Vähäisyydessään joutavia kappaleita – Samuli Knuuti ei vieläkään lämmennyt J. Karjalaiselle

Nuoruus on hyvä aika inhota asioita. Silloin on niin paljon energiaa ja tehtäviä asioita, ettei se inho pääse koteloitumaan kehoon tai johtamaan tyhmiin tekoihin, vaan yleensä kanavoituu muihin projekteihin. Niistä se minäkuva rakentuu, eikä siitä inhosta, joka on ajanut tekemään ne minuuden määrittäneet asiat.

Nuoruus on todellakin hyvä aika inhota intohimoisesti asioita. Kuten esimerkiksi J. Karjalaista. Nuorena minä todellakin inhosin J. Karjalaista. (Silloin luulin, että vihasin J. Karjalaista, mutta elämä on opettanut, että hyvin harvat asiat ovat vihaamisen arvoisia, varsinkaan popmuusikot -- ja että viha harvoin pukee ketään tai tekee vihaajalleen hyvää.)

Inhosin yli kaiken J. Karjalaista, joka raakkui aina radiossa omia äpäräversioitaan amerikkalaisesta bluesista, countrysta, folkista: Sankarit, Doris, Ankkurinappi, Apinaorkesteri ja Sekaisin ovat vain viisi otetta miehen pitkästä rikosrekisteristä. Hämmästyttää, kuinka paljon jo pelkästään Karjalaisen hittikokoelman biisilistan läpikäyminen tätä kolumnia varten yhä triggeröi.

Karjalaisen mainostoimistotausta kuului hänen biiseistään, jotka kaikki kuulostivat mainosjingleiltä tuotteille, jota vain juntit ostivat. Hänen kirjoittamansa tunnuslaulu maailman parhaalle limonadille Dr. Pepperille lienee yhä Karjalaisen rehellisimpiä taideteoksia. Suuri osa Karjalaisen suurimmista hiteistä myös muistutti lastenlauluja, mikä on aina hyvä asia silloin, kun kuulijakunnasta suuri osa on ison ajasta humalassa.

Se, että Karjalainen vaikutti ihmisenä muista Suomi-rockin veteraaneista poiketen läpeensä symppikseltä tyypiltä, tuntui loukkaukselta aiheutetun vahingon päälle. Kun Karjalaista inhosi, samalla oli vaikea olla tuntematta itseään vähän huonoksi ihmiseksi.

90-luvun alussa Karjalaisen levyt alkoivat muuttua sävykkäämmiksi ja täyteläisemmiksi, kenties jopa kypsemmiksi, eikä hänen laulutapansa enää ärsyttänyt samalla tavalla kuin alkuvuosinaan. Yksi haiseva valttikortti hänellä oli kuitenkin hihassaan: vuonna 1996 ilmestynyt Missä se Väinö on? on yhä viheliäisimpiä ikinä kirjoitettuja kappaleita, iljettävä hengentuote, joka todellakin oli korvamato termin niljakkaimmassa mielessä. Eräs ystäväni mursi varpaansa rynnätessään sulkemaan radiota, kun Missä se Väinö on? alkoi soida. Rakastin ystävääni entistä enemmän sen jälkeen.

Tällä vuosituhannella J. Karjalainen ei ole juuri elämääni häirinnyt. Olen tietenkin noteerannut Lännen-Jukan (2006) luovan leikittelyn amerikansuomalaisen siirtolaisfolkin kanssa sekä uutukaista edeltäneiden albumien kurottamisen isompaa soundia kohti. Vastentahtoinen arvostus on hiipinyt takaovesta sisään. Uuden levyn päätin kuitenkin kuunnella keskittyneesti ja kuulokkeiden kanssa kuusi kertaa. Se on määrä, jolla jokainen albumi paljastaa karvansa.

Jos oikein laskin, juuri ilmestynyt Suomalaista muotoiluu on Karjalaisen peräti 25. studioalbumi. Se on hirvittävä määrä musiikkia. Ja ikään kuin vastaiskuksi kaikelle valtavalle diskografialle, joka Karjalaisella on säkissään, Suomalaista muotoiluu on viimeiseen saakka pelkistetty albumi. Sen mitta on viisi sekuntia vaille puoli tuntia, ja sillä on klassisen poplevyn ideaalin mukaisesti kymmenen kappaletta, siis keskimäärin tasan kolme minuuttia jokainen.

Jokainen kappale myös alkaa niin kuin se aikoo päättyä. Varsinaisia kertosäkeitä ei juurikaan ole, saati sitten rytminvaihdoksia, kliimakseja tai muita yllätyksiä. Laulut luovat tunnelmansa ensimmäisillä säkeillään ja antavat sitten sen leijua ilmassa rikkumattomana siinä ajassa, joka menee mikroeineksen lämmittämiseen.

Taitavassa minimalismissa huomio ei kohdistu siihen mikä puuttuu, vaan jäljelle jäävät ainekset näyttäytyvät aivan uudessa valossa. Koska Karjalaisen taitavuutta kukaan ei voi kiistää, näin käy hänen uutuusalbumissaan. Kaikki kappaleet rakentuvat akustiselle kitaralle, jota useimmiten maustaa yksi lisäelementti, joka kappaleessa eri: vuorollaan huuliharppu, taustakuoro, piano tai rumpukone. Ainoastaan nimikappale ryhtyy elektroniseen maalailuun, kenties peittääkseen jopa Karjalaisen asteikolla poikkeuksellisen luonnosmaisen tekstin, joka muuten kuulostaisi Wallpaper-lehteä selaavalta Sepi Kumpulaiselta.

Uuden albumin kaikki miniatyyrimaiset laulut sijoittuvat maailmaan, jossa muut tekevät asioita ja jossa kaikki on jo tapahtunut. Kappaleessa Uuteen satamaan päähenkilöt menevät katsomaan, kuinka ”ne rakentaa” uutta sanomaa. Päätöskappaleessa Kyyveen kapteeni laulun puhuja toteaa vain, että ”olinhan siellä minäkin / vastuksena varmaankin”.

Referenssipointit ovat kaikki menneisyydessä: Bonanza-televisiosarja, Landola-kitara, vanha Cadillac. Pienen kauneuteen viittaa sekin, että Koh-I-Noor ei viittaa timanttiin, vaan sen mukaan nimettyyn kynään. Se, että kirjoittaa laulun kynästä, jolla on laulun kirjoittanut, on silkkaa metaa.

Sinéadin laulu taas todennäköisesti viittaa Sinéad O’Connorin vuoden 1990 jättihittiin, jota Karjalaisen laulun pariskunta kuunteli rakastuessaan. Vaikka Karjalaisen tekstin mukaan onkin sattumaa, mikä laulu sattuu soimaan rakastuessa taustalla ja siksi muuttumaan merkitykselliseksi, Nothing Compares 2 U on oiva valinta. Se kun ei oikeastaan ole ”Sinéadin laulu”, koska se on cover-versio Princen The Family -sivuprojektilleen vuonna 1985 kirjoittamasta kappaleesta. Alkuperäinen, hyvin vähän kuunneltu versio kuulostaa 80-lukulaisen sovituksensa takia hieman muoviselta ja imelältä, kun taas Sinéadin tulkinta vavahduttaa alastomuudellaan. Ja jos näki kappaleen videon edes kerran, Sinéadin kyynelet muuttuivat heti yhdeksi kappaleella kuultavaksi soittimeksi.

Nothing Compares 2 U:n rinnalla Karjalaisen kappaleet kuulostavat kuitenkin kaikessa vähäisyydessään varsin joutavilta. Ne ovat sympaattisia, ja niiden tekijän lapsenomaisuudessa on jotakin viehättävää, mutta kovin montaa kuuntelukertaa ei tarvita niiden tyhjentämiseen. Parhaat albumit jäävät kiusaamaan ja kutkuttamaan mieltä, siksi niihin palaa aina uudelleen, kun taas Suomalaista muotoiluu muistuttaa enemmän murusilta leivästä, jonka joku toinen on syönyt. Ne on kovin helppo lakaista nopeasti pois lattialta ja mielestään.

Tuoreessa Suomen Kuvalehden haastattelussa Karjalainen kertoo, kuinka hän 90-luvun alussa innostui Paul Austerin romaaneista. Ne auttoivat häntä ymmärtämään yksityiskohtien merkityksen. Sitä lukiessani nyökyttelin innoissani, sillä Auster on minusta ollut Yhdysvaltojen eturivin prosaisteista se kaikista lattein ja ilmeisin. Tämä tieto antoi minulle luvan ymmärtää, ettei J. Karjalaisella ole kaikista ansioistaan huolimatta mitään annettavaa juuri minulle.

Suomalaista muotoiluu kuulostaa ennen kaikkea sellaisen miehen levyltä, jolla ei ole enää mitään tarvetta todistaa mitään kenellekään. Se on levyllä ilmeistä, sekä hyvässä että pahassa. Vuosimallin 2025 J. Karjalainen antaa kuulijan elää omaa elämäänsä siitä riippumatta, joten albumi on helppo jättää suopeasti omiin oloihinsa. Sille on helppo antaa anteeksi sen olemassaolo.

Samuli Knuuti on kirjoittaja, joka aseella uhattuna myöntäisi Villien lupiinien olevan hyvä biisi. Hänen esikoisromaaninsa Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä ilmestyy syyskuussa.