Samuli Putro on kokenut aina olevansa mieheksi heikko ja hintelä eikä riittävän maskuliininen – Siksi hän peilaa esikoiskirjassaan itseään juuri elämänsä miehiin
Samuli Putron Elämäni miehet on terapiakirja, joka ei välttämättä ole kerronnan kohteille yhtä terapeuttinen kuin kirjoittajalleen.
Terapiakirja. Ainakin vielä vuosituhannen alussa, silloin kun itse astuin kirjalliseen maailmaan, termi oli negatiivisesti latautunut. Vakavasti otettavat kirjat kumpusivat jostain muusta kuin kirjoittajan tarpeesta ratkoa omia ongelmiaan.
Avarammin ajatellen kuitenkin jokseenkin jokainen julkaistu teos on terapiakirja. Ainakin kaikki omani ovat. Teoksen aihepiirillä ja materiaalilla on toki väliä, mutta ei niin paljon kuin kuvittelisi, sillä kirjoittaminen on aina maailman ja omien ajatustensa selvittämistä myös ja ensin itselleen, terapeuttista jo sinänsä. Kun kirjoittamaan ryhtyy ja saa jotain aikaiseksi, tulee yksinkertaisesti parempi olo.
”Pohjimmiltaan Putro on aina kokenut olevansa oman sukupuolensa keskuudessa altavastaajan asemassa, heikko ja hintelä eikä riittävän maskuliininen.”
Ei siis mikään ihme, että myös Samuli Putron terapeutti suosittelee asiakkaalleen vapaamuotoista kirjoittamista tapaamisten jälkeen. Ensireaktio on torjuva, sillä ammatikseen sanojen parissa askarteleva mies ei viitsisi kirjoittaa huvikseen. Ymmärrän tämän hyvin.
Mutta tietenkin juuri ammattilainen keksii keinon kääntää tilanteen hyödykseen. Lopputulos Elämäni miehet on lauluntekijän ja artistin esikoiskirja – suoran omakohtainen, hieman yllättävästi mutta varsin osuvasti elämäkerraksi luokiteltu teos, jonka tekijä ei ainoastaan yritä ymmärtää itseään ja omaa käytöstään vaan myös kirjaimellisesti käy terapiassa. Siis ehdottomasti terapiakirja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kirjan alussa päähenkilö on todella terapian tarpeessa. Uusi rakkaussuhde on nostanut pintaan vanhoja traumoja. Lisää menneisyyden mutaa nykyhetkeä sumentamaan ryöppyää kirjoitusprojektista, jonka Putro on terapiaan hakeutuessaan jo aloittanut.
Kaikki kytkeytyy miehiin, myös muistot naisista, sillä nimenomaan miehistä Putro on lähtenyt kirjoittamaan. Läheisesti tuntemistaan, vahvasti omaan elämäänsä vaikuttaneista tai edelleen vaikuttavista miehistä, joihin hän itseään peilaa.
Pohjimmiltaan Putro on aina kokenut olevansa oman sukupuolensa keskuudessa altavastaajan asemassa, heikko ja hintelä eikä riittävän maskuliininen. Naisten kanssa on aina ollut helpompaa puhua muun muassa sellaisista herkkää ja ajattelevaa ihmisistä ymmärrettävästi kiinnostavista asioista kuin tunteista. Siis mies, jonka ympäriltä tuolit viedään?
Toisaalta miehet eivät ole pelkästään perseestä. Heidän seurassaanhan Putro on viettänyt suuren osan elämästään, sekä töissä että vapaa-ajalla. Kuulunut kolmen jätkän bändiin. Etsinyt aina isähahmoa, vanhempaa miehistä auktoriteettia. Sitä paitsi todelliseksi altavastaajaksi Putro on tietenkin sekä aivan liian menestynyt että liian kilpailuhenkinen. Jos tuolit ehkä joskus onkin viety, artisti on hakenut ne takaisin.
Tätä ristiriitaa luotaavat vähän erilaisista kulmista kaikki kirjan kahdeksan mieskuvaa. Kirjoittaja, isä, ohjaaja, poika. Pomo, jätkä, uusi kaveri ja kiltti mies. Koko kirjan ajan mukana kulkeva, kokonaiseksi henkilöhahmoksi kasvava terapeutti taas on tietenkin nainen, sillä miestä Putro ei kelpuuttaisi palkalliseksi kuuntelijakseen, siitähän tulisi pelkkää vertailua.
”Jos kirjoittaminen onkin terapeuttista kirjoittajalle itselleen, se ei välttämättä ole sitä kerronnan kohteille.”
Tunnistan kirjasta paljon. Ainakin vielä 70-luvulla syntyneelle herkän puoleiselle poikalapselle miehen rooli on välillä tuntunut huonosti istuvalta puvulta, johon jotenkin on pitänyt itsensä sovittaa. Sen ahdas leikkaus tuli isiemme sukupolvelta, joka puolestaan oli perinyt isiltään sitäkin ahtaamman. Kuitenkin olen pukuuni myös kiintynyt, sillä se on ainoa, joka minulla on.
Tunnistan myös ihmisiä. Tässä vaiheessa elämääni kirjan tekijä ei ole minulle enää täysin vieras, ja nimettömäksi jäävistä muista miehistäkin useamman kanssa olen ollut vuosien varrella tekemisissä. Omien muistojen taso vyöryy väistämättä mukaan ja epäilemättä vaikuttaa luentaani.
Mietin kertomista ja kerrotuksi tulemista. Vain yksi kertoo, vain yksi muistaa, ja kun puhutaan todellisista ihmisistä, vallankäyttöähän se on. Jos kirjoittaminen onkin terapeuttista kirjoittajalle itselleen, se ei välttämättä ole sitä kerronnan kohteille. Terapiassa käsitellyt asiat jäävät suljetun oven taakse mutta kansien väliin painetut eivät. Ero on merkittävä.
Näissä asioissa itsekin syvästi syntisenä haluan uskoa, että ratkaisevaa on kerronnan sävy. Itsestään kirjoittaminen on kai väistämättä jollain tavoin itsekeskeistä, ja se on sitä myös Putron tapauksessa. Kertoja on neuroottisuuteen asti tietoinen itsestään ja omista tuntemuksistaan.
Kuitenkin hän näkee myös muut. Hän on itse asiassa hyvin kiinnostunut ihmisistä ympärillään ja ajattelee paljon myös heidän tunteitaan ja elämäntilanteitaan. Katse maailmaan on pohjimmiltaan sama kuin hänen lauluissaan, tietenkin, ja minulta Putron humaani elämänasenne menee sujuvasti läpi myös tässä muodossa. Erityisesti pidän kirjan viimeisestä luvusta. Se on paljas, haikea ja kirjan miesteemaan nähden kiehtovan monitulkintainen. Novellimaisessa tiiviydessään se on myös lähellä putromaisen kerronnan perusmuotoa, laulua. Kappaleen voi kuvitella mielessään.
