Eurooppa rajoittaa sananvapautta jo nyt enemmän kuin Trump – Vihapuheen torjumisen varjolla on rakennettu vaarallinen valvontajärjestelmä

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Yhdysvaltain viranomaiset käyvät monella rintamalla sotaa eurooppalaista sananvapauskäsitystä vastaan. Loppukesästä maan kongressin valtuuskunta matkusti Dubliniin, Brysseliin ja Lontooseen, jotta se voisi selvittää ja samalla moittia eurooppalaisten harjoittamaa digitaalisen puheen sääntelyä.

Yhdysvaltain ulkoministeriön viime viikolla julkaisemassa ihmisoikeusarviossa nostettiin esiin Ranskassa, Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa vallitsevat ”sananvapauden rajoitukset”, joita raportti piti moitittavina.

Kaikki tämä on seurannut varapresidentti J. D. Vancen helmikuista puhetta Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Siellä Vance syytti Euroopan johtajia maanosan ”perusarvoista” – muun muassa sananvapaudesta – vetäytymisestä.

Eurooppalaisesta nämä arviot voivat vaikuttaa epäluotettavilta, etenkin kun ottaa huomioon Trumpin hallinnon ja sen liittolaisten räikeät loukkaukset sananvapauden periaatteita vastaan.

Tosiasia kuitenkin on, että Euroopan johtajat nakertavat sananvapautta ja näyttävät luisuvan yhä pidemmälle alamäkeen, joka johtaa liberalismin sortumiseen.

Euroopan ja Yhdysvaltain sananvapauskulttuurit ovat aina poikenneet toisistaan. Sodan jälkeisenä aikana molempien oli pohdittava, miten suvaitsevan yhteiskunnan tulisi kohdella suvaitsemattomia liikkeitä.

Suuri osa Euroopasta totesi, että vaikka sananvapaus on tärkeää, demokratiaa uhkaavat näkemykset muodostavat erityistapauksen ja voidaan kriminalisoida. Tästä esimerkkinä ovat natsipropagandan kieltävät lait.

Yhdysvaltain järjestelmä puolestaan suojeli myös vastenmielistä ilmaisua, kuten uusnatsien marssia holokaustin eloonjääneiden asuttaman kaupungin halki; perustuslain ensimmäisen lisäyksen logiikan mukaan fasistinen puhe on vähemmän vaarallista kuin se, että valtio ryhtyy syrjimään mielipiteitä.

Näistä eroista huolimatta sekä Euroopassa että Amerikassa laajennettiin sananvapauden suojaa ja luovuttiin sensuurista 1900-luvulla, ja kylmän sodan päättyessä sekä internetin levitessä näytti siltä, että molemmat blokit lähestyivät yhteisiä liberaaleja arvoja.

Nyt Eurooppa ja Yhdysvallat ovat jälleen erkanemassa. Kysymys ei enää ole vanhoista kiistoista siitä, miten natsit tai muut totalitarismin tavoittelijat tulisi kohdata. Nykyinen Eurooppa – sekä kansallisvaltioissa että Euroopan yhteisissä ylikansallisissa rakenteissa – kriminalisoi yhä enemmän sellaista puhetta, joka ei olisi lähellekään ylittää amerikkalaisia kiihotuksen tai häirinnän kriteerejä.

Muutos on edennyt vähitellen, ja se on ensin näkynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ennakkotapauksissa ja kansallisessa lainsäädännössä. Uusi todellisuus on kuitenkin karu.

Viime vuonna Amnesty International (järjestöä on vaikea pitää Trumpin hallinnon liittolaisena) julkaisi raportin siitä, mitä pääsihteeri Agnès Callamard kutsui ”koko Euroopan laajuiseksi hyökkäykseksi mielenosoitusoikeutta vastaan”. Raportti kertoo rajoittavasta lainsäädännöstä, ylimitoitetusta poliisivoiman käytöstä ja mielivaltaisista pidätyksistä. Eikä kyse ole vain mielenosoituksista.

Eurooppalaiset tuomarit ovat hyväksyneet sellaisten vihapuheen muotojen kriminalisoinnin, joita on helppo inhota, mutta jotka eivät vastaa hitleriläistä uhkaa. Kun keski-ikäinen äiti purkaa sosiaalisessa mediassa turhautumisensa turvapaikanhakijoihin ja poistaa viestin myöhemmin, kun palestiinalaismarssija huutaa iskulauseen, jonka osa näkee kansanmurhaan yllyttävänä mutta osa ei, tai kun lentolehtinen kutsuu homoja ”poikkeaviksi”, suvaitsevainen yhteiskunta voisi malttaa mielensä ja vastata vastapuheella.

Euroopan valtiot turvautuvat sen sijaan liian usein käsirautoihin – ja Euroopan johtajat pyrkivät laajentamaan niitä puheen muotoja, joista voi joutua vankilaan.

Valitettavasti Trumpin hallinto on sananvapausasioissa niin tekopyhä, Euroopassa epäsuosittu ja diplomatiaa niin tarkasti karttava, ettei se liittolaisineen ole kovin vakuuttavassa asemassa taivutella eurooppalaisia muuttamaan suuntaa.

Mutta aikana, jolloin ilmaisun vapautta uhataan ympäri maailmaa, eurooppalaisen ilmaisuoikeuden puolustaminen on silti vaivan arvoista.

Yhdysvaltain järjestelmäkään ei ole täysin ehdoton sananvapauden suhteen eikä salli kaikenlaista vihapuhetta. Puheesta voidaan rangaista, jos se on ”todellinen uhka” ja tarkoituksellisesti tai piittaamattomasti saa kohteensa pelkäämään väkivaltaa, tai jos se täyttää häirinnän, kunnianloukkauksen tai kiihotuksen tunnusmerkistön.

Kiihotuksen raja on Yhdysvalloissa kuitenkin selvä ja korkea: vuoden 1969 korkeimman oikeuden tapauksessa Brandenburg vastaan Ohio todettiin, että puheen pitää olla suunnattu ”välittömän laittoman teon toteuttamiseen”, ja on oltava ”todennäköistä”, että se johtaa tällaiseen tekoon.

Eurooppalainen kuva on moniulotteisempi. Kaikilla Euroopan neuvoston jäsenvaltioilla on omat lakinsa, ja niitä sitoo vuoden 1953 Euroopan ihmisoikeussopimus, jonka mukaan jokaisella on oikeus sananvapauteen ja oikeus vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia ilman viranomaisten puuttumista.

Sama sopimus kuitenkin sallii, että jäsenvaltiot voivat rajoittaa tätä oikeutta esimerkiksi kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden edistämiseksi, häiriöiden tai rikollisuuden estämiseksi sekä terveyden tai moraalin suojelemiseksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, tuttavallisemmin Strasbourgin tuomioistuin, on vuodesta 1959 alkaen käsitellyt väitettyjä ihmisoikeussopimuksen loukkauksia. Sen vahvin liberaalia sananvapautta korostava ennakkopäätös on vuoden 1976 Handyside vastaan Yhdistynyt kuningaskunta.

Tuomioistuin asettui tuossa tapauksessa Britannian hallituksen puolelle lapsille suunnatun, sopimattomaksi katsotun kirjan sensuroinnissa, mutta korosti ratkaisussaan, että sananvapaus ulottuu ”ei ainoastaan sellaisiin tietoihin ja ajatuksiin, jotka otetaan suopeasti” tai välinpitämättömästi vastaan, ”vaan myös sellaisiin, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai väestön osaa”.

Jos tätä henkeä sovellettaisiin johdonmukaisesti, se olisi vahva suojamuuri ilmaisuoikeudelle. Sarjassa 2000-luvulla alkaneita ratkaisuja tuomioistuin kuitenkin petti tämän periaatteen, kunnes se käytännössä hylättiin.

Eräs vahvasti vaikuttanut tapaus vuodelta 2009 koski belgialaista poliitikkoa Daniel Féret’ä, joka oli perustanut äärioikeistolaisen puolueen. Hän levitti kampanjalehtisiä, joissa luki muun muassa ”Pysäyttäkää Belgian islamisaatio” ja ”Pelastakaa kansamme islamin, valloittajan, uhkalta”. Belgialainen tuomioistuin tuomitsi Féret’n syrjintään, vihaan tai väkivaltaan yllyttämisestä ja määräsi hänelle ehdollisen vankeusrangaistuksen, 250 tuntia yhdyskuntapalvelua ja kymmenen vuoden vaalikelpoisuuden menetyksen.

Rangaistuksen ”oikeutettu päämäärä oli järjestyshäiriöiden ehkäiseminen”, tuomioistuin totesi ja katsoi, että ”vihan lietsominen” ei edellytä ”nimenomaista kehotusta konkreettisiin väkivallantekoihin”. ”Tiettyä väestöryhmää kohtaan suunnatut loukkaukset, pilkka tai panettelu tai syrjintään yllyttäminen riittävät”, kuten tässä tapauksessa.

Rankaisukynnys on paljon alempana, kun rangaistaan loukkauksista, jotka voivat johtaa syrjintään kuin silloin, kun rangaistaan loukkauksista, jotka tähtäävät välittömään väkivaltaan ja todennäköisesti johtavat siihen.

Vuoden 2012 tapauksessa Vejdeland ja muut vastaan Ruotsi neljä ruotsalaista kyseenalaisti saamansa tuomion, joka perustui siihen, että he olivat jakaneet lukiolaisille lentolehtisiä, joissa homoseksuaalisuus nimettiin ”poikkeavaksi seksuaaliseksi taipumukseksi” ja väitettiin siveettömien homojen levittävän HIV:tä.

Tuomioistuin katsoi, että seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä on yhtä vakavaa kuin rotusyrjintä ja että vaikka nelikko saattoi pyrkiä käynnistämään keskustelun ”julkisen edun mukaisesta kysymyksestä”, heillä oli velvollisuus välttää ”mahdollisimman pitkälle” ”aiheetonta loukkaavuutta”, kuten homoseksuaalien halventamista ryhmänä.

Se, miten pitkälle tällainen velvollisuus loukkaamattomuuteen ulottuu, jäi epäselväksi. Vuonna 2015 tuomioistuin totesi, että Euroopan valtioilla voi olla oikeus rangaista puheesta, joka on ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen perusarvojen tai hengen – ”nimittäin oikeudenmukaisuuden ja rauhan” – kanssa, mutta se ei selvästi määritellyt näitä arvoja.

Verkkoalustat tarjoavat viranomaisille yhä enemmän syitä ryhtyä syytetoimiin, joten tuomioistuin teki vuonna 2015 uuden, kylmäävän ennakkopäätöksen: virolaista uutissivustoa voitiin rangaista siitä, ettei se poistanut vihamielisiä kommentteja muuten moitteettoman uutisartikkelin alta.

Samankaltaisessa tapauksessa vuonna 2023 tuomioistuin hylkäsi ranskalaisen äärioikeistopoliitikko Julien Sanchezin valituksen. Sanchez oli saanut rangaistuksen, koska hän ei ollut poistanut Facebook-julkaisunsa alle jätettyjä vihapostauksia – vaikka hän ei ilmeisesti ollut nähnytkään kommentteja.

Ratkaisu sisälsi laajakantoisen toteamuksen, jonka mukaan ”toleranssi ja kaikkien samanarvoisuuden kunnioitus” ovat moniarvoisen demokratian perusta, ja siksi ”joissakin demokraattisissa yhteiskunnissa voidaan pitää tarpeellisena rangaista tai jopa estää kaikenlaiset ilmaisut, jotka levittävät, kannustavat, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”.

Tuomioistuimen mukaan siis väärät ajatukset ovat kiellettäviä, mutta myös toisten ihmisten väärien ajatusten oikeuttaminen – tai niiden riittämätön valvonta ja sensurointi – voi johtaa rangaistukseen.

Kaikki nämä ennakkotapaukset ovat peräisin tuomioistuimelta, jonka tehtävänä on suojella sananvapausoikeuksia. Natalie Alkiviadou, teoksen Hate Speech and the European Court of Human Rights kirjoittaja, totesi hiljattain, että vaikka tuomioistuin on pitkään vedonnut demokratian suojelemisen tarpeeseen rajoittaessaan puhetta, sen päättely on ajautunut kauas alkuperäisistä tavoitteista.

Kun tuomioistuin on nyt oikeuttanut niin monien muidenkin puheenmuotojen kriminalisoinnin, yksikään eurooppalainen ei voi luottaa siihen, että tuomioistuin yhä sitoutuu suojelemaan ajatuksia, jotka ”loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotakin väestönosaa”.

Asettamalla toistuvasti muut päämäärät ilmaisunvapauden edelle Euroopan tuomioistuin on omalta osaltaan luonut edellytykset niille sananvapauden kiristyksille, joita monissa maissa nyt nähdään.

Saksalla on ainutlaatuinen historia, joka vaikuttaa sen puheenrajoituksiin; niiden takana on osittain halu estää mitään holokaustin kaltaista toistumasta.

Israelilaissyntyinen aktivisti Iris Hefets kuitenkin uskoi pyrkivänsä estämään ihmisoikeusrikoksen, kun hänet pidätettiin Berliinissä mielenosoituksessa, jossa hän kantoi kylttiä Juutalaisena ja israelilaisena: lopettakaa Gazan kansanmurha. Tapaus ei johtanut rikossyytteeseen, mutta Hefets on pidätetty kahdesti muissa väkivallattomissa Palestiinaa kannattavissamielenosoituksissa.

Saksalainen tuomioistuin tuomitsi toisen aktivistin, joka johti Berliinissä huutoa ”From the river to the sea, Palestine will be free”. Ilmaisuvapautta Euroopassa tutkiva akateemikko Jacob Mchangama raportoi alkuvuodesta, että Saksan poliisin verkkopuheen tutkinnat ”koskevat kirjaimellisesti tuhansia ihmisiä”, mukana ovat ilmastoaktivistit ja palestiinan puolesta mieltään osoittavat ihmiset sekä tavalliset kansalaiset.

”Jopa X:ssä jaetun kirjan kannen julkaiseminen, jossa on kasvomaskista hädin tuskin erottuva hakaristi – tarkoitettuna sarkastiseksi vertaukseksi koronarajoitusten ja natsi-Saksan politiikan välillä – voi johtaa rikostuomioon kielletyn symbolin esittämisestä”, hän kirjoitti.

Tanska on kriminalisoinut pyhien tekstien sopimattoman kohtelun. Sveitsissä mies sai sakot ja 40 päivän vankeusrangaistuksen – jonka vetoomustuomioistuin vahvisti viime vuonna – sen jälkeen kun hän kutsui toimittajaa ”läskiksi aktivistilesboksi” ja totesi, että queer tarkoittaa ”rappeutunutta”.

Itävallassa poliisi rynnäköi asein muslimiakateemikon kotiin, ja alueellinen tuomioistuin perusteli tekoa hänen islamofobiaa käsittelevällä työllään. Tšekissä tuomioistuin langetti opettajalle ehdollisen vankeuden, koeajan ja kolmen vuoden opetuskiellon, koska opettaja kertoi luokalleen, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli perusteltu.

Britanniassa keski-ikäinen äiti Lucy Connolly suorittaa 31 kuukauden vankeustuomiota ”rotuvihan lietsomiseen tarkoitetun aineiston levittämisestä”.

Kuultuaan virheellisiä huhuja siitä, että turvapaikanhakija olisi syyllistynyt rikokseen, hän julkaisi sosiaalisessa mediassa kuvottavan viestin: ”Joukkokarkotus nyt, polttakaa kaikki vitun hotellit täynnä noita paskiaisia, ottakaa samalla mukaan petturimainen hallitus ja poliitikot.” Hän poisti postauksen pian.

Tuomion pituus on herättänyt laajaa vastareaktiota maassa. Kriitikot huomauttavat, että väkivaltaan syyllistyneet rikolliset ovat saaneet lievempiä rangaistuksia. Vasta tässä kuussa Lontoossa pidätettiin NPR:n mukaan 532 ihmistä, kun hiljattain terroristijärjestöksi luokitellun pro-Palestiina-ryhmän kannattajat kokoontuivat mielenosoitukseen.

Yhtä merkittävää on, että poliisi on häirinnyt myös brittejä, jotka eivät ole rikkoneet lakeja. Esimerkiksi vuonna 2023 eläkkeellä oleva poliisi Julian Foulkes vihjasi Palestiina-myönteisen sosiaalisen median postauksen olevan antisemitistinen ja kirjoitti, että julkaisija on ”aivan sillä rajalla, että hyökkää Heathrow’lle etsimään juutalaisia matkustajia”.

Poliisi, joka ehkä tulkitsi postauksen väärin, laittoi Foulkesin käsirautoihin ja takavarikoi hänen laitteensa. Myöhemmin poliisi ”pyysi Foulkesilta anteeksi, poisti varoituksen hänen rekisteristään ja aloitti tapauksen tarkastelun”, BBC kertoi.

Kun kansalaiset tietävät, että sananvapautta valvovat poliisit voivat ilmestyä ovelle käsirautojen kanssa tavallisen postauksen vuoksi, jäähtyy myös se puhe, joka ankarien lakienkin mukaan on sallittua.

Euroopan johtajat ajavat vieläkin laajempia rajoituksia. He haluavat muun muassa laajentaa niitä henkilöryhmiä, joita Euroopan neuvoston mukaan suojellaan vihan tai syrjinnän lietsomisen torjumiseksi, niin että rotuun, ihonväriin, uskontoon ja syntyperään tai kansalliseen tai etniseen alkuperään jo lisättyjen perusteiden rinnalle tulisivat sukupuoli, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja ikä.

Monet pyrkivät myös laajentamaan sitä, mitä vihapuheella ylipäätään tarkoitetaan. Vuoden 2022 strategiapaperissaan vihapuheen torjunnan tehostamisesta Euroopan neuvosto määritteli vihapuheen ”kaikenlaiseksi ilmaisuksi, joka yllyttää, edistää, levittää tai oikeuttaa väkivaltaa, vihaa tai syrjintää henkilöä tai henkilöryhmää kohtaan”. Huomionarvoista on, että vihan oikeuttaminen on matalampi kynnys lakitoimille kuin vihaan yllyttäminen.

Euroopan komissio on ajanut esitystä, jonka mukaan kaikkien EU-maiden tulisi kriminalisoida vihapuhe. Ja vuonna 2024 Euroopan parlamentti kehotti komissiota ottamaan käyttöön avoimen listan kielletyistä syrjintäperusteista suljettujen sijasta, jotta viranomaiset ”voivat mukautua yhteiskunnallisen dynamiikan muutoksiin”.

Yhä laveampien vihapuhekäsitysten kriminalisointi ja niiden soveltaminen yhä useampiin eurooppalaisiin ryhmiin ei ainoastaan loukkaa yksilön oikeuksia. Se uhkaa myös synnyttää monia yhteiskunnallisia haittoja Euroopan rajojen ulkopuolellakin.

Stanfordin Hoover-instituutissa työskentelevä Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen tutkija Eugene Volokh on todennut, että ihmisillä on taipumus ”sensuurikateuteen”: kun naapurillani on oikeus kieltää häntä loukkaava puhe, minustakin tuntuu oikeutetulta kieltää se, mitä halveksin.

Tämä ruokkii pyrkimystä kriminalisoida yhä enemmän puhetta ja voi radikalisoida ne, jotka joutuvat seuraamaan vierestä toisten sensuuria. Entinen ACLU-puheenjohtaja Nadine Strossen on huomauttanut, että kun sensuuri ajaa vihaajat ilmaisemaan ajatuksensa yksityisesti mutta ei julkisesti, muilta riistetään ”mahdollisuus saada heidät muuttamaan mieltään ja valvoa heidän käytöstään”.

Foundation for Individual Rights and Expression -järjestön johtaja Greg Lukianoff on puolestaan väittänyt sensuurin olevan tehotonta. ”Sen jälkeen kun Euroopassa otettiin yleisesti käyttöön vihapuhekoodeja, uskonnollinen ja etninen suvaitsemattomuus on kasvanut”, hän kirjoitti vuonna 2021.

Eurooppalaiset saattavat vastata, että myös Yhdysvaltain järjestelmä on epäonnistunut torjumaan sananvapauden uhkia. Trumpin hallinto on haastanut tiedotusvälineitä oikeuteen ja käyttänyt syrjinnänvastaisia lakeja opiskelijamielenosoittajien nujertamiseen.

Joissakin tapauksissa kohteena ovat olleet myös Euroopan kansalaiset. Kun Rümeysa Öztürk, Tufts-yliopistossa opiskeleva Turkin kansalainen, kirjoitti opiskelijalehdessä mielipidekirjoituksen, jossa hän arvosteli kampusjohtoa Gazan sodan aikaisesta toiminnasta, hallinto jäädytti hänen viisuminsa ja laittoi hänet maahanmuuttosäilöön.

Öztürk kuitenkin vapautui ensimmäiseen lisäykseen perustuvan kanteen avulla. Sama lisäys estää Donald Trumpia pidättämästä Yhdysvaltain kansalaisia vastaavalla tavalla, kun taas osa eurooppalaisista päätyy omissa maissaan vankilaan poliittisen puheen takia.

Jos Euroopan johtajien suosima linja olisi vallalla Yhdysvalloissa, Trump voisi nostaa syytteet puolta Blueskyta vastaan. Ja jos internetyhtiöt alkavat sensuroida globaalia puhetta tukahduttamalla kaiken, mikä voi olla Euroopassa laitonta, vaiennettuina olisivat myös amerikkalaiset – Trumpin kriitikot mukaan lukien.

Monen liberaaleja arvoja kannattavan tai mielipiteiden kriminalisointia vastustavan mielestä Yhdysvaltojen puheeseen asettamat rajoitukset ovat riittäviä, ja Euroopan laajalta kauhova käsi menee liian pitkälle.

Jos oikeisto saa Euroopassa enemmän valtaa (kuten Unkarissa on käynyt, mikä on ollut tuhoisaa sananvapaudelle), maltillisemmat eurooppalaisjohtajat saattavat pian havaita, millaisen riskialttiin valvonta- ja rangaistusjärjestelmän he ovat vihapuheen torjumisen nimissä rakentamassa.

Jokainen autoritaarinen hallitsija voisi käyttää tuota infrastruktuuria katastrofaalisin seurauksin. Jo nyt eurooppalaiset johtajat jäädyttävät puhetta epäliberaalein toimin enemmän kuin Trump – joka hänkin tekee sitä niin paljon, ettei Yhdysvalloista ole asiassa esimerkiksi.