Sami Garam kamppaili lapsena hengenvaarallisen sairauden kanssa: “Kun paranin täysin, ymmärsin elämän arvon, perheen tuen ja vanhempien rakkauden tärkeyden”

Viimeksi rakastuin muutaman päivän ikäiseen seitsemänteen lapsenlapseeni. Tuhiseva käärö sulattaa sydämen.

Teini-iässä ihailin erityisesti isäni juoksuharrastusta. Hän juoksi useita maratoneja ja minä olin usein treenikaverina ajaen polkupyörällä isän vierellä. Kun vuodet sitten kuluivat, löysin itseni hölkkäämästä Töölönlahden ympäri kerta toisensa perään. Ja maratonejakin on kertynyt yli 30.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun sairastin kahdeksanvuotiaana sepsiksen. Olin sairaalassa eristyshuoneessa viisi viikkoa ja laihduin melkein luurangoksi. Vanhempani eivät huoltaan ja pelkoaan minulle näyttäneetkään. Meinasin kuolla siihen tautiin. Kun paranin täysin, ymmärsin elämän arvon, perheen tuen ja vanhempien rakkauden tärkeyden.

Vihaan sydämeni pohjasta sitä, etteivät ihmiset viitsi tai halua ottaa huomioon muita. Ajatellaan vain omaa napaa ja tungetaan muut kylmästi sivuun.

Sukurasitteeni on melkoisen vahva ego. Me Garamit olemme ylpeitä nimestämme ja suvun historiasta. Se näkyy ehkä joskus liiankin hyvin, ja joku voi pitää sitä elvistelynä. Me emme onneksi pahastu, jos joku ei meitä arvosta tai nosta alustalle. Kaikilla on lupa olla joskus myös väärässä.

Juuri nyt ottaa päähän, että isäni synnyinmaassa Unkarissa on vallassa pääministeri, jota ei näytä kiinnostavan ihmisten hyvinvointi ja maan tulevaisuus. Siellä oltiin jo hyvällä mallilla, mutta Orbán on sekoittanut pakan kansaa alistavalla politiikallaan pahemman kerran.

Ennen oli paremmin ainakin kiireettömyys. Tämä kävi mukavasti ilmi Farmi Suomen kuvauksissa, kun meillä ei ollut nykyajan laitteita käsillä ja elämä keskittyi tilan töiden tekoon. Maitoa ei saanut, jos ei käynyt lypsyllä, ja se lehmähän ei paljon kiirehtinyt. Käsityönä tehdyt asiat vaativat aikansa. Kokkaaminen kesti, koska homma alkoi kasvimaalta ja sen jälkeen tulenteolla ennen kuin päästiin itse ruuanlaittoon. Ihmisillä oli aikaa pysähtyä keskusteluihin ja välillä saattoi kuulla omatkin ajatuksensa.

Maahanmuuttajille haluan sanoa: ”Tervetuloa Suomeen.” Tuotte tänne loistavalla tavalla uusia tuulia ja kulttuuria maailmalta. Toivon kuitenkin, että eletään maassa maan tavalla ja integroidutaan yhteiskuntaan. Me suomalaiset olemme liian vaatimattomia omien perinteidemme vaalimisessa ja yritämme aina ottaa huomioon enemmän muut kuin itsemme. Silloin oma kulttuuri unohtuu helposti, mutta kyllä tänne mahtuu monenlaista rinnakkaiseloa.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut piirtämään tai maalaamaan tauluja. Näkemys saattaa olla olemassa verkkokalvolla, mutta sen siirtäminen paperille tai kankaalle on ihan mahdotonta. Piirrokseni muistuttavat lähinnä viisivuotiaan töherryksiä.

Aion vielä opetella takomaan rautaa. Olen aina pitänyt takorautaisista esineistä ja kunhan saan hankittua ahjon ja alasimen, alan takoa mökillä nauloja ja koukkuja. Kun taitoa kertyy, taon upean telineen kattiloille ja pannuille ja ehkä komean ulkogrillin. Tämä projekti saattaa kestää vuosia, mutta uskon, että se aika kannattaa odottaa.