Samuli Knuutin kolumni: Rockmusiikin historia Coldplayn mukaan

Perinteisessä rock-kulttuurissa herkkiä poikia on usein pilkattu. Ei siis ihme, että Coldplayn kuuntelijoiksi usein sanotaan miehiä, jotka itkevät masturboidessaan. Oasisin ja monta muuta 90-luvun rockbändiä Creation-levymerkilleen ottanut Alan McGee puolestaan on kutsunut heitä vuoteenkastelijoiksi.

Ja onkin totta, että jokin Chris Martinin äänessä tuo esiin koulukiusaajan diakonissastakin. Kun hän tutun surumielisesti kilkattavien pianojen äärellä avaa sanaisen arkkunsa ja hilaa sieltä esiin harvinaisia viisauksiaan tyyliin ”Everybody hurts, everybody dies”, kuten vaikka uutuusalbumin nimiraidalla, väkivalta alkaa taas tuntua aliarvostetulta keinolta ratkoa ihmisten välisiä ongelmia.

Kolikon toinen puoli tosin on, että Martinilla kavereineen on harvinainen taito kirjoittaa lauluja, jotka kuulostavat ensimmäisellä kerralla harmittomalta ja moneen kertaan kuullulta. Nämä ominaisuudet ovat niiden salaisia aseita, sillä juuri siksi viidennellä kerralla ne tuntuvat olleen kuulijan elämässä aina. Saman tempun Coldplay tekee kahdeksannella albumillaan ainakin kolme kertaa. Ne perkeleet.

Kaikesta tästä huolimatta Coldplay on mainettaan paljon kunnianhimoisempi ja seikkailunhaluisempi bändi. Harva odotti, että pienimuotoisen ja naiivin Parachutes-debyyttinsä (2000) jälkeen yhtye lähtisi seuraavilla albumeillaan valloittamaan stadioneita. Tai että Brian Enon kanssa tehtyä oivaa taiderocklevyä Viva La Vida (2008) seuraisi duettoja Rihannan, Tove Lon ja edm-rikollisten Chainsmokersin kanssa.

Eikä varmaan juuri kukaan olisi veikannut, että uusimmalla albumillaan Everyday Life Coldplay ei yritä yhtään vähempää kuin koota yksiin kansiin koko 1900-luvun populaarimusiikin historiaa. Avauskappale Sunrise on kaksi ja puoli minuuttia pelkkiä viuluja, ja toisin kuin tuhannella muulla rockbändin introlla, ne oikeasti kuulostavat kauniilta.

Seuraavien 50 minuutin aikana yllätys seuraa toistaan. BrokEn (kyllä, kaikkialta vohkiva yhtye on selvästi ottanut vaikutteita Bon Iveriltä kappaleiden nimeämisessä) on spirituaalikuoroineen puhdasta gospelia, ja se jos mikä onkin lajityyppi jossa kliseitä pidetään hyveinä, esittäjien duunina on puhaltaa niihin henkeä. Arabesque taas muistuttanee meistä ajoista, jolloin Led Zeppelin haki hard rockiinsa vaikutteita arabimaailman musiikista. Ékòn letkeä etnoilu osoittaa, että Paul Simonin Graceland-albumia on kuunneltu herkässä kehitysvaiheessa, eli siis noin viikko sitten.

Kaikki ei tietenkään toimi. Cry Cry Cry lienee tehty tilaustyönä kaikille kolmelle ihmiselle, joiden mielestä on korkea aika että suuret yhtyeet alkaisivat tehdä doo-wopia. Suorastaan tragikoominen on pyssyjä vastustava protestilaulu Guns, jolla Bob Dylaniksi itseään luuleva Chris Martin toteaa ”everybody’s gone fucking crazy”, mikä on vähän kuin yllättäisi piispan kiroilemasta tämän yrittäessä avata kaupassa hedelmäpussia.

Kaiken kaikkiaan Everyday Life on kuitenkin virkistävä rocklevy, joka laittaa pohtimaan, miksi sellaisia tehdään nykyisin niin harvoin. Tai miksi suositut rockbändit ovat nykyisin niin harvassa, varsinkin sellaiset joiden jäsenet eivät olisi jo liian vanhoja ammattiurheilijoiksi.

Everyday Life toimii paitsi kokeilunhalunsa takia myös siksi, että tarpeeksi monen kappaleen pohjana ovat Cold­playlle tutut hyveet: vahvat melodiat, oivaltavat sovitukset ja matemaattisen tarkat koukut, joita kaikkia varsinkin albumin loppusuoralle on annosteltu runsaasti. Orphans on ”woo woo” -toistoineen tuttua myöhemmän kauden ”voimaannuttavaa” Coldplayta, kun taas Champion Of The World ripustaa kaiken isoon kitarakoukkuun, joka on niin vahva että siitä voisi riiputtaa työsuhdemersua.

Viimeisenä tulee nimiraita, jollaisen yhtye osaisi varmasti kirjoittaa unissaan. Kyllä te tiedätte, pianoja, eteerisiä syntikoita, hajamielisiä kitaroita, Chris Martin laulamassa kuin teddykarhulleen. Moiselle on helppo tuskastua, mutta koettakaapa kirjoittaa perässä yhtä hyvä biisi.

Kaksoislevyn mitaksi vajaat 53 minuuttia on koomisen lyhyt, mutta elämmekin striimausaikaa, jolloin on varottava ikävystyttämästä kuulijaa. Arabialaisine biisinnimineen, poliisiväkivalta-sampleineen ja vierailevine etnomuusikkoineen Everyday Life on muillakin tavoin albumi ajasta jota elämme, ja vaikka sillä harvoin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa, ainakin se on avannut suunsa.