavia viestejä, mutta olen aika kovapäinen. Sitä paitsi minulla oli aika utopistinen visio hyvästä elämästä ja menestyksestä. Taisin tarvita vähän rajumman potkun tajuakseni, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä, Sanna kertoo.

Lokakuussa hän ei enää nukkunut. 

– Päivisin olin unenpuutteesta kiukkunen ja kireä, yöt itkin ja murehdin. Luulin, että itsellänikin on syöpä, koska olin niin loppu, ja sydänkin tykytti rinnassa.

Kokeissa ei löytynyt terveysongelmia, joten Sanna puhui väsymyksestään tutulle terapeutille. Tämä lähetti Sannan psykiatrille, joka ensimmäisenä laittoi naisen kolme kuukautta kestävälle sairauslomalle.

– Lääkityksestä kieltäydyin. Toki olisin voinut niiden avulla saada paremmin unta, mutta lääkkeet eivät olisi poistaneet monikerroksista, monisyistä ahdistusta.

Oli aika katsoa itseään peiliin.

Usein asia, jonka ihminen itse näkee suurimpana ongelmanaan, ei välttämättä olekaan suurin. 

– Terapian avulla löysin asioita, jotka olivat vielä suurempia kuin pojan syöpä, Sanna miettii.

Kaukaa lapsuudesta löytyi tapaus, joka jätti raskaan muiston: 13-vuotiaana Sannan ystävä jäi yhteisellä koulumatkalla rekan alle ja kuoli. Asiaa ei koskaan käsitelty eikä edes kouluterveydenhoitaja katsonut tarpeelliseksi kysyä Sannalta, tarvitsisiko tämä psyykkistä apua, koska joutui näkemään ystävänsä kuoleman.

– Olen koko ikäni tuntenut kauheaa syyllisyyttä siitä, että jäin henkiin. Muistan, kuinka ennen koulumatkaa sanoin ystävälleni ovella, että odota – käyn katsomassa, onko hella päällä. Entä jos en olisi tarkistanutkaan hellaa? Entä jos olisimme lähteneet sen puoli minuuttia, minuutin aikaisemmin? Ja miksi en sanonut hänelle siinä risteyksessä, että älä mene vielä yli?

– Olen aina ajatellut, että jonain päivänä joudun hyvittämään sen kaiken. Kun Ben sairastui, ajattelin, että tämä on se hetki. Sitten psykiatri sanoi: ”Sinä et ole niin merkityksellinen, että sinun tekosi vaikuttaisi näin konkreettisesti, pyörittäisi maailmankaikkeutta.” Elämässä vaan tapahtuu kaikenlaista riippumatta siitä mitä minä teen tai jätän tekemättä, Sanna sanoo.

Elämä alkoi muuttua pienin askelin. 

Psykiatrin neuvosta Sanna alkoi joka päivä tehdä ulkoilulenkkejä ja hommasi kuntosalikortin, jätti lihansyönnin sekä gluteenin. 

Perhe otti vastaan espanjalaisen sijoituskoiran Baltin. Pian Suomeen lentää ikioma rescue-koira, kaksivuotias jackrusselinterrieri David Bowie.

Kun paluu vanhaan elämään ei enää täysin viehättänyt, Sanna alkoi katsella uusia opiskelumahdollisuuksia.

– Olisin voinut mennä yliopistoon lukemaan luvut loppuun, pääaineenani oli ruotsin kielen kääntäminen ja tulkkaus, mutta se ei kiinnostanut pätkääkään. Sitten näin Psykoterapiainstituutin ilmoituksen. Hain ja pääsin kaksivuotiseen lyhyterapeuttikoulutukseen.

Metodin uranuurtaja Suomessa on psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti Ben Furman

– Se on hyvin ratkaisukeskeinen terapiamuoto. Siinä ei etsitä traumaa, jossa vellottaisiin vuositolkulla, vaan lähdetään kääntämään asiakkaan ongelmia vahventavaksi voimavaraksi. Olen hyvä kuuntelemaan muita ihmisiä, mikä johtunee toimittajan ammatista, joten tämä tuntui heti omalta alalta. Palasin myös kesken jääneiden Life coach -opintojen pariin, Sanna kertoo.

Sannan piti kirjoittaa lapsen sairastumisesta kirjakin. Se olisi pohjautunut sairauden aikaiseen blogiin ja päiväkirjoihin, mutta hän ei tunnistanut teksteistä enää itseään. 

– Minulla on nykyään syvä viha–rakkaussuhde siihen aikaan, tällä hetkellä enemmän vihavaihe. Olen myös aika kyllästynyt meidän tarinaamme. Heitin esimerkiksi roskiin kaikki vaatteet, joita käytin silloin, kun Ben oli vielä sairaalassa, Sanna kertoo.

Nyt häntä kiinnostaa itsensä kehittäminen ja muiden ihmisten auttaminen.

– Oma kokemus on tärkeä, mutta sen lisäksi tarvitaan työkaluja. Niitä lähden nyt oppimaan. 

Uudistumisen myötä tapahtui myös arvoremontti.  

– Aikaisemmin olin kiinnostunut asioista, jotka tänään tuntuvat täysin merkityksettomiltä. Sen myötä myös ystävien piiri muotoutui uusiksi. Joillekin ihmisille minulla ei olisi enää mitään sanottavaa, tapaamiset olisivat lähinnä vain kiusallisia.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto myi aikanaan ihastuttavia tiskirättejä, joihin oli painettu lause ”Onni löytyy arjesta”. Tästä lapsiperheen normiarjesta Sanna Kiiski kertoo Blogbook-blogissaan – ja muun muassa siitä hän aikoo kirjoittaa Avun lukijoille. 

– Dan on tietysti onnellinen, kun vaimo voi vihdoin paremmin. Mitä hänessä rakastan? Hän on todella hyvä isä. Sitoutunut perheeseen ja lapsiin. Jokainen voi siis päätellä, millä sijalla olemme toistemme elämässä: nelosina. Pystyn kuitenkin hyväksymään täysin, että olen palkintopallin ulkopuolella. Mielummin näin, kuin että olisi minua palvova mies, joka ei kantaisi vastuuta lapsista, Sanna sanoo.

Äidin mukaan melkein neljävuotias Mai on lapsikatraan johtaja.

– Hän horoskoopiltaan leijona ja ihan kuin minä. 2,4- vuotias Liv on kova mimmi, rohkea ja peloton, ja Ben kuin Hemuli. Hän kerää kasveja ja Nuuskamuikkusen lailla kalastaa haavilla kaloja. Mutta kolmikko on kuin hyeenalauma, jos niille ei keksi tekemistä.

– Sitten joku niistä tulee ja sanoo: ”Äiti mä rakastan sua niin paljon.” Sellaiset hetket täytyy pullottaa, koska kymmenen vuoden päästä ne eivät poistu enää huoneestaan, saati halua nähdä äitinsä naamaa. Täytyy muistaa välillä pysähtyä siihen, mitä nyt on, ja nauttia, sillä minun ei tarvitse olla muuta kuin minä, ja ne tykkäävät minusta! ●

Avun uusi blogi Vastarannan Sanna Kiiski, blogit.apu.fi.

Teksti Eve Hietamies, kuvat Joonas Vuorinen

Julkaistu: 25.3.2016