Apu

Sampo Kaulasen raskas vuosi

Sampo Kaulasen raskas vuosi

Sampo Kaulanen ja äitinsä Anne saivat viime keväänä raskaan uutisen. Isä ja aviomies Esa Kaulanen oli päättänyt päivänsä. – Jos avoimuutemme rohkaisisi edes yhtä ihmistä pääsemään häpeästä, jonka läheisen itsemurha aiheuttaa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Lindholm
Mainos

Kellanruskea kotitalo sijaitsee Äkäslompolossa niin lähellä Jounin kauppakeskusta, että välimatkan kipaisee pahimmillakin pakkasilla ilman takkia.

Matalan, pitkänomaisen talon toisessa päässä asuu entinen kauppias, Jounin kaupan kassana työskentelevä Anne Kaulanen, 63, toisessa hänen ainoa poikansa, kauppias Sampo Kaulanen, 37.

Ollaan äidin olohuoneessa. Lattialla on röykkiöittäin Sampon tyttären, kohta kolmevuotiaan Rianan leluja, television edessä lattialla iso puinen nukkekoti ja sohvapöydällä kasoittain lastenkirjoja.

Seinillä on maisemataulujen lisäksi Martti ”Huuhaa” Innasen naivistisia maalauksia, jotka talon isäntä Esa Kaulanen aikoinaan tilasi.

Pihamaalla aitauksissaan vahtia pitävät Sampon koira amerikanstaffordshirenterrieri Bono, 1, ja ”Esan varjo”, saksanpaimenkoira Urpo, 12.

Kaulaset kertovat, että toukokuun jälkeen Urpo on vanhentunut vuosia. Koira kaipaa isäntäänsä, joka teki itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa 31. toukokuuta aamuyöllä.

Kotitalon kulmalla on Jounin kaupan bussi, jolla  Sampo ja Michelle kiertävät Suomea.

Kun äiti juttelee, poika kuuntelee hiljaisena. Hän havahtuu omista maailmoistaan, kun hänen vaimonsa Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen soittaa Skypellä.

Koska Mintulla on Jaden, 11, ja Jasminen, 16, yhteishuoltajuus edellisen miehensä kanssa, hänen ja Sampon elämä on asumista kahdessa kodissa Tampereella ja Äkäslompolossa, 860 kilometrin päässä toisistaan. 

Kun isot tytöt ovat isällään, Minttu ja Riana matkustavat Lappiin – tai Minttu hyppää myymäläautoon, joka ajaa Lapin kuuluisimman kauppiasparin kuvilla koristettuna ympäri Suomea. Kun isä ja äiti ajavat myymäläautoa, Riana on rakkaan mummonsa ilona, ja kun mummi on töissä, hän on Äkäslompolon päiväkodissa.

Siviilissä Sampo ei ole se tehopakkaus, jonka suomalaiset muistavat vuoden 2010 Diili-ohjelmasta. Eikä se somehirmu, jonka pyörittämistä Jounin kaupan Facebook-sivuista on tykännyt yli puoli miljoonaa suomalaista. 

Tv- ja sometähti on hillitty ja varovaisen kohtelias. Hän katsoo hivenen eksyneen pikkupojan tavoin suoraan silmiin, kun miettii vaiteliaana vastauksiaan. 

Äitikin ihmettelee, miten hänen ujosta pojastaan on kasvanut taitava puhuja.

– Sampolla on niin paljon töitä. Pelkään, että hän ei ehdi käsitellä suruaan. Vain viikko isänsä kuolemasta hän lähti Mintun kanssa kiertämään Suomea, äiti huolehtii.

– Olin haaveillut Esan kanssa, että kun jäämme eläkkeelle, Sampo jatkaa kaupassa ja me mökkeilemme Lappeassa, laskemme kumiveneellä Äkäsjoen suulta Kolariin, lomailemme Kreikassa. Esan valinta muutti meidän kaikkien elämän lopullisesti, Anne Kaulanen sanoo.

Toukokuun lopulla Sampo Kaulanen ajoi Ouluun hakemaan uutta myymäläautoa. 

Aamulla häntä haastateltiin radion suorassa lähetyksessä. Samaan aikaan Anne Kaulanen yritti kerta toisensa jälkeen soittaa pojalleen, mutta ei päässyt läpi, sillä kun radiolähetys loppui, Sampo alkoi hoitaa puhelimessa työasioitaan.

Lopulta Anne soitti Tampereelle miniälleen Michelle Murphy-Kaulaselle, joka tavoitti puolisonsa ja kertoi kauheat uutiset. 

Yhdessä päätettiin, että Minttu lentäisi Rianan kanssa Rovaniemelle. Sampo jättäisi uuden myymäläauton Ouluun ja hakisi perheensä autollaan kotiin Äkäslompoloon.

Anne pelkäsi, miten poika isänsä kuolemasta järkyttyneenä pystyisi ajamaan. 

– Mutta kun on pakko, on pakko. 

Lapin kuuluisin kauppias toteaa vaisusti äitinsä sohvalla, ettei millään meinannut tajuta vaimonsa sanoja.

– Vaikea sitä on ymmärtää vieläkään. Vaikka isä toistakymmentä vuotta aina tiukan paikan tullen tokaisi tappavansa itsensä, tuntuu mahdottomalta uskoa, että hän lopulta toteutti sen. Isä itse sanoi lääkärillekin, että ei hänestä ole tekemään sellaista. En ollut mitenkään voinut varautua tapahtuneeseen, Sampo sanoo.

Anne on yhä surullinen tavasta, jolla suru-uutinen kerrottiin hänelle itselleen.

– Halusin muistuttaa Esaa aamulla, että poika on radiossa. Kun hän ei vastannut, soitin psykiatrisen sairaalan osastolle. Minulle sanottiin, että Esa oli kuollut – että hänet oli aamuyöllä löydetty menehtyneenä.

Poliisit olivat luvanneet sairaalalle kertoa tapahtuneen omaiselle.

– Mutta ilmeisesti kukaan ei ehtinyt, Anne sanoo lakonisesti.

– Sinä iltana itkimme niin paljon, että olisi luullut kyyneleitten loppuvan. Mutta vielä kesälläkin tuli kauheaa huutoitkua, Anne sanoo.

Leskestä kauheimmalta tuntuu se, että Esa pystyi tappamaan itsensä valvotuissa oloissa psykiatrisessa sairaalassa.

– Soittelimme monta kertaa päivässä. Edellisenä iltana Esa oli niin rauhaton, että pyysin henkilökuntaa pitämään hänestä erityisen hyvää huolta. Esa suri, ettei varmaan pääsisi viikonloppuna kotiin avohoitoon, koska oli tehnyt kepposen. Lääkäri oli joutunut hakemaan hänet tieltä, jolla hän oli ollut liftaamassa.

Anne kertoo ymmärtäneensä myöhemmin, että Esa oli pyrkimässä pois sairaalasta pystyäkseen rauhassa tekemään sen, mikä hänen oli omasta mielestään tehtävä.

– Urpo on terapiakoirani. Esalle hän oli kuin varjo. On riipaisevaa tuntea koiran suru, joka muutamassa kuukaudessa on vanhentanut sitä vuosia.

Anne ja Esa Kaulanen ehtivät olla avioliitossa 36 vuotta ja kolme päivää.

He tutustuivat, kun Anne tuli töihin Äkäshotellin vastaanottoon vuonna 1974.

– Rakastuimme. Esa oli mahdottoman runollinen, tykkäsi luonnosta ja musiikista. Loppuun asti hän lausui minulle runoja, etenkin Eino Leinoa. Sampon tyttärille vaari luki lastenkirjoja, kuten Riitta Nelimarkan kuvittaman Seitsemän veljestä.

Kun Anne syksyllä 1975 lähti opiskelemaan Kemijärvelle kauppaopistoon, Esa muutti mukana.

Anne olisi halunnut seitsemän poikaa, mutta on nyt oikeastaan tyytyväinen, että ympäripyöreitä työpäiviä tehnyt pariskunta sai vain Sampon. Poika syntyi toukokuussa 1979, ja vanhemmat solmivat avioliiton toukokuussa 1980.

Nuoripari oli palannut Äkäslompoloon, ja Anne työskenteli appivanhempiensa kaupassa. Tiukimpina aikoina hän nousi kahdelta ehtiäkseen tehdä leipien ja tuoretuotteiden tilaukset ennen kuin muu henkilökunta tulisi. Oli järjestelyä ja siivousta.

– Siihen aikaan ei puhuttu kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Mutta kaipa Esalla oli se jo silloin. Hän saattoi innostua tekemän jotakin aivan hillittömästi. Muutaman ajan kuluttua touhu rupesi tympäisemään häntä. Silloin hän jätti kaiken kesken ja mourotti muutaman päivän.

Kaulasista kumpikaan ei koskaan puhunut avioerosta – ei edes Anne 80-luvun puolivälistä, jolloin Esalla oli pahoja ryyppyputkia puolenkymmentä vuotta. Anne sanoo, että kun on yhteinen liiketoimi, edes avioliiton tilaa ei kyseenalaista – etenkään kun mies ei koskaan ollut pahapäinen.

– Kaikilla miehillähän ryyppääminen joskus karkasi käsistä. Kun Esa rakensi meille mökin Lappeaan vuonna 1991, juopottelu jäi. Hän saattoi olla mökillä yksin viikonkin, kalastella ja olla rauhassa.

Vuonna 1950 perustetusta Jounin kaupasta oli juuri tehty kommandiittiyhtiö. Koska yksikään Jounin neljästä lapsesta ei halunnut kauppiaaksi, Anne ryhtyi perheyrityksen jatkajaksi. Esalle sopi nikkarointi ja paikkojen kunnossapito.

Kun Kaulaset 90-luvun lopulla rakensivat kauppansa yhteyteen bensa-aseman, Esa oli innostunut työskentelystä siellä.

– Aseman rakennusvaiheessa Esa yhtäkkiä kuukahti lattialle. Emme edes tienneet, että hänellä oli mahahaava, mutta se oli puhjennut ja suusta suihkusi verta. Sairaalan teho-osastolla hän sai 30 pussia verta.

– Vaikka kesällä en pystynyt työhön, työ kaupalla on auttanut minut vaikeittenkin asioitten ylitse.

En halua ajatella, miten totun yksinäisyyteen, jonka Esan kuolema jätti. Meillä oli hyvä olla yhdessä.

Esa lopetti työskentelyn kaupalla vuonna 2005, jolloin hän alkoi rakentaa Sampon ensimmäisen vaimon Jenriinan äidille kotieläinpihaa Äkäslompolon Konijängälle. 

– Hevoshaka oli Esalle terapiapaikka. Ruokatunnilla hän kävi torkuilla Pamelan, mahdottoman ison sianrötkyn talossa. Siellä ne tuhisivat kylki kyljessä, Anne nauraa.

Esa oli myös alkanut pelätä ja koki erään henkilön uhkaavan hänen henkeään. 

– Kaikin ajoin Esa ei uskaltanut edes ulos. Kun masennuslääkkeet eivät auttaneet, Esa hakeutui lepäämään mielisairaalaan syksyllä 2006. Sen jälkeen hän oli hoidossa lähes joka syksy ja kevät. 

Esan tila diagnosoitiin maanisdepressiivisyydeksi. Lääkärin kehotuksesta hän lopetti masennuslääkkeiden käytön. Vasta sitten voitaisiin aloittaa terapia. Seurauksena oli, että Esasta tuli niin aktiivinen, että miehen ajoittaiseen yltiöpäiseen työvauhtiin ja ideointikykyyn tottunut kaupan henkilökuntakin huolestui.

– Houkuttelin täysin maanisen miehen lääkäriin Leville. Lääkäri totesi, että Esan on lähdettävä rauhoittumaan mielisairaalaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Esa kieltäytyi tarjotusta avusta. 

– Meidän oli pakko soittaa poliisit avuksi, jotta saimme hänet ambulanssiin. Pakkohoito alkoi 29.12.2015, Anne kertoo.

Anne miettii, että Esan viimeisenkin halun elää vei jatkuva uusien lääkkeiden kokeilu. Psyyke ja fysiikka eivät sopeutuneet niihin.

– Kaksitoista sähkösokkihoitoakaan eivät tehneet muuta kuin heikensivät lähimuistia. Esa joutui lähtemään keväällä takaisin sairaalaan kesken jokaisen kotiloman. Se rassasi häntä valtavasti. 

Anne kertoo, että Esa ei hävennyt masennustaan ja toistuvia sairaalareissujaan, vaan jutteli sairaudestaan avoimesti. Muutos suhtautumisessa tapahtui, kun Esa tämän vuoden alussa sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

– Hän tunsi saaneensa hullun leiman. Hän tiesi, että joutuu syömään lääkkeitä loppuikänsä. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt häpeää, jonka mielen sairaus hänessä synnytti. 

Anne kertoo, että Esan kuoleman jälkeen ruumis toimitettiin Ouluun avattavaksi. Ruumiinavauksessa todettiin, että Esan sydänlihas oli niin laajentunut, että hän olisi kohta kuollut muutenkin.

Oulussa ruumis tuhkattiin, ja uurna laskettiin Kolarissa samaan hautaan, jossa Esan vanhemmat lepäävät.

Anne pystyy jo nauramaan sille, että Esa ei saanut läpi viimeistä tahtoaan: tulla haudatuksi suohon Bobcatin kanssa. Anne hymähtää, että hänen omat toiveensa viimeisestä leposijasta ovat samansuuntaiset kuin Esan.

– Haluan, että minut tuhkataan ja pöläytetään hillasuolle. Siellä on hyvä levätä tuulen humistessa!

– Esa ei välittänyt poseerata valokuvissa. Yhteisen 50-vuotiskuvamme aikaan 2003 elämämme oli valtavan työteliästä ja Esa oli jo väsynyt.

Vaikka Anne kaipaa Esaa loputtomasti, eikä ikinä halua uutta miestä, tieto elämän väistämättömyydestä lohduttaa häntä.

– Esa ei ollut uskonnollinen, vaikka lukikin paljon uskonnoista. Hän oli sitä mieltä, että kun ihminen kötkähtää haudan pohjalle, se oli siinä. Minä uskon siihen, että ihmisen sielu siirtyy ja syntyy uudelleen, uutena ihmisenä. Esa on nytkin tässä kanssamme, Anne toteaa.

Annen kodin yhden huoneen seinän kokoinen kirjahylly on täynnä henkisiin asioihin liittyvää kirjallisuutta.

Hän on opiskellut myös kursseilla reikihoitoa, silva-menetelmiä, energian välitystä ja havaijilaista ho’oponoponoa. Järkevällä kauppiaalla on myös henkinen ja hengellinenkin puolensa.

Hän uskoo, että jossakin tulevassa elämässä hän ja Esa löytävät taas toisensa.

– Olen penkonut menneitä elämiä. Tiedän, että olen aiemminkin ollut naimisissa Esan kanssa. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Esa on päättänyt elämänsä samalla tavalla. 

– Olin toivonut, että hän jo tällä kertaa saisi traumansa käsiteltyä ja pääsisi rauhaan – mutta taas kävi näin.

Sampo ei kommentoi äitinsä jälleensyntymispuheita. Pojalla alkaa olla kiire Leville, jossa häntä odottaa oma personal trainer. Nuoren kauppiaan työpäivät ovat niin pitkiä, että peruskunnon on oltava hyvä.

– Ensin hän punnertaa salilla ja sitten juoksee 20 kilon painojen kanssa pitkin tunturin rinnettä, äiti hymyilee, kun ainokainen rivakasti astelee autolleen. 

Viime kesä oli Annen elämän ensimmäinen, jona hän ei tehnyt työtä.

– En pystynyt  menemään töihin. Juorut levisivät ja paisuivat. En kestänyt edes sitä, kun minulle ystävällisesti yritettiin sanoa, että kävele sinä, Anne, vaan pystyssä päin.

Anne sanoo hiljaa, että hän ei häpeä miehensä itsemurhaa.

– Eikä kenenkään muunkaan pitäisi. Eiväthän nekään häpeä, joiden läheiset kuolevat syöpään tai sydänsairauksiin. Suru on yhteistä kaikille. On pakko hyväksyä, että rakkaintakaan ei voi rakastaa terveeksi. ●

Teksti Aila Seppälä, kuvat Timo Lindholm

Julkaistu: 7.10.2016