90-luku oli Samuli Edelmannille ja Aleksi Mäkelälle kostea ja sekava: ”Se on asia, johon ei tarvitse enää palata”

Yhteys

Aleksi Mäkelällä on elävä muistikuva ensikohtaamisestaan Samuli Edelmannin kanssa 1970-luvun alusta.

– Samulin isä tuli hakemaan mua Haagasta viettämään viikonloppua. Kolmipyöräni nostettiin niiden rättisitikan takapenkille, minne mä istuin Sampan viereen.

Ensimmäiset yhteiset hetkensä kaksikko oli viettänyt jo lastenvaunuikäisinä. Heidän taiteilijavanhempansa olivat läheisiä ystäviä, ja naperot kulkivat mukana riennoissa. Kun näyttelijäyhteisö perusti ”kolhoosityyppisen” kesäpaikan Lopen Pilpalaan, lapset pääsivät telmimään keskenään. Sinne Samuli sijoittaa oman ensimuistonsa Aleksista: pihaan ilmestyi poika, jolla oli kiiltävät housut.

– Sanoin, että vitsi, sulla on hienot housut. Aleksi katsoi minua ja sanoi: ”Pitää olla.”

Molempia naurattaa. Aleksi on nyt 55-vuotias. Samulilla on mittarissa 56. Enää vuoden ikäerolla ei ole merkitystä, mutta viikari-iässä Samuli oli Aleksille isovelimäinen hahmo.

– Samppa oli villimpi, rauhattomampi kuin minä. Usein Samuli kertoi, että nyt tehdään näin. Mä kysyin, että onko se hyvä idea. ”On, tosi hyvä!” Onko se sallittua? ”On on!”

– Tunnustan kaiken, Samuli sanoo ja hymyilee.

Isiltä pojille

Aleksin isä Vesa Mäkelä (1947–2003) oli Ylen televisioteatterin näyttelijä. Samulin isä Toni Edelmann (1945–2017) oli säveltäjä ja äiti Marja-Leena Kouki on niin ikään näyttelijä. Pojat saivat ”vapaan kasvatuksen”, kuten 70-luvun termi kuului.

Kun vanhemmat viettivät aikaa toistensa kanssa, lapset keksivät omaa tekemistä. Samuli muistaa yhden tempauksen: kerran he innostuivat keräämään tienoon autoista bensatankkien korkit. Päivän mittaan niitä kertyi muovikassillinen. Aarteet haudattiin perunamaahan. Tietysti he jäivät kiinni.

– Se oli ainoa kerta, kun mä olen nähnyt sun faijan vihaisena, Samuli sanoo Aleksille.

Korkit kaivettiin perunamaasta ja soviteltiin takaisin autoihin pimenevässä illassa. Ihan kaikkia ei löytynyt, mutta Vesan kanssa sovittiin, ettei asiasta enää puhuta.

Aleksi ei muista, että Samulin isä olisi koskaan suuttunut.

– Moottoritiellä Samuli saattoi laittaa yhtäkkiä takapenkiltä kädet Tonin silmien eteen. Toni vain sanoi ratin takana, että viitsisitkö ottaa ne kädet pois mun silmiltä. Mun oma isäni oli tosi lempeä, mutta kyllä mä joskus keppiä sain. Tosin en koskaan syyttömänä. Rajat oli tiedossa, mutta niitä piti kokeilla.

Vanhemmat ottivat poikiaan mukaan myös työpaikoilleen. Aleksi vietti aikaansa Ylen studioilla Pasilassa ja päätyi Radioteatteriin lapsinäyttelijäksi. Teini-ikäisinä kaksikko istui eturivissä näytöksestä toiseen, kun Samulin äiti näytteli KOM-teatterissa ja Ryhmäteatterissa.

– Kun muistelee niitä näytelmiä, kuten Tšehovin Kolme sisarta, Arto Mellerin Sopimus Mr. Evergreenin kanssa ja Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja, se oli kyllä villiä kamaa meidän ikäisille, Samuli sanoo.

Kaksikon tie vei lopulta yhdessä Kallion yläasteelle. Kun Samuli jäi luokalle, se oli molemmista iloinen asia: ikäero tasaantui, sillä he saivat käydä yhdessä kahdeksatta luokkaa. Koulunkäyntiä enemmän kiinnostivat murrosiän ihmeet: tytöt, alkoholi, tupakka, punk, rockabilly ja kotibileet.

Aleksi jatkoi taidelukioon, Samuli ei. Aleksiltakin lukio jäi kesken.

Kaveriporukkaan oli kasaantunut muitakin taiteilijoiden vesoja, kuten näyttelijä Erkki Saarelan poika Niko, näyttelijä Heikki Kinnusen poika Santeri sekä säveltäjä Kaj Chydeniuksen pojat Jussi ja Kalle. Kaikkia yhdisti polte luovaan ilmaisuun – ja kaikki pitävät edelleen yhtä.

Pojat alkoivat kehitellä vanhempien illanviettojen aikana näytelmiä. Joskus äänitettiin kasetille kuunnelmia. Sitten Heikki Kinnunen osti pojalleen videokameran. Leikistä alkoi tulla totta.

– Heti kun me ruvettiin videokameran kanssa puuhaamaan, siihen suhtauduttiin samalla vakavuudella kuin kuvauksiin tänäkin päivänä, Aleksi sanoo.

Vuonna 1985 valmistui puolituntinen Freddie, joka oli kaveriporukan mielestä ”ihan oikea mafialeffa”. Aleksi käsikirjoitti ja Santeri kuvasi, vaikka oikeasti kaikki halusivat vain näytellä rosvoja. Seuraavan elokuvan nimi oli Hyvää yötä, pikkupupu. Santeri ei enää malttanut kuvata sitä vaan luovutti kameransa Aleksille. Kameran taakse Aleksi myös jäi.

– Intohimoni näyttelemiseen ei ollut niin kova kuin mitä aistin Samulista ja Santerista. En koskaan esimerkiksi ajatellut pyrkiväni Teatterikorkeakouluun. Samppa ja Santerihan sinne menivät.

Vuonna 1988 sai ensi-iltansa Aleksin ohjaama tv-elokuva Uimataidoton. Se kuvattiin vielä videolle. Ystävysten ensimmäinen oikea yhteinen elokuva sai odottaa vuoteen 1993 asti. Aleksi sanoo, että toimintaleffa Romanovin kivet oli hänelle käännekohta.

– Me oltiin haaveiltu sellaisen leffan tekemisestä pikkunassikoista asti. Siinä oli mukana lähes kaikki meidän kaverit. VHS-kamerat vaihtuivat Panavisioniin. Sen jälkeen veroilmoituksessakin luki ammatin kohdalla ”elokuvaohjaaja”.

Samoissa liemissä

Vuonna 1991 Samuli Edelmannista tuli tv:stä tuttu laulaja. Peggy vei hänet euroviisukarsintoihin, Pienestä kii Syksyn säveleen. Tähti oli syttynyt.

– Kyllähän me kaikki tiedettiin pienestä asti, ettei Samuli halunnut pelkästään tulla uudeksi Marlon Brandoksi vaan halusi olla myös rocktähti, Aleksi sanoo naama peruslukemilla.

Vaikka Samuli lähti uudelle urapolulle, käsi ei irronnut kädestä. Aleksi ohjasi Samulin musiikkivideoita. Euroviisukarsintoihin Turkuun lähti kannustamaan koko lapsuuden kaveriporukka. Aleksi muistaa hetken, kun Samuli asteli silloisen Typhoon-areenan lavalle.

– Silloin tajusin, että tästä voi tulla iso juttu. Nyt on hoidettu musapuoli, ja kun saa vielä leffapuolen hoidettua, se on sitä myöten selvä.

Hittibiisien jälkeen vauhtia kiihdytti entisestään vuosien 1994–95 hittisarja Vintiöt. Ajanjakso – ja oikeastaan miltei koko 90-luku – oli kaveriporukalle kostea ja vauhdikas.

– Se oli sekavaa, ja se on asia, johon ei tarvitse enää palata, Samuli toteaa.

Aleksi haluaa kuitenkin asettaa ystävänsä toilailut mittasuhteisiinsa.

– Jos jollain on mielikuva, että Vintiöitä tehdessä Samuli oli eniten sekaisin, niin paskanmarjat, yhtä sekaisin me kaikki oltiin. Minä myös.

Vuonna 2001 Samuli raitistui. Aleksinkaan elämästä ei enää lööppejä irtoa. Seestyminen tervehdytti myös ystävysten suhteen julkisuuteen.

– Nyt voin varmaankin sanoa molempien puolesta, että olemme ihan sinut median kanssa, Samuli toteaa ja antaa puheenvuoron Aleksille.

– Kyllä. Mäkin luulen, etten enää pysty enempää itseäni häpäisemään. Tämä on julkinen ammatti. Jos mokaa, siitäkin tulee julkista. Se on kestettävä.

Kuvauksissa ohjaaja tarvitsee auktoriteettiaseman näyttelijöihin nähden. Niin käy myös, kun Aleksi ohjaa ystäväänsä Samulia. – Asetelma on toimiva, ja hyvä niin, Samuli sanoo.

Lupa olla hiljaa

Samuli toteaa kliseitä pelkäämättä, että Aleksi on hänen sydämessään koko ajan. He ovat tunteneet yli puolen vuosisadan ajan: lähes siitä asti, kun oppivat puhumaan. Sellainen yhteys kestää pitkätkin tauot.

– Ei sillä ole merkitystä, kuinka usein nähdään. Vaikka olisi vuosikin välissä, jutut jatkuvat siitä, mihin viimeksi jäivät. Välillä soitellaan öisin ja tunnustetaan rakkautta, välillä soitellaan, että miten tämä juonikuvio menee ja millainen tämä minun roolihenkilöni on.

Silloin kun tehdään töitä yhdessä, ollaan enemmän tekemisissä myös töiden ulkopuolella.

– Samulin läsnäolo näyttelijänä on niin vahvaa, että kun me tehdään töitä, se on 24/7. Jos Samuli haluaa soittaa mulle kolmelta yöllä, hän soittaa. Siksi olenkin oppinut pitämään puhelimen äänettömänä öisin, Aleksi naurahtaa.

Aleksin ja Samulin uusin yhteinen projekti on 19. helmikuuta ensi-iltansa saava elokuva Häjyt 2. Se on jatkoa niinikään Mäkelän ohjaamalle, ja Edelmannin tähdittämälle, elokuvalle Häjyt, joka valmistui vuonna 1999.

Ystävien kesken on myös lupa olla hiljaa. Vuosina 2007–2009 Samuli levytti virsialbumien trilogian. Uskonasioista he eivät ole Aleksin kanssa koskaan jutelleet. Sen aiheen edessä hän sanoo olevansa hiljaa myös itsensä kanssa. Sitten hän hiljenee kokonaan. Aleksi rientää hätiin.

– Voin sen verran jeesata sua, että en ole itse millään tavalla hengellinen ihminen. Minulla on ateistinen kasvatus, eikä se ole minua kiinnostava aihe. Meillä on myös kaverien kanssa tapa, että jos joku ei halua jostain puhua, siitä ei sitten puhuta. Jokainen taaplaa tyylillään ja jokaista arvostetaan, mutta omia ajatuksia ei tyrkytetä muille.

Samuli kiittää Aleksia avusta. Tässä välissä hän on saanut jäsenneltyä omat ajatuksensa.

– Vierastan sitä hälinää ja bisnestä, jota henkisten ja hengellisten asioiden ympärillä on. Tyyppejä pyörii kauppaamassa milloin mitäkin mindfulness- ja new age -settiä. Mielestäni aihe menee vähän pilalle, kun siitä puhutaan. Mulla ei ole siitä puhuttavaa, koska itselleni se on sisäistä ihmettelyä. Enhän mä tiedä niistä asioista mitään. Eikä kukaan tiedä.

Lopuksi Aleksi jakaa ajatuksen, joka saattaa paljastaa pitkän ystävyyssuhteen salaisuuden.

– Uskon, että omat elämäntaidot jokaisen pitää itse opetella, mutta monessa paikassa on auttanut, että on näin hyvä kaveripiiri. Yhdessä me ollaan niitä vaikeuksia hankittu ja yhdessä niistä on selvitty.